Vuoden 2016 tilinpäätös

Antti Immonen

 

earth-11008_1280

Kuva: Pixabay.com / CC0 Creative Commons

 

Vuosi on taas vaihtumassa. Mitä vuodesta 2016 jäi mieleen? Oikeastaan paljonkin, sillä vuoden aikana tuntui tapahtuvan vaikka mitä. Mielikuva menneestä vuodesta on jälkikäteen aina aika sirpaleinen, joten olkoon sitä myös tämä melko vapaana ajatusvirtana luonnosteltu kirjoitukseni.

Karmaisevimpia tapauksia olivat tietenkin terroriteot.

Tammikuussa tapahtui pommi-isku Turkin Istanbulissa Sultanahmetin aukiolla (kuolleita 10, haavoittuneita 15). Maaliskuussa puolestaan räjähtelivät pommit Brysselissä lentoasemalla ja metrossa (kuolleita 31, haavoittuneita 230). Kesäkuussa afgaanitaustainen Omar Mateen ammuskeli Yhdysvalloissa Orlandossa puoliautomaattikiväärillä (kuolleita 49, haavoittuneita 53). Heinäkuussa tapahtui Nizzan järkyttävä rekka-autoisku (kuolleita 85, haavoittuneita 202). Niin ikään heinäkuussa itsemurhapommittaja iski Afganistanin pääkaupungissa Kabulissa mielenosoittajajoukkoon (kuolleita 61, haavoittuneita 200).

Tämä ei tietenkään ole tyhjentävä lista terroristien veriteoista, vaan siihen on listattu vain joitakin uutiskynnyksen ylittäneitä tapahtumia. Monien iskujen taustavoimaksi on ilmoittautunut terroristijärjestö Isis. Isisin tiedotteiden totuusarvosta ei ole kuitenkaan takeita, koska se varastaa mielellään itselleen kunnian pelon lietsonnasta, oli oikea pahantekijä kuka hyvänsä.

Hämmentävintä terroriteoista kertovissa uutisissa on sekä se, että ne häivyttävät näkyvistämme paljon suurempia tragedioita. Esimerkiksi pelkästään Etiopiassa, Keniassa ja Somaliassa ruoka-apua tarvitsee noin 12 miljoonaa ihmistä, ja kolmannes maapallon väestöstä kärsii jonkinlaisesta virheravitsemuksesta. Miksi suremme vain muutamia pommi-iskuissa menehtyneitä? Ovatko nuo 12 miljoonaa ihmistä vähäarvoisempia?

Mutta tällaista tiedonvälitys kai on, pystymme sulattelemaan sielussamme maailman pahuutta vain pienen palasen kerrallaan.

Terroritekojen ohella monen mielestä melkein yhtä karmea uutinen oli Donald Trumpin nouseminen Yhdysvaltain presidentinvaalien voittajaksi. Eurooppalaisesta näkökulmasta katsoen monet myönteiset kehityslinjat esimerkiksi ympäristöasioiden osalta uhkaavat katketa. Tässä lieneekin kaikki, mitä Trumpista kannattaa toistaiseksi sanoa, koska hänen puheensa ovat perin ristiriitaisia ja yllättäviä.

Aleppo? Musertava tragedia, joka on niin käsittämätön, että uskonnottomanakin mieleeni nousee vain rukous sen päättymisestä.

Tiedemaailmassa tapahtui vuoden mittaan vaikka mitä. Muutamia poimintoja: Maailman suurin radioteleskooppi FAST, jonka halkaisija on peräti 500 metriä, otettiin käyttöön Kiinassa syyskuussa. Joulukuussa taasen julkistettiin historian suurin taivaskartoitus, joka kerättiin Havaijin yliopiston Pan-STARRS1-teleskoopilla ja joka sisältää kolmisen miljardia galaksia, tähteä ja muuta kohdetta.

Tammikuussa yhdysvaltalaiset tutkijat ilmoittivat löytäneensä uuden alkuluvun, jossa on yli 22 miljoonaa merkkiä. Luku on tietenkin sinänsä mattimeikäläisen kannalta melko käyttökelvoton, mutta se on jälleen yksi merkittävä elementti tieteen kokonaisrakennelmaan.

