Älä päästä pahasta

Kirsi Heikkinen

Kuva: Kirsi Heikkinen

Tein matkaa Suomesta Uuteen-Seelantiin samana päivänä samanlaisella koneella kuin se, joka ammuttiin alas Itä-Ukrainassa.

Pystyin siis hyvin kuvittelemaan, miten nuokun penkissäni, tuijotan unisin silmin tyhjänpäivästä leffaa ja toivon, että matka olisi pian ohi. Sitten: tulimeri, ja kaikki on ohi. Minä ja perheeni makaamme palasina pellolla, satojen muiden kanssamatkustajien kappaleiden seassa. Tuhansien läheisten elämät äkisti tönäistyjä raiteiltaan.

Joku otti meidät shakkinappuloikseen.

Ylen kirjeenvaihtaja Marja Manninen kertoi näkökulmassaan, että lohduton näkymä ukrainalaispellolla tulee jäämään hänen mieleensä vuosikausiksi. Annan kuvaajalleni ohjeen: älä kuvaa ruumiita. Ohjetta ei ole helppo noudattaa, sillä menehtyneitä on joka puolella. Onnettomuudessa kuolivat kaikki koneessa olleet 298 ihmistä”, Manninen kirjoitti.

Miksi ruumiita ei saisi kuvata, pohdin lukiessani. Kuvat varmasti järkyttävät, mutta eivätkö ne saakin järkyttää, jos ne kerran ovat totta? Jos minun tai läheisteni jäänteet todella lojuisivat pirstaleina penkassa, haluaisin, että koko maailma näkisi, mitä meille tehtiin.

Manninen ei eritellyt ohjettaan, mutta Guardianin kuvatoimituksen päällikkö ruoti teemaa tarkemmin.>

”(Ukrainan ja Gazan) kuvien tulvassa on satoja, joita emme valitsisi julkaistaviksi, koska ne ovat joko syvästi järkyttäviä, ihmisarvoa loukkaavia, tuskallisia sukulaisille tai ystäville tai saattaisivat pakottaa lukijan kääntymään pois jutusta, mikä nollaisi kuvajournalismin tarkoituksen”, Roger Tooth sanoo.

Kuvajournalistit tekevät vaikeaa ja vaikuttavaa työtä, tuumin. Taas kerran.

Muutamaa päivää myöhemmin katsoin uusiseelantilaisia televisiouutisia. Ambulanssi toi sairaalaan uusia poliittisia pelinappuloita, repaleisia gazalaisia YK:n koulusta. Lääkäri kaivoi sirpaleita pikkuvauvan selästä, ilman mitään puudutusta. Verta. Paljasta kauhua. Aikuiset ja lapset itkivät.

Olen nähnyt rikkinäisiä ihmisiä ennenkin, mutta noin autenttista hätää, kuin tuossa nimenomaisessa uutispätkässä, en muista uutisissa ennen todistaneeni. Kamera vei minut väkisin paikalle, en pystynyt kääntämään päätäni pois. Tuska puhkaisi ruudun, minuakin itketti.

Päädyin uudelleen miettimään, missä kulkee väkivallan kuvattavuuden ja kuvottavuuden raja. Milloin raa’an kuvamateriaalin julkaiseminen on oikein, milloin kenenkin propagandaa – tai milloin pelkkää “ruumispornoa”? kuten Guardianin kolumnistin Suzanne Mooren tekstiä julmien kuvien jakamisesta kommentoinut lukija kuvaili.

En tiedä. Kuten Moore, en todellakaan kaipaa lisää ruumiskuvia. Mutta minua ei tarvitse myöskään päästää pahasta, yrittää suojella todellisuudelta. Minut saa ravistella hereille kärsimyksellä. Poliittiset shakkinappulat ovat aina jonkun tärkeitä ihmisiä. Ja minä tahansa päivänä joku niistä voi olla minä tai omani.


Ylläoleva blogahdus odotteli aikaansa, kun Tiede-lehden toimittaja Mikko Puttonen ehti kirjoittaa samasta asiasta. Lue!

Puun ja kuoren välissä

Kirsi Heikkinen

140521 kuva
Mikä tiedetoimittaja on, kysyi tiedotusopin graduntekijä minulta.

Pisti miettimään.

