Yleisradion likapyykki

Ylen hallintoneuvosto kuuli eilen pääjohtaja Lauri Kivistä ja vastaavaa päätoimittajaa Atte Jääskeläistä Ylen uutis- ja ajankohtaistoimintaa koskevan julkisen keskustelun vuoksi.  Kuulemisen jälkeen hallintoneuvosto tiedotti luottamuksesta yhtiön johdolle ja sen toimille: ”Likapyykki pestään kotona eikä julkisuudessa”, siteerasi Ylen oma otsikko puheenjohtaja Kimmo Kivelää (ps). Helsingin Sanomille Kivelä lausui: ”Hyvälle tielle on lähdetty. Toimitusjohtaja keskustelee ongelmallisten yksiköiden ihmisten kanssa. Ja vastaava toimittaja omien alaistensa.”

Näin kansanedustajista koostuva hallintoneuvosto vahvisti tarinaa Yksittäisten Hankalien ja Tyytymättömien Kapinasta, jota vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen alkoi kertoa MTV3:n Seitsemän uutisissa kaksi viikkoa sitten: ”Epäluottamus liittyy… joidenkin toimittajien kokemuksiin, että juuri heidän juttuihinsa puututaan”. Samaa viestiä lähettivät Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan päälliköt ”avoimessa kirjeessään”, jossa he totesivat, etteivät ”voi hyväksyä sitä, että jotkut ovat viime viikon yrittäneet murskata Ylen arvokasta työtä julkisella, pääosin Atte Jääskeläiseen kohdistetulla hyökkäyksellä.” Tässä tulkinnassa usean Ylen eturivin toimittajan kertomaan perustuva kriittinen keskustelu nimetään paitsi Yle-vastaisuudeksi myös epäkollegiaaliseksi eleeksi: ”Se on epäreilua jokaista työntekijäämme ja heidän arvokasta työtään kohtaan.” Tarinan kerrontaan osallistui Ilta-Sanomien haastattelussa myös Ylen hallintoneuvoston henkilöstöedustaja Jari Niemelä, jonka mukaan ”Muutama ihminen on vain kokenut olonsa jostain syystä hämmentyneeksi, he ovat reagoineet omituisesti”. Hän paikansi ongelmat A-Studioon ja organisaatiomuutosten jättämiin ”paineisiin”.

Viestintästrategisesti tämän hankalia yksilöitä ja organisaatiokaavioita koskevan tarinan tarkoituksena on tietysti ollut vaimentaa kohun alkuperäinen, yhteiskunnallisesti tärkeä kysymys siitä, vaikuttaako poliittinen paine Ylen uutis- ja ajankohtaisjournalismiin. Tässä se vaikuttaa ainakin hallintoneuvoston suuntaan onnistuneen. Tarina ”ongelmallisten yksiköiden ihmisistä” kertoo hallinnollisesta ongelmasta – ja sellaisena sitä nyt käsitellään – kun taas kysymys uutis- ja ajankohtaisjournalismin riippumattomuudesta on kysymys sanan- ja lehdistönvapaudesta ja politiikan ja median demokratian kannalta tärkeistä suhteista.

Riippumattoman journalismin kannattajalle ja vahvan Ylen ystävälle keskustelu on masentava: miten yhtiö, joka on saanut kansainvälistä tunnustusta uutistoiminnan kunnianhimoisesta kehittämisestä mediamurroksen paineissa ei kykene avoimesti keskustelemaan journalismista, vaan viestii ”avoimin kirjein”, toistelee yleisiä ”totta kai Yle on riippumaton”-tyyppisiä sloganeita tai, kuten päätoimittaja monissa haastatteluissaan, väittää, että kyse on väärinymmärryksistä. Että mitään kieltoa käsitellä pääministeri Juha Sipilän mahdollisia sidonnaisuuksia ei koskaan annettu. Että mihinkään ”muihin syihin” ei Sipilä-uutisointia linjatessa viitattu.