Maanjäristyksiä on ollut pitkin maailmaa. Viimeksi järisi Chilessä joulupäivänä 7,7 magnitudin voimalla. Sitä ennen uutisoitiin marraskuussa järisseen Japanissa ja Uudessa-Seelannissa, lokakuussa Italiassa, ja syyskuussa ilmeni pienempiä tutinoita Italiassa ja Uudessa-Seelannissa. Elokuussa Italiassa tapahtunut järistys tuhosi muun muassa Amatricen pikkukaupungin kokonaan ja vaati noin 250 kuolonuhria. Ecuadorin huhtikuun maanjäristyksissä kuoli satoja ihmisiä. Samaten huhtikuussa Japanin Kumamoton prefektuuria ravisuttaneessa 4,7 magnitudin maanjäristyksessä sai surmansa kymmeniä. Taiwanissa järisi helmikuussa, Bangladeshissa tammikuussa.

Suuria onnettomuuksia tapahtuu jatkuvasti, mutta emme jaksa kiinnittää huomiotamme kaikkeen. On psykologisesti helpompaa syyttää maailman pahuudesta esimerkiksi jihadisteja.

Onneksi Talvivaaragateakin voi kirota. Ja Suomen hallitusta. Ja maahanmuuttajia.

Merkittävimpiin uutisiin, jos ei kuitenkaan miellyttävimpiin, kuuluivat tietenkin ilmaston lämpeneminen, siitä johtuva jäätiköiden sulaminen, WWF:n Living Planet -raportissa todettu eliölajien hälyttävä katoaminen ja merissä lilluva muovisaaste.

Ikävältä tuntui myös, että vuonna 2016 poistui tuonilmaisiin lukuisia tunnettuja kulttuurihahmoja. Vastikään menehtyneen George Michaelin lisäksi vuoden aikana kuolivat esimerkiksi David Bowie, Leonard Cohen, Prince, Glenn Frey, Keith Emerson, Rick Parfitt, Zsa Zsa Gabor, Bud Spencer, Greg Lake, Gene Wilder, Muhammad Ali, Alan Rickman ja Harper Lee. Tämän blogin tila ei riitä kaikkien luettelemiseen, tuossa vain hautapaasien komeimmat (angloamerikkalaiset) nimet.

Lisäksi vuotta jaksottivat kirjallisuuden Nobelin jakaminen Bob Dylanille, Guggenheim-keskustelu ja monet muut kuohuttavat ja vähemmän kuohuttavat uutisaiheet.

Entä hyvät uutiset? Toki niitäkin oli. Jostain syystä ne eivät useinkaan vain ylitä uutiskynnystä, vaikka niitä olisi henkisesti terveellistä kelailla päivittäin. Myönteisiä uutisia jakaa muun muassa ruotsalainen tilastotieteilijä Hans Rosling, jonka näkemyksen mukaan maailman tila on monilla mittareilla parempi kuin koskaan aikaisemmin. YouTubessa on hänen lukuisia innostavia luentovideoitaan, joita suosittelen jokaiselle piintyneelle pessimistille.

Tässä vielä muutama myönteinen uutinen kuluneen vuoden ajalta: Antarktiksen yläpuolella oleva otsoniaukko on pienentynyt ja tutkijat ovat keksineet menetelmän hiilidioksidin pumppaamiseksi ilmakehästä maan sisuksiin.

Lääketieteen puolella on kehitelty tepsivä zikavirusrokote (marraskuussa tiedotettiin sataprosenttisesti suojaavasta rokotteesta), ja näyttäisi siltä, että ebolarokotekin on viimein saatu toimimaan. Ja kyberneettiset hermostoimplantit ovat mullistava uusi tutkimusalue. Loppuvuodesta Nature-lehdessä ilmestyneessä artikkelissa kerrottiin, että aivoimplantin avulla on jopa saatu halvaantunut apina kävelemään.

Mitä vielä? Vuoden 2016 aikana ainakin Isis heikentyi, Suomen eduskunta hyväksyi tasa-arvoisen avioliittolain (no okei, tämän uutisen positiivisuus on suhteellista tulkitsijasta riippuen), taloustieteilijä Bengt Holmström sai Nobel-palkinnon ja Suomen pankki ilmoitti joulukuussa taantuman olevan ohi. Nyt vain siis odotellaan talouden kasvua – ja ehkä talous lähteekin kasvu-uralle nyhtökauran, härkiksen ja muiden mainioiden innovaatioiden ansiosta.

Pariisin ilmastosopimuskin onnistui: lähes 200 maata sopivat pitkällisen väännön jälkeen yhteisistä ponnistuksista ilmastonmuutoksen torjumiseksi, ja sopimus astui voimaan 4.11.2016. Käytännössä meininki ei tietenkään kovin helposti muutu, mutta kiva kun edes kerrankin päästiin yhteisymmärrykseen. Siinä on jo sinänsä jälkipolvilla ihmettelemistä.

