Yleistajuistamisen opas tutkijoille

07.03.2014 | 4:32

Pekka Wahlstedt

Tieteen yleistajuistaminen, Urpu Strellman ja Johanna Vaattovaara (toim.). Gaudeamus 2013, 281 s.

97895249526371Tieteen sovellukset ympäröivät nykyihmistä kaikkialla. Kuitenkin monille näiden sovellusten taustalla olevat teoriat ovat yhtä vieraita kuin niiden sovellukset tuttuja. Syynä ei välttämättä ole henkinen laiskuus tai välinpitämättömyys, vaan yksinkertaisesti se, että teoriat ovat monesti niin monimutkaisia ja vaikeita, ettei tavallinen ihminen pysty ymmärtämään niitä.

Mutta tästä ei voi syyttää pelkästään teorioita – totesihan ehkä vaikeimman tieteellisen  teorian kehittänyt Einstein, että jokainen aito teoria tulee voida esittää vaikka taksikuskille tämän omalla kielellä. Eli ongelmana ei ole tieteellinen ajatus ja idea itsessään, vaan se kielellinen kuosi, johon idea on kääritty.

Nykyään tätä varten on luotu oma tiedetoimittajien ammattikunta, jonka tehtävänä on välittää ja pakata teorioita ymmärrettävään muotoon. Kuitenkaan jostain syystä ei ole julkaistu kirjaa, joka tarjoaisi selkeät ohjeet, miten myös tutkijat itse voivat tuoda ajatuksensa selkeämmin esiin.

Nyt asia on korjattu. Tieteen yleistajuistaminen -teos pitää sisällään lähes kaiken aiheeseen liittyvän kielestä ja luennoimisesta lehtijuttuihin ja radio- ja televisiohaastatteluihin. Myös verkkoon kirjoittamisen monet muodot kartoitetaan yksityiskohtaisesti blogeja myöten.

Lisähaasteen tieteen yleistajuistaminen saa siitä, että ihmisillä on nykyään kova kiire ja he eivät ehdi paneutua yksityiskohtaisesti asioihin. Niinpä mikään ei ole niin tärkeää kuin taito tiivistää olennainen helposti ja nopeasti omaksuttavaan muotoon. Otsikko on ehkä kaikkein tärkein koukku, sillä jos lukija ei siihen tartu, hän ohittaa koko jutun.

Samoin tutkimuksen johtopäätös ja tulos on sijoitettava alkuun päinvastoin kuin varsinaisessa tutkimuksessa. Käytännöllisiä lukijoita kiinnostavat tiedon hedelmät enemmän kuin puu, jossa ne kasvavat. He haluavat nähdä havaittavia tuloksia ja jättävät vähemmälle huomiolle ne menetelmät, joilla tuloksiin  on päästy.

Ylipäänsä tieteen yleistajuistajan pitää osata esittää asiat sujuvasti ja vetävästi, ja tutkimuksen tulee muistuttaa rakenteeltaan enemmän draamaa kuin virallista asiakirjaa.

Tämä herättää kysymyksen, jota kirja ei esitä: kuinka pitkälle tutkijan on mentävä vastaan ja taivuttava ihmisten tarpeitten tyydyttäjäksi, kun he haluavat tieteen viihteellisessä ja helposti omaksuttavassa muodossa, jonka voivat kiireen keskellä siemaista kuin kahvikupin ja pullanpalan?

Toisin sanoen, jos tieteen yleistajuistaminen tapahtuu vain ja ainoastaan suuren yleisön ehdoilla on vaarana, että tieteestä tulee samanlaista sisällötöntä ja tyhjänpäiväistä viihdettä kuin monista muista kulttuurin aloista on jo tullut.

Eikö toisaalta tieteen tule valistaa ja sivistää kansaa, kuten J. V. Snellman aikoinaan totesi. Näin kansalle ei tule antaa kaikkea mitä se haluaa vaan pikemminkin opastaa kansaa tulemaan tietoiseksi siitä mitä se todella tarvitsee. Ja mitä kansa kaiken viihteen, hömpän ja populismin keskellä enemmän tarvitsisi kuin vakavaa ja syvällistä tieteellistä ajattelua ymmärrettävässä ja omakohtaiseen ajatteluun kannustavassa muodossa.

Kirjoittaja on kirjallisuuskriitikko.