Ulkopuolisena uutisointia tarkasti seuraavana on kysyttävä, onko Ylen johto alkanut toteuttaa toiminnassaan ja viestinnässään ”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan”-periaatetta? Onko Ylen hallintoneuvoston vallannut faktaresistenssi? Vai onko jossain kollektiivisesti päätetty uskoa, että Ylen vaalitenttejä ja keskusteluohjelmia vuosia luotsanneet Susanne Päivärinta ja Jan Andersson – tai muut Helsingin Sanomien haastattelemat toimittajat – valehtelevat kertoessaan kiellosta tai ”muista syistä” tai ovat kerrassaan vailla ymmärrystä? Tai että Pressiklubin tiimin kirjallisena irtisanomisuhkauksena saamaa sanomaa kiellosta, no, ei vaan tapahtunut? Että Ruben Stilleriä ei irtisanomisen uhalla yritetty kieltää käsittelemästä Sipilä-teemaa ohjelmassa? Enkä edelleenkään tiedä journalistisia perusteluja sille, että Ylen johto kielsi tekemästä juttua pääministerin yhdelle toimittajalle yhtenä iltana lähettämästä 17 sähköpostiviestistä. Miksei se ollut toimituksen johdon mielestä uutinen?

Se, että Yleä koskevan keskustelun ytimessä olevat kysymykset median ja poliitikkojen suhteista, poliitikkojen mediaa kohtaan suuntaamasta painostuksesta tai epäilyt julkisen palvelun median riippumattomuuden horjumisesta nimetään ”likapyykiksi” kertoo paljon suomalaisesta poliittisesta kulttuurista. Periaatteellisista kysymyksistä on vaikeaa puhua, asioista keskusteleminen kääntyy puheeksi henkilöistä ja heidän kunniastaan ja tunteistaan ja journalistikunnalta puuttuu kokonaan julkinen keskustelu omasta professiostaan. Jatkuvat yt-neuvottelut ovat ymmärrettävästi hiljentäneet monet, mutta myöskään alan järjestöt eivät pidä ääntä.

Paradoksaalista on, että vaikka vuodot, organisaatioiden ja instituutioiden epäkohdista kertojat, ovat journalismin kannalta aivan olennaisia, osa suomalaista mediaeliittiä vaikuttaa ajattelevan, että sama ei koske mediataloja. Kuten toimittaja Salla Vuorikoski Oikeusministeriön Korruption vastaisen päivän tilaisuudesta tviittasi: ”Pidän hyvin vitsikkäänä sitä, että epäkohtien kertojia jatkuvasti hyödyntävä mediaväki omassa asiassaan paheksuu medialle puhumista.”

Ylen hallintoneuvoston puheessa kuulsi eilen jo ”keskustelu kuivunut, kriisi ohi”-sävy, mutta ehkei sittenkään. Ajankohtais- ja featuretiimin esimies Jussi Eronen ja Sipilä-uutisointia hoitanut ja pääministerin viestittelyn kohteeksi joutunut toimittaja Salla Vuorikoski ovat osaltaan päättäneet vastustaa hallintoneuvoston siunaamaa Ylen johdon ”ongelmalliset yksiköt”-tarinaa irtisanoutumalla tänään tehtävistään ”Näkemyserot sananvapaudesta päätoimittajan kanssa ovat liian suuret”, perustelee Eronen eroaan.

Se, että painovapauden 250-juhlavuosi Suomessa päättyy kahden Ylen toimittajan eroamiseen protestina sananvapauden rajoittamisen vuoksi ei nimittäin ole mikään pieni pikapyykki. Se on iso skandaali.

Oppialojen kuolema

Muutoksen ja jatkuvuuden suhde on kulttuurin ja yhteiskunnan tutkijoiden peruskysymys. Miten muutokset tapahtuvat ja kuka ne saa tapahtumaan?

Kysymys on suomalaiselle tutkijayhteisölle mitä ajankohtaisin, sillä suomalaisissa yliopistoissa on käynnissä vallankumous. Siitä ei ole selvää kokonaiskuvaa, eikä sitä johda kukaan yksittäinen sankari tai syypää. Se ei ole missään yksissä käsissä, ei hallituksen eikä vastuuministerin kontolla.

Kumouksen virallinen nimi on rakenteellinen kehittäminen. Se on prosessi, jota opetus- ja kulttuuriministeriö kannustaa ja johon se rahoituksellaan painostaa. Sen linjauksia tehdään Suomen yliopistot UNIFI ry:n eli aiemman yliopistojen rehtorien neuvoston raporteissa, ja sitä toimeenpannaan yliopistojen omissa strategioissa.