Pitänee katkaista tämä vuodatus, koska kaikkia vuoden tapahtumia tähän blogitekstiin ei voi kuitenkaan mahduttaa. Mitä omaan elämääni tulee, liikuin kernaasti ulkona, luin ja tein kirjoja ja rakastin vuoden jokaisena päivänä muun muassa auringonnousuja ja -laskuja, puita, tuulta, sadetta, oravia, jäniksiä ja talitiaisia. Ja koiraani. No juu, muutamia ihmisiäkin, vaikka ihmiset ovatkin hieman yliarvostettuja.

Omassa kuplassani merkityksellinen tapahtuma oli myös joulupäivänä televisiosta katsomani dokumentti saaristossa asustavasta vanhasta naisesta, Dorasta. Etenkin mieleeni jäi valkohapsisen Doran tyytyväisyys elämäänsä. Ulkonaisesti hänen elämänsä ei vaikuttanut kovin loistokkaalta, koska hänellä näytti olevan rikkauksinaan korjausta kaipailevan mökkinsä lisäksi lähinnä muutamia lommoisia peltisoikkoja ja rikkinäinen puuliesi. Mutta itse hän totesi olevansa Jumalan lempilapsi, joka on saanut elämässään kaiken. Ja hymyili perään Buddhan hymyä.

Suomi täyttää ensi vuonna sata vuotta. Teen nyt sen kunniaksi uudenvuodenlupauksen. Aion juhlistaa ensi vuotta olemalla Doran tavoin tyytyväinen elämääni tässä hyvinvoivassa maailmankolkassamme. Ole sinäkin.

 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Orlandon_yökerhoammuskelu_2016

http://maailma.net/artikkelit/nalka_pahenee_afrikan_sarvessa_lahes_12_miljoonaa_tarvitsee_ruokaapua

http://maailma.net/artikkelit/kolmannes_maapallon_vaestosta_ei_saa_riittavan_ravitsevaa_ruokaa

http://www.hs.fi/aihe/maanjaristykset/

https://wwf.fi/lpr/

https://www.ucmo.edu/news/cooper.primenumber2016.cfm

http://www.nature.com/news/brain-implants-allow-paralysed-monkeys-to-walk-1.20967

http://yle.fi/uutiset/3-8996298

http://yle.fi/uutiset/3-9370320

http://yle.fi/uutiset/3-9345811

http://yle.fi/uutiset/3-9349109

http://www.globalis.fi/Kv-sopimukset/Pariisin-ilmastosopimus

 

Muiston pysyvyys

Antti Immonen

 

Kaikenlaista sälää muistojen arkussa. (Pixabay.com / Creative Commons CC0.)

Kaikenlaista sälää muistojen arkussa. (Pixabay.com / Creative Commons CC0.)

 

Viime kuukausina olen miettinyt muistin merkitystä, monessakin mielessä. Kyky muistaa on perin tärkeää ihmisyksilön päivittäiselle toiminnalle, arjen askareista selviytymiselle ja oman identiteetin hahmottamiselle. Kuka minä olen?

Olen kelaillut omia muistojani (lienee jokin keski-ikään liittyvä piirre), mutta myös kansakuntien hiipuvaa muistia esimerkiksi toisen maailmansodan ja kansallissosialismin nousun osalta. Etenkin asioissa, joista ei ole olemassa selkeitä tallenteita, nämä kaksi muistamisen lajia, oma ja kollektiivinen muisti, ovat yhtä lailla epätarkkoja.

Salvador Dalín maalaus ”Muiston pysyvyys”, jossa sulavat kellot valuvat kalliomaisemassa, kuvaa ytimekkäästi muistin muovautuvuutta. Tavallaan muistamamme asiat pysyvät, mutta ne vääristyvät ja veltostuvat ja muuttuvat ajan saatossa yhä epävarmemmiksi uusien havaintojen ja kokemusten kasautuessa vanhojen muistojen päälle. Dalín maalauksessa kellot näyttävät kaikki eri aikaa, ja mielessäkin eri aikatasot sekoittuvat. Tähän kaikkeen liittyy melkoinen rypäs filosofisia tiedon ja totuuden ongelmia.

Psykologian kannalta ihminen yksilönä ilman muistia on melko ontto – persoonallisuus vaatii muistia. Myös kehittyminen ajattelevana olentona edellyttää muistia.