Jalkatyön tekevät yliopistojen opettajat, professorit ja lehtorit, jotka erilaisten uudistusohjelmien kokousmaratoneissa lakkauttavat oppialoja, joihin he itse ovat kouluttautuneet ja erikoistuneet. Tilalle he rakentavat erilaisia laaja-alaisia kandidaatti- ja maisteriohjelmia, joihin he – jos ovat vaikutusvaltaisia ja pääsevät ohjelmien johtoryhmiin – yrittävät luoda sijaa omalle oppialalleen, itselleen, kollegoilleen ja opiskelijoilleen.

Osa koulutusohjelmista viittaa nimissä oppialoihin, monet ovat temaattisia. Yhteistä kaikille on kaunis ajatus laaja-alaisuudesta ja yhteistyöstä. Tämän kääntöpuolena on ankara valtataistelu erilaisissa työryhmissä siitä, mitä koulutusohjelmissa opetetaan, millaiselle tiedolle ja osaamiselle niissä on kysyntää ja mille aloille ja millaisille tutkijaopettajille ne tarjoavat elintilaa yliopiston sisällä. Näissä keskusteluissa määritetään se, millä aloilla on olemassaolon oikeutus ja millaisin resurssein.

Tällä kumouksella on byrokraattinen rationaliteetti, ja sitä ohjaa pyrkimys selkeään, mahdollisimman tasakokoisista osioista muodostuvaan rakenteeseen. Niin kuin aina, ”kehittämisellä” on jalot pyrkimykset: laadukkaampaa, fiksummin ja tehokkaammin. Ja niin kuin aina, sen ytimessä on standardisointi ja leikkaaminen: enemmän vähemmällä.

Kun oppialat näin katoavat yliopistojen julkisivuista, yliopistojen professorit ja dosentit proletarisoituvat lopullisesti. Kun kellään ei ole enää omia opiskelijoita, et voi puhua minkään tai kenenkään nimissä tai puolesta. Edustat vain itseäsi. Olet vain oma, henkilökohtainen tuloksesi. Näin täydellistyy yliopistolain käynnistämä muutos, jossa yliopisto-opettajilta ja -tutkijoilta vietiin viran tuoma valta ja vastuu.

Rakenteellisen kehittämisen tuloksena professorit ja muut yliopisto-opettajat tuottavat moduuleja, joita hallinto tilaa. Ja jos jollekin moduulille ei ole kysyntää, se lakkautetaan tuotannollis-taloudellisista syistä. Professorit ja dosentit voivat toki tutkimusrahoituksensa niin salliessa samastua tieteenalaan ja tutkimustraditioihin, mutta yliopistojen koulutusrakenteessa heistä tulee keskenään vaihdettavia osasia. Tieteenalojen kehittämisestä puhutaan yliopiston juhlapuheissa ja tieteellisten seurojen hengennostatuksessa, mutta tosiasiallista, koulutukseen ja tieteenaloihin sosiaalistumiseen perustuvaa pohjaa ei enää ole.

Tämä on valtaisa muutos, vallankumous, joka tapahtuu sarjana pieniä, banaaleja päätöksiä yliopistojen arjessa. Se on resurssien isojako, jonka seurauksia tullaan lähivuosina näkemään jatkuvana sarjana oppituolien – anteeksi, tehtävien – ja alojen lakkauttamisia.

Juuri nyt UNIFI selvityttää taidealojen koulutuksen ja tutkimuksen rakenteellista kehittämistä, ja yliopistojen lähivuosien taloustilanteen tietäen musiikin, teatterin, elokuvan, taidehistorian, kirjallisuuden ja taidekasvatuksen tutkijoiden on syytä pelätä pahinta. Viime joulukuussa humanistisia aloja selvittäneen Jussi Nuortevan oli vaikea jaksaa muistaa ja nimetä kaikkia hänen mielestään ilmeisen vähäpätöisiä taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen aloja, mutta yhtä kaikki hän loppuraportissaan ehdotti alojen siivoamista Aalto-yliopiston ja Taideyliopiston yhteiseen ”kansainvälisesti ainutlaatuiseen taideaineiden kampusalueeseen”. Ehdotus kuulostaa paitsi asiantuntemattomalta ja ylimieliseltä, myös selkeydessään pelottavan todennäköiseltä. Nyt asiaa selvittämään on palkattu Taideyliopiston vararehtori Paula Tuovinen. Kuten kaikessa ”kehittämisessä”, tässäkään ei lähtökohtaisesti kuulla oppialoja ja niiden edustajia.