Muistin arvoituksellisuus on kiehtonut monia taiteilijoita ja filosofeja, ja useimpia juuri sen häilyvyyden ja epävarmuuden takia. Lisäksi on kiinnostavaa, että kannamme jatkuvasti mukanamme kehomme muodostamassa kapselissa kokonaisia muistomaailmoja, jotka ilman muistia katoaisivat tuprahduksina ajan virtaan. Mutta kuten sanottua, ne ovat hataria ja epävarmoja. Esimerkiksi ranskalaisfilosofi Jacques Derridan mukaan ne ovat vain jonkinlaisia jälkiä alkuperäisistä kokemusjäljistä.

Kävin vähän aikaa sitten synnyinkaupungissani Mäntässä, joka sopii siinäkin mielessä tähän blogijuttuun, että se tunnetaan nykyisin taidekaupunkina, ja taide on pitkälti erilaisten muistijälkien esittämistä ja pohdintaa. Juuri sillä hetkellä Serlachius-museo Göstassa oli meneillään näyttävä kattaus Anselm Kieferin töitä, joiden keskiössä oli toisen maailmansodan seurausten muistaminen.

Aika hyvin vanhat mielikuvani vastasivat todellisuutta, mutta huomasin myös joidenkin maisemien, teiden sijaintien ja muutamien rakennusten ulkonäön poikkeavan muistamastani. Ja tämä siis, vaikka näkymät olivat minulle tuttuakin tutumpia, poljinhan pyörällä aikoinaan kouluun niiden ohitse päivittäin. Muistijäljet olivat kaiketi suodattuneet myöhempien kokemusteni lävitse ja vääristyneet. Samoin nykyinen taidekaupungin imago vääristää muistojani – aikanaan Mänttä tunnettiin enemmänkin hipiälle hellästä wc-paperistaan.

Miten muistojen epävarmuus sitten vaikuttaa mihinkään? No, ainakin identiteettiin. Olenkohan kuitenkaan sama ihminen kuin nuorena, vaikka luulen olevani? Jos muistijälki on eräänlainen simulaatio tai tallentumasta muodostunut huono kopio, miten voin luottaa siihen?

Muisti erotetaan yleensä hyvin kehittyneeksi älylliseksi toiminnoksi, jonka ansiosta esimerkiksi inhimillinen tietoisuus on mahdollinen. Ja aivan epäilemättä tämä onkin totta. Mutta olen alkanut viime aikoina ajatella, että perinteiset käsitteelliset jaot järjen ja tunne-elämän käsitteisiin ovat epätäydellisiä – siis että esimerkiksi kyky loogiseen ajatteluun olisi ihmismielen rakenteen kannalta olennaisempi ominaisuus kuin vaikkapa kiintymys.

Ehkä me olemme vain tottuneet jaottelemaan mielen toiminnot siten – sanon ”siten” enkä ”väärin”, koska mielen jakaminen käsitteellisiin yksiköihin tapahtuu joka tapauksessa joidenkin ennakko-oletusten mukaisesti, eli aina ”väärin”. Mielen emotionaalista elementtiä on vaikea tislata erilleen muusta aineksesta; se ikään kuin tarttuu ja leviää kaikkeen rasvaläiskän tavoin.

Nykyajalle tyypillinen piirre on kaiken tallentaminen. Tietotekniikan kehitys on mahdollistanut valtavan muistoaineiston varastoimisen. Selvästikin jokin pelko minuutemme menettämisestä panee meidät tallentamaan laitteisiimme kuvia, tekstejä ja ääniä suunnattomia määriä. Ja kuitenkin: mitä enemmän tallennamme, sitä historiattomampia olemme, koska samalla tiedostamme tallenteiden katoavaisuuden ja vääristyneisyyden.

Ihmisaivojen kyky tallentaa muistoja on hämmentävä. Alkuvuodesta uutisoitiin, että muistamiskapasiteetti on jopa 10 kertaa aiemmin luultua suurempi, noin petatavun verran. Tämä tarkoittaa lyhyesti sanottuna aikamoista määrää dataa.

Mutta toki erilaiset tallenteet toimivat muistin tukena. Kävellessäni lapsuudenmaisemissani huomasin, että mieleeni todella mahtuu jättimäinen varasto muistoja ja että tutut paikat laukaisivat ne esiin, tietoisiksi. Ja vaikka ne muistot muuntuneita olisivatkin, eivät ne silti täysin valheellisia ole.