Niillä kun ei enää ole mitään virkaa.

Hiljaisuuden tyrannia

Miksi journalistit eivät Suomessa keskustele työstään avoimesti? Miksi eri mediat eivät avaa omaa linjaansa lukijoilleen ja katsojilleen? Missä kohtaa journalistikoulutusta on se kurssi, jossa opetetaan, että toimituksellisista valinnoista ei koskaan keskustella julkisesti?

Nämä kysymykset aktualisoituivat muutama viikko sitten, kun Ylen A2 Pakolais-ilta (TV2 7.10.2015) herätti voimakasta kritiikkiä. Sen sijaan, että toimitus olisi vastannut kritiikkiin kertomalla, miten oli näkökulmansa valinnut ja miksi, missä mielestään onnistui ja missä mahdollisesti ei, ohjelman Facebook-sivulla julkaistiin defensiivinen viesti: ”Hei! Kiitos kaikille! Eilisen ohjelman palaute oli meille tekijöille yllätys. Saimme todella paljon negatiivisia viestejä. Tuntuu, että ilmapiiri Suomessa on sellainen, että tästä aiheesta on hyvin vaikea käydä järkevää keskustelua.” Sen sijaan, että toimitus olisi harjoittanut journalismia ja julkisen palvelun vastuuta käymällä keskusteluun yleisönsä kanssa, se päätti valitella yleisönsä laatua. Niinpä se ei myöskään tarttunut Facebook-päivitykseen tulleisiin 260 kommenttiin, lukuun ottamatta yhtä detaljikysymystä.

Juuri näin syntyy huonoa julkista keskustelua: tehdään ohjelma, joka katsojille näyttäytyy eri tavoin yksinkertaistavana vastakkainasetteluna ja ohipuhumisena; ruudussa julkaistaan livetviittejä laidasta laitaan; keskusteluun kutsutuista moni on turhautunut, ei pääse ääneen tai kokee olevansa ohjelmassa, johon ei suostunut; toimitus saa negatiivista palautetta mutta ei kerro, mihin pyrki ja pohdi, miksi ote ei välittynyt tai puhutellut. Lopputuloksena on joukko tuohtuneita ja tyytymättömiä katsojia, salaliittoteorioita ja kärjistyneitä väittämiä Ylen toimittajien poliittisista sidoksista ja paineista. Se, mistä piti puhuman, hukkuu keskusteluun keskustelusta. Toimittajien poissa ollessa katsojat huutelevat keskenään.

Julkisuuden tutkijana ajattelen, että tämä on journalismin avainkysymys: on oltava kyky avata toimituksellinen linja ja sitä, millaista journalistista harkintaa kulloinkin on käytetty ja millaisia valintoja tehty. Jollei toimitus siihen pysty, sillä on ongelma. Suomalainen media kuitenkin luottaa vahvasti itsestäänselvyyden auraan: jos ja kun uutisvalinnat ja näkökulmat vaikuttavat ikään kuin annetuilta, ollaan oikealla tiellä. Jos ja kun lukijat ja katsojat reagoivat, sitä ei tunnusteta tai ainakaan siitä ei keskustella.

Vain harvoin instituutiot antautuvat keskusteluun. Ylen Pressiklubin Janne Zareffin Facebook-päivitykset ovat aina kiinnostavaa luettavaa, mutta niissäkin pohditaan harvemmin ohjelman omia tulokulmia. Helsingin Sanomien vastaavan päätoimittajan Kaius Niemen kommentti lehden Kuukausiliitteen kritiikkiä herättäneeseen ”Miten kutsuisimme virolaisia?” -kilpailuun (3.4.2015) oli harvinainen. Siinä paitsi pyydettiin lukijoilta anteeksi myös viitattiin ”toimitukselliseen linjaan” ja ”arvopohjaan” ja todettiin, että ”HS tulee vastedeskin seisomaan moniarvoisen yhteiskunnan takana ja puolustamaan vähemmistöjen asemaa. Niin ikään Helsingin Sanomat jatkaa työtään avarakatseisuuden ja kansainvälisyyden edistäjänä.” Ylen ohjelmatoiminnan säännöistä taas keskusteltiin poikkeuksellisella tavalla kohua herättäneen Porttikielto Poriin –dokumenttisarjan yhteydessä.