Siksi kai säästetään taideteoksia, muistomerkkejä ja auschwitzeja: että edes jossakin muodossa mielessämme pysyisi, keitä olemme ja keitä emme halua olla.

 

http://www.moma.org/collection/works/79018

http://www.manttavilppula.fi/taidekaupunki/

http://www.serlachius.fi/fi/

http://www.scientificamerican.com/article/new-estimate-boosts-the-human-brain-s-memory-capacity-10-fold/

 

Kakkapuhetta

Antti Immonen

 

Ihmisen suolistossa viihtyviä kolibakteereja. (Kuva: Pixabay.com / Creative Commons CC0.)

Ihmisen suolistossa viihtyviä kolibakteereja. (Kuva: Pixabay.com / Creative Commons CC0.)

Taannoin monissa viestintävälineissä uutisoitiin, kuinka erilaisia sairauksia saatetaan hoitaa tulevaisuudessa ulostekapseleilla. Monet sairaudet johtuvat vääränlaisesta mikrobistosta, joten lääkkeeksi määrätään elimistölle luontaisia mikrobeja. Ja niitä on kakassa.

Jäin ajattelemaan asiaa, koska tässä hoitomuodossa joudutaan lopullisesti luopumaan perinteisestä länsimaisesta ihmiskuvasta, jossa ihminen nähdään ainutkertaisena kokonaisuutena, eliöiden eliönä, riippumattomana luomakunnan kruununa. Mutta ihmiskeho onkin siis erittäin riippuvainen mikrobeistaan ja näille sopivasta elämänmuodosta.

Ihminen on superorganismi, joka koostuu eri eliöistä. Olemme evoluution aikana ulkoistaneet kehon toimintoja sisällämme asuville lajeille, joiden tuhoutuminen syystä tai toisesta aiheuttaa meille ongelmia – sairauksia ja kummallisia oireyhtymiä.

Niiden tutkimus on aika uutta, koska vasta hiljakkoin on alettu tajuta, miten moneen asiaan sisällämme elävät mikrobit vaikuttavat. Monet sairaudet johtuvat elimistön normaalin mikrobitasapainon järkkymisestä. Allergiat, suolistosairaudet, mielenterveysongelmat. Luultavasti monet sellaisetkin asiat, joita emme osaa vielä edes kuvitella.

Brittiläinen biologi ja tiedetoimittaja Alanna Collen on kirjoittanut aiheesta perusteellisen teoksen 10 % Human (HarperCollins, 2015). Teoksen nimi viittaa siihen, että ihmisyksilö muodostuu itse asiassa vain kymmenesosaltaan ihmissoluista. Loput 90 % soluista ovat mikrobeja – bakteereja, sieniä, arkkieliöitä ja viruksia. Sisuksissamme asustaa noin 100 biljoonaa mikrobia.

Collen alkoi kartoittaa alan tutkimusta, koska sai tutkimusmatkalla Malesiassa punkinpuremasta trooppisen infektion, ja siihen määrätyt lukemattomat antibioottikuurit sekoittivat hänen mikrobistonsa toiminnan. Lopulta antibiootit tappoivat taudinaiheuttajan, mutta tuhosivat samalla myös suuren osan hänen luontaisista mikrobeistaan.

Collen alkoi kärsiä selittämättömistä oireista: ihottumista, ruoansulatusongelmista ja monenlaisista infektioista. Hän halusi terveytensä takaisin.

Ihmiskehon mikrobitutkimuksen eturintamassa on yhdysvaltalainen Human Microbiome Project -hanke, jossa pyritään selvittämään mahdollisimman suuri määrä ihmiskehon mikrobien DNA:ta. Toinen merkittävä hanke on American Gut Project, jossa tutkitaan ihmiskehon mikrobinäytteitä, jotta saataisiin selville lisää meissä asuvista lajeista ja niiden vaikutuksesta terveyteemme. Tämä on mahdollistunut DNA:n sekvensointitekniikan hiljattaisen kehityksen ansiosta.

Collenin ulostenäyte tutkittiin American Gut Projectin laboratoriossa, ja paljastui, että iso osa hänen suolistonsa bakteerilajeista oli hävinnyt – todennäköisesti antibioottien vuoksi. Hän päätti muuttaa ruokailutottumuksiaan saadakseen bakteeristonsa jälleen tasapainoon.

Hänen kohdallaan ruokavalion muutos toimi, ja mikrobit alkoivat toipua. Tavallisesti ajattelemme, että ruoan ravintokoostumus vaikuttaa ”meihin”, mutta Collenin mukaan pitäisi ensisijaisesti ajatella, miten se vaikuttaa mikrobeihimme.