Ulospäin näyttääkin siltä, että suomalainen journalismi ei koe tarvetta dialogiin yleisöjensä kanssa. Mediat näyttäytyvät instituutioina, joita luonnehtii kasvottomuus, vaikka yksittäiset toimittajat saisivat paljonkin palautetta. Isoista suomenkielisistä sanomalehdistä vain Iltalehdessä julkaistaan pääkirjoitukset signeerattuina.

Toisin on Ruotsissa. Media-alan ja journalismin ajankohtaisia kysymyksiä käsitellään niin Ruotsin radion viikottaisessa ohjelmassa P1 Medierna kuin iltapäivälehtien Aftonbladet ja Expressen päätoimittajien Jan Helin ja Thomas Mattson viikottaisessa podcast-keskustelussa Mattson-Helin. Ajankohtaisista politiikkauutisista keskustelevat viikottain myös Ruotsin radion politiikan toimittajat Thomas Ramberg ja Fredrik Furtenbach Henrik Torehammarin juontamassa podcastissa Det politiska spelet. Se, mikä näistä ohjelmista välittyy, on journalismi professiona, joka reflektoi omaa olemistaan, eri medioiden profiileja ja toiminnan ehtoja. Toivon, että viime viikolla aloittanut suomalainen Polpodden, ruotsinkielisen Ylen politiikan toimittajan Anne Suomisen ja Hufvudstadsbladetin pääkirjoitustoimituksen päällikön Susanna Ginmanin keskusteluohjelma, kehittyy samaan suuntaan.

Podcasteissa on toki kyse nörteille suunnatusta viihteestä, mutta mikä estää medioita kehittämästä muitakin kommunikaation muotoja. Aikana, jolloin informaatiosota, disinformaatio ja vihasivustot puhuttavat journalisteja ja huolestuttavat mediayhtiöitä, tarvitaan paitsi lisää laadukasta journalismia myös kykyä viestiä lukijoille ja katsojille, mistä aineksista se rakentuu. Instituutioiden sisälle piiloutuminen tukee sitä hiljaisuuden tyranniaa, jonka Jyllands-Postenin toimittaja Flemming Rose Suomessa vieraillessaan nimesi sananvapauden viholliseksi.

Toisin kuin suomalaiset mediat vaikuttavat uskovan, toimituksellisten valintojen avaaminen ei horjuta yleisöjen luottamusta, vaan vahvistaa sitä.

Huolestuneet professorit

Kun Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijat Mari K. Niemi ja Ville Pitkänen marraskuussa 2014 esittelivät Asiantuntijuus mediassa –hankkeen tuloksia, kirjoitin tällä palstalla, että ”päivystävässä dosenttiudessa” on viime kädessä kyse siitä, haluaako tutkijana osallistua julkiseen keskusteluun ja sen määrittämiseen, mikä kulloinkin on ”olennaista, tärkeää, totta”, vai ajatteleeko, että siitä päättävät muut.

Viime viikkojen aikana on käynyt selväksi, että moni tutkija haluaa ja pitää tehtävänään osallistua julkiseen keskusteluun Juha Sipilän hallituksen ohjelmasta – ja että tätä aktiivisuutta ei suinkaan katsota pelkästään tutkijoiden yhteiskuntavastuun toteuttamisena, yliopiston ns. kolmantena tehtävänä tai tutkijuuden limittymisenä kansalaisuuteen, vaan se usein luetaan ”kitinäksi” ja ”marinaksi”, oppositiopolitikoinniksi – tai vain tyhjäksi eleeksi.

Törmäsin itse tähän laadittuani yhdessä akatemiatutkija Johanna Kantolan, FT Anna Elomäen ja YTT Hanna Ylöstalon kanssa 85 professorin ja erikoistutkijan vaatimuksen hallitukselle hallitusohjelman sukupuolivaikutusten arvioinnista ja hallituksen sitoutumisesta tasa-arvon edistämiseen. Vaatimuksemme uutisoitiin Helsingin Sanomissa, se sai näkyvyyttä muissa viestimissä ja sosiaalisessa mediassa, ja vaatimuksen sisältämä kritiikki kulkeutui nopeasti niin pääministerin kuin vastuuministerinkin ja muiden poliitikkojen haastatteluihin. Teema oli esillä myös eduskunnan kyselytunnilla.