Ravitsemuksella voi todellakin ohjailla sisuskaluissa kuhisevaa elämää: osa mikrobeista elää proteiinilla, osa sokereilla, jotkut lajit ties millä. Oikealla ruokavaliolla ja hyviä mikrobeja suosivilla elämäntavoilla voi ennaltaehkäistä vaivoja, jolloin lääkintää tai muita kepulikonsteja ei tarvita. Mutta toisinaan hoitotoimetkin ovat tarpeen, ja silloin voi auttaa ulosteensiirto.

Miksi hoitomuodoksi on sitten valittu juuri uloste? Miksemme voisi vain nielaista maitohappobakteerikapseleita ja hörpätä päälle AB-piimää?

No ainakin siksi, että suolistomme lajikirjo on liian suuri, jotta voisimme löytää kuhunkin sairauteen sopivat hyödylliset pöpöt. Maitohappobakteerivalmisteet saattavat toki auttaa johonkin vaivaan, mutta bakteerilajit niihin on valittu melko sattumanvaraisesti. Lisäksi niistä saadaan niin vähän bakteereja, että ne kulkevat lävitsemme muodostamatta suolistoon pysyvää kantaa. Hyöty kestää siis vain niin kauan kuin valmisteita syödään.

Sen sijaan ulosteensiirrolla suolistoon saadaan palautettua mikrobiston normaali tasapainotila. Koska monet uudet elintasosairaudet näyttäisivät juontuvan mikrobien toiminnasta, tutkijat ovat innoissaan. Ehkä myös koko ajan yleistyvää autismia, liikalihavuutta, ärtyvän suolen oireyhtymää, Crohnin tautia ja depressiota voidaan hoitaa ulosteensiirroilla?

Yksi perusongelma ovat ulostesiirteiden mukana mahdollisesti siirtyvät tuntemattomat mikrobit. Toistaiseksi siirteet pyritäänkin hankkimaan potilaan lähipiiriltä, jotta mikrobisto olisi mahdollisimman samanlainen.

Yhdysvalloissa ulostesiirteitä saa kuitenkin myös hyötyä tavoittelemattomasta OpenBiome -ulostepankista, joka toimii samalla tavalla kuin veripankit. Luovuttajien uloste tutkitaan, pakataan ja jäädytetään, minkä jälkeen se on tilattavissa mahdollisten potilaiden hoitoon. OpenBiome toimii jo 33 osavaltiossa. OpenBiomen hyvien kokemusten perusteella lienee vain ajan kysymys, milloin konsepti kopioidaan eri puolille maailmaa.

Muualla maailmassa on tehty kokeiluja pienemmillä ulostepankeilla.

Hei, ehkä tästä saisi Suomelle uuden vientituotteen?

 

http://www.harpercollins.co.uk/9780007584031/10-human
http://www.hs.fi/hyvinvointi/a1445743946913
http://www.nature.com/nature/journal/v521/n7551_supp/full/521S10a.html

 

Halki, poikki ja pinoon

Ratkaisu EU-direktiiveihin? Kuva: Antti Immonen

Ratkaisu EU-direktiiveihin? Kuva: Antti Immonen

 

Klapeja tehdessäni muistelen vanhaa sutkausta, jonka mukaan polttopuut lämmittävät kolmesti: ensin puusavotassa, toisen kerran halkoja hakatessa ja lopulta vielä kolmannen kerran valkean roihutessa tulipesässä.

Talvi-iltana on mukava lämmitellä takkatulen ääressä. Mutta huhutaan, ettei takassa leiskuva tuli olisikaan yksinomaan mukava ilmiö, vaan peräti ilmastolle ja terveydelle haitallista.

Puun poltto on lisääntynyt 2000-luvulla valtavasti, samaa tahtia muun energian hinnan nousun myötä. Suomessa kuolee ennenaikaisesti parituhatta ihmistä vuodessa pienhiukkasten aiheuttamiin terveyshaittoihin. Klapien polttamisen lisäksi pienhiukkasia tulee tietysti myös liikenteestä ja energiantuotannosta.

Pienhiukkasia? Tunnen ihmisiä, joiden mielestä puhe yksityistalouksien hiukkaspäästöistä vaikuttaa täysin järjettömältä. Onhan maailmassa kai paljon kamalampiakin saastepäästöjä? On silti tutkittu tosiasia, että puun käryttäminen huonoilla uuneilla pilaa merkittävästi ilmaa.

Pienhiukkaset ovat aito terveysriski, sillä ne kulkeutuvat hengitysilman mukana keuhkoihin. Suurin osa syöpää aiheuttavista PAH-yhdisteistä tulee puun pienpoltosta. Ja mitä lie dioksiinejakin vielä. Tuntuu uskomattomalta. Mutta niin se vain on. Suomessa hiukkashaittoja harvoin huomaa paljain silmin. Kiinan ja Intian miljoonakaupungeissa ongelma näkyy selkeämmin.

Pienpolton haitat on siinä määrin osoitettu, ettei sitä todellakaan voi suositella harrastettavaksi laajassa mittakaavassa, ei etenkään tiheän asutuksen alueella. Ongelma ei ole marginaalinen. Suomen hiukkaspäästöistä pienpolton osuus on peräti noin 40 prosenttia. Ja kyse on tietenkin myös ilmastosta. Kun lämmitän kotimökkiäni, tuprutan samalla taivaalle nokea ja metaania ja lämmitän välillisesti myös kotiplaneettaani. Eikä nykyään enää kenellekään tarvinne selittää, mitä se tarkoittaa.

EU:n komissio haluaa työstää direktiivin hiukkaspäästöjen vähentämiseksi. Jos direktiivi toteutuu, päästökattoja on alettava noudattaa myös kansallisella tasolla. Uunit, takat ja kiukaat ovat ympäristöministeriön mukaan pahimpia tupruttelijoita. Direktiivihahmotelmissa kaavaillaan kaikkien puilla lämpiävien pienpolttoyksiköiden päästöjen vähentämistä. Samoin kiristettäisiin päästörajoja keskisuurten polttolaitosten kohdalla.

Joidenkin mielestä EU:n direktiivit ovat jyräävää vallankäyttöä, pakottamista. Pelätään rahanmenoa, joita yksityistalouksille koituu vähäpäästöisemmän polttotekniikan hankinnasta. En itsekään ole varsinaisesti liekeissä mahdollisista lisäkulungeista. Mutta on niistä EU-direktiiveistä muuhunkin kuin pesän virikkeeksi. Määräysten taustalla on vankka tutkimustieto ilmaston ja ihmisten terveydentilasta.

On hyvä, että joku ulkopuolinen valvoo minun toimivan järkevästi, kun en siihen aina itse taivu. On hyvä, että esimerkiksi tupakointia rajoitetaan, sillä en halua lasteni saavan syöpää tupakansavusta. Samalla lailla on hyvä, että muutakin sauhuttelua rajoitetaan – en halua lasteni saavan syöpää muustakaan savusta.

Direktiiviehdotuksista on tarkoitus päättää aikaisintaan syksyllä 2015. On kuitenkin selvää, ettei puun polton päästörajoituksia voida panna täytäntöön yhtä nopealla aikavälillä kuin tupakointirajoituksia. Lämmitys kun on täällä Pohjolassa välttämätöntä, toisin kuin röökin vetäminen.

EU-direktiiviä odotellessa pitänee totella rahan mahtia. Puuta on omasta takaa, ja muu energia on tyyristä. Tein juuri muutaman motin halkoja ja uuden liiterin, jossa polttopuut pysyvät kuivina. Isossa skenessä pienhiukkasongelmaan tuskin vaikuttaa se, onko minun henkilökohtaisten halkojeni kosteusprosentti 15 vai 30, mutta voinpahan lämmittää ensi talvena mökkiäni vähän paremmalla omallatunnolla.

Ja kuten tiedetään, halkopinossa on kätevä säilyttää pullotettuakin lämmikettä.

https://www.thl.fi/fi/web/ymparistoterveys/ilmansaasteet/puunpoltto

https://www.hsy.fi/repa/Documents/Yhteinen_osuus/Salonen_Ilmansaasteiden%20terveyshaitat.pdf

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/153981/SYKEra_6_2015.pdf?sequence=3

 

Natseja myyttien takana

Myyttiä vai ei? (Kuva: Pixabay.com/Creative Commons CCO.)

Myyttiä vai ei? (Kuva: Pixabay.com/Creative Commons CCO.)

Natsit ovat aina überkiinnostavia. Heistä liikkuu yhä kaikenlaisia tarinoita.

Luin natsimyyteistä hiljattain tiedetoimittajien Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin kirjasta 101 historiska myter, ja taannoin törmäsin Simo Laakkosen ja Henrik Seegerin kiinnostavaan artikkeliin ”Kolmannen valtakunnan ympäristöpolitiikka” (teoksessa Sodan ekologia, 2007).