Samana päivänä twitter-virtaani pulpahti keskustelu, joka alkoi viestintätoimisto Ellun Kanojen mahdollisuusviestintäjohtaja Kirsi Pihan kommentista vaatimustamme käsitelleeseen tviittiin: ”Ottamatta kantaa aiheeseen, voitko kertoa yhden aiheen josta joku professori/asiantuntija ei löydy olemaan huolestunut? : )”, hän kirjoitti. Retorisen kysymyksen herättämässä debatissa Piha toistuvasti leimasi vaatimuksemme kaavamaiseksi ”huolestumiseksi”, jota joku ”etsii” tai ”tarvitsee”. Pyynnöistä huolimatta Piha ei suostunut tarkentamaan väitteitään siitä, kuka meidät ”tarvitsi”, ”etsi” tai ”löysi”.

Siinä missä Suomen Kuvalehden blogisti, kirjailija Tiina Raevaara ja Ilta-Sanomien kolumnisti, kirjailija Jyrki Lehtola näkivät Pihan retoriikan ilmentymänä laajemmasta sivistyksen halveksunnasta ja koulutuksen arvostuksen laskusta, itse luen reaktiosta – ja muista tutkijoiden ”kitinää” koskevista kommenteista – ennen muuta demokratian vähättelyä.

Voitaneen sinänsä tulkita jonkinmoiseksi onnistumisen merkiksi se, että vaatimuksemme onnistui ärsyttämään yhden 2000-luvun taitavimmista suomalaisista poliittisen viestinnän arkkitehdeistä, mutta kommenteista piirtyvä kuva julkisesta keskustelusta on välineellisyydessään ongelmallinen – ja antidemokraattinen. Pihan ilmentämässä viestintätoimistotulkinnassa vaatimuskirjelmästämme – siitähän hänen tviiteissään on kyse, vaikka hän väittää, ettei kommentoi ”aihetta” – on geneerinen, ikään kuin mihin tahansa julkiseen keskusteluun kuuluva anonyymi mielipide tai repliikki, jonka voi esittää kuka tahansa, kansalainen x tai tutkija y. Jos ja kun julkista keskustelua ajatellaan viestintätoimistonäkökulmasta vain julkisuuden hallinnan ja hyödyntämisen näkökulmasta – yrityksen tuloksen tekemisen, brändin kirkastamisen tai vahinkojen minimoimisen näkökulmasta – kansalaisten osallisuudella ei ole mitään arvoa sinänsä. Vaatimuskirjelmää ei tarvitse lukea tai sen esittämiä ajatuksia pohtia, vaan voidaan ikään kuin yleisenä periaatteena todeta, että EVVK, joo joo, tämä on niin nähty. Miten muutoin tulkita kommenttia: ”joka asiaan löytyy huolestuja jos sellainen tarvitaan. #inflaatio”?

Julkisuus on rakenteistunutta, ja viestintää määrittävät aikakauden medialogiikka ja konventiot – siitä mediatutkijan on helppo olla Kirsi Pihan kanssa samaa mieltä. Ero lienee tavassa ymmärtää julkisuuden ja demokratian suhde. Usko julkiseen keskusteluun aitona kannanmuodostuksena ja mielipiteen muodostuksen prosessina – ei vain kampanja-areenana – liittyy nimittäin ajatukseen, että demokratia ei ole saavutettu, staattinen tila vaan velvoittava ideaali, jonka vaatii tekoja.

Maria Ruuskan ohjeet tutkijalle, joka haluaa vaikuttaa: http://kaskasmedia.fi/nain-tutkija-vaikuttaa-politiikkaan/

PS. Ajatus demokratiasta jatkuvana prosessina on näkemys, joka läpäisee myös vuoden alusta käynnistynyttä Demokratian voimavirrat  –tutkimushanketta. Siinä lähdemme olettamuksesta, että suomalainen ja ruotsalainen demokratia eivät ole annettuja vaan muotoutuneet ja edelleen muotoutuvat poliittisten kulttuurien, geopolitiikan ja talouden voimien yhteisvaikutuksessa.