Historian kirjoittavat voittajat, sanotaan. Monien ihmisten mielissä natsivaikutus saastutti ja mitätöi kaikki saksalaisten hyvätkin saavutukset, eikä sieltä ole heidän mielestään koskaan, ei ennen sotia eikä sotien jälkeen, tullut paljon muuta myönteistä kuin ehkä autoja, oluita ja makkaroita.

Persson & Oldrup kertovat kansantarinoista, joiden mukaan Adolf Hitler olisi ollut kajahtanut yksikiveksinen homo tai jopa sukujuuriltaan juutalainen. Lyhytkasvuinen, kuppatautinen ja narkomaani. Keskitysleirit olivat liittoutuneiden tekaisemia valheita. Ellei tällaisia huhuja säännöllisesti oiottaisi, niistä tulisi epäilemättä yleisesti hyväksyttyjä totuuksia, ja ne vaikuttaisivat jopa epäsuorasti mielikuvaan kaikista saksalaisista.

Niin hupaisaa kuin ehkä onkin mustamaalata Führerin ja kumppaneiden kaltaisia kiusankappaleita, historialliset myytit ovat vaarallisia, koska niillä monesti kuitataan vitseiksi asiat, joista pitäisi ottaa oppia ja joiden ei soisi enää koskaan toistuvan.

On varottava vääristelemästä historiaa, luomasta myyttejä. Edellä mainitut myytit ovat esimerkkejä täysin hihasta vedetyistä tarinoista, joiden on tarkoitus olla etupäässä jonkin sortin sukkeluuksia. Toinen tarinatyyppi ovat ne myytit, joissa tosiasioita ryyditetään jollain omiin tarkoituksiin sopivalla päättelyketjulla.

On kätevää esimerkiksi luoda myytti siitä, että natsi-Saksassa olisi vallinnut yhtenäinen pahuuden eetos. Mutta kuten Laakkosen ja Seegerin artikkelissa vihjataan, Saksa oli paradoksien valtakunta – äärimmäisen pahuuden joukkoon mahtui myös äärimmäisen edistyksellisiä asioita.

Tieteen ja teknologian lisäksi natsit harrastivat esimerkiksi luonnonsuojelua, ja natsi-Saksan vuonna 1933 voimaan tullut eläinsuojelulaki oli sangen edistyksellinen. Kasvissyöntikin oli natsijohtajien parissa melko yleistä. Tätä pidettiin aikoinaan outona, ja siitä kai lähtikin liikkeelle outo käänteinen myytti: jos natsit olivat kerran eläinsuojelijoita ja kasvissyöjiä, asia olisi kai sitten myös toisin päin. Muistan nähneeni tällaista ”argumentointia” vielä opiskeluaikanani 90-luvulla.

Natsien yhteydessä mieleen juolahtavat tietysti myös uusnatsit. Uusnatsit ovat melkoisen kirjavaa porukkaa, ja Hitlerin hallinnossa monet heistä olisikin passitettu pelkän pärstäkertoimen tai geeniperimänsä perusteella suoraan keskitysleiriin.

Uusnatsismin monimuotoisuus osoittaakin, että minkä tahansa asian voi perustella mieleisellään tavalla, jos maailmankuva perustuu mielikuviin ja myytteihin. Merkittävin yhdistävä tekijä on kuitenkin kai muukalaisviha, jota voidaan mytologisoida ties millä argumentilla tarpeen mukaan: vievät työpaikat ja elävät työttömyyskorvauksilla!

Toiseuden pelko kasvaa helposti erilaisissa nurkkakuntaisissa yhteisöissä, joissa on edullista syytellä muita omista ongelmistaan.

Myyttien murtamisessa on loputon työ, mutta se on tarpeen, jos haluamme oppia historiasta ja tunnistaa nykyajassa vaikuttavan vaarallisen aineksen. Kansallissosialistit eivät olleet mikään Iron Sky -elokuvan parodiapoppoo. Eikä Hitler höperö kiveksetön käppänä, vaan terävä strategi, joka vain toteutti järjestelmällisesti vahingollista maailmankatsomustaan.

Nykyaikanakaan vaarallisimpia eivät ole toreilla mellastavat ääriainekset, vaan päättäviin asemiin pyrkivät terävät strategit, jotka vain toteuttavat järjestelmällisesti omaa maailmankatsomustaan.