Strategiapuhe on demokratian vastakohta

Anu Koivunen

”Politiikka on konfliktien ratkaisemista demokraattisin keinoin”. Näin totesi keskiviikkona Suomessa vieraillut Ruotsin feministisen aloitteen puhenainen Gudrun Schyman. Miten kirkkaasti sanottu! Tunsin, miten ryhtini koheni, istuin suoremmassa, hartiat rentoutuivat, hengitin. Tuntui kansalaiselta. Tarjoamatta mitään erityistä poliittista ohjelmaa Schyman kutsui esiin näkemyksen ja tavan puhua politiikasta, joka on Suomessa harvinainen ja puuttuu käynnissä olevasta eduskuntavaalitaistosta kokonaan.

Sen sijaan julkisuutta hallitsee strategiapuhe, joka politiikan käsittämisen tapana on pikemminkin demokratian vastakohta. Mantra, jota niin keskusta ja kokoomus kuin Sitra toistelevat, on ”strateginen hallitusohjelma”: kolmesta viiteen tavoitetta, joita seuraten seuraavasta hallituskaudesta tulee tavoitteellinen ja tehokas. Näin luvataan.

Samalla kun puolueet kieltäytyvät yksilöimästä, mistä ne haluavat leikata kaavailemansa miljardit vaalien jälkeen, keskustan ja kokoomuksen strategisissa ohjelmissa on omat osionsa, joissa käsitellään päätöksenteon muotoja: ”Valtioneuvoston työssä siirrytään kollegiaaliseen työtapaan siiloutumisen estämiseksi”, ”Strategisia tavoitteita ja kärkihankkeita johdetaan, seurataan ja mitataan korkeimmilla prioriteeteilla”, ”Kaikilla tavoitteilla vastuullinen omistaja (ministeri)”, ”Ministeriöjakoa on voitava joustavasti muuttaa pitkän aikavälin strategisten painopisteiden mukaan. Hallituksen keskeisimpien, poikkihallinnollisten hankkeiden johtamiseen nimitetään vastuuministerit”, ”Päätöksenteko perustetaan aikaisempaa vahvemmin näyttöön ja tutkittuun tietoon” ja ”Yhteiskuntaa uudistetaan ketterien kokeilujen avulla”.

Niin puolueiden vaaliohjelmat kuin Sitran Visio Suomelle tarjoavat havainnollistavat kaaviokuvat uudesta valtiosta ja johtamisjärjestelmästä, jota myös valtiovarainministeriön alainen OHRA-hanke on kehittänyt. Niissä on tavoitteita, hankkeita, nuolia, periaatteita, prioriteetteja ja prosesseja mutta – havainnollista kyllä – niistä puuttuvat kansalaiset ja demokratia. Strategiapuheessa kansalaisella on paikka vain mykkänä vaalikarjana.

Strategiapuheen tehokkuuden ja kirkkauden aura rakentuu olettamukselle vaalienjälkeisestä yhteiskunnasta kuin maagisesti uutena ja viikossa yhteen, yhtenäiseen strategiaan jäsentyvänä. Oireellista lieneekin, että keskustan tammikuun lopussa julkaisema hallitusohjelmakaavio oli tyhjä kuori: kuin management-konsulttien powerpoint-diapohja, jonka uusi hallitus voi täyttää.

Strategiapuheesta on siivottu kokonaan pois politiikan ja demokratian ytimessä oleva tietoisuus ristiriidoista, menneistä, nykyisistä ja tulevista. Konfliktit ikään kuin katoavat, kun ”uusi tapa” on ”määrätietoinen päätöksenteko”. Tässä ajattelutavassa ja sanamagiassa historia pyyhkäistään pois ja aloitetaan ”uusi aika”. Tulevaisuudenkuvina visiot tuovatkin mieleen lähinnä Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelmat.

Puhe strategioista, hallitusohjelman sivumäärästä ja tavoitteiden lukumäärästä vie tehokkaasti tilan ja ajan siltä kysymykseltä, mitkä konfliktit kukin puolue tunnistaa tärkeiksi, miten ne haluavat konfliktit ratkaista ja kenen kanssa.

Siksi se on perustaltaan demokratian vastakohta.