Joidenkin mielestä tiedetoimittaja on – tai hänen pitäisi olla – tieteen vahtikoira, niin kuin normitoimittaja on vallan vahtikoira.

Minusta tiedetoimittaja on ensisijaisesti tiedon välittäjä. Ja koska hän välittää tietoa, hän välittää tiedosta. Hän on tiedon vahtikoira.

Siinä missä yleistoimittaja voi toistaa, mitä joku sanoo, tiedetoimittajan pitää ottaa selvää, ovatko sanat silkkoa sisältä. Se onnistuu vain pureutumalla terrierinä tutkimuksiin. Olemalla uskomatta mitään tai ketään ilman näyttöä. Olemalla lähdekriitikko.

Toden kaivelu on pirullista. Etenkin, jos ei ole itse koskaan työkseen hengittänyt tutkimuslaitoksen ilmaa. Millainen näyttö painaa tarpeeksi?

Puntarointi on hikistä, mutta pakollista. Palkitsevaakin, vaikka aivot ovatkin lähdemateriaalin kuokkimisesta rakoilla.

Tiedetoimittajalle ei riitä ”mitä”, vaan hän haluaa tietää ”miksi” – ja kertoa sen myös kanssapallontallaajilleen.

Joutuu hän tulkiksikin. Puhumaan kielellä, jota (lähes) jokainen voi ymmärtää. Ja jaksaa seurata. Tieto valuu viemäriin, jos lukija/kuulija/katsoja tylsistyy jo ensi lauseista.

”Vaikeinta tiedetoimittamisessa on onnistua yksinkertaistamaan niin paljon kuin mahdollista mutta ei enempää”, muotoili suomalainen kollegani.

Samat pulmat hiertävät täällä Maan toisella puolella. Mikä on haasteellista tiedetoimittajalle Uudessa-Seelannissa, Science Media Centre uteli taannoin kiwikollegoilta.

“Kertoa vetovoimaisia juttuja monimutkaisesta tieteestä”, vastasi Alison Ballance Radio New Zealandista.

”Mutkikkaan informaation tekeminen ymmärrettäväksi yleisölle ja silti pysyä uskollisena tieteelle”, sanoi One Newsin Will Hine.

”Yksinkertaistaa tieteellistä tutkimusta ja analyysiä helposti sulatettavaksi ja houkuttelevaksi jutuksi ja samalla säilyttää täsmällisyyden”, totesi Jamie Morton New Zealand Heraldista.

Tiedetoimittaja on puun ja kuoren välissä, koska hän ei saa oikoa faktoja vääriksi, mutta hänen pitää suoristaa niitä niin, että ne menevät perille tieteen termejä tuntemattomallekin.

Tiedetoimittaja on nila*, kiteytin lopulta graduntekijälle.

Mitä sinä olisit vastannut?

*Nila on johtosolukosta koostuva solukko, joka kuljettaa yhteyttämistuotteita lehdistä muualle kasviin. (Lähteet: Wikipedia ja Solunetti)

 

Rosinante hirnahtaa

Kuva: Kirsi Heikkinen

Te Uku, Waikato, Uusi-Seelanti viime lauantaina

Kirsi Heikkinen

Joskus tunnen itseni Donna Quijoteksi.

Esimerkiksi silloin, kun työtoveri naistenlehdessä puuskahtaa, että ”montako tutkimusta siitä oikein tarvitaan”, kun en kelpuuta faktaksi tiedotteessa esitettyä näyttöä sampoon tehosta kaljuuntumiseen.

Tai kun perhelehti tilaa jutun lasten aivojen kehityksestä, mutta otsikossa en saisi käyttää sanaa ”aivot”. Se kuulostaa kuulemma kylmältä ja tekniseltä.

Tai kun asiakas tarjoaa samaa palkkiota artikkelistani, johon olen pieteetillä perannut tuoreimman tutkimustiedon ja jututtanut maailman johtavaa alan asiantuntijaa, kuin jutusta, jonka toimittaja oli haastatellut asiantuntijana kotikuntansa optikkoa.

Tai kun fiksu ihminen toteaa, että ”mihin sitä tiedettä tarvitaan, kun intuitio kertoo, mikä on oikein.”

Tai kun toinen fiksu ihminen ilmoittaa, että ”en usko enää tieteeseen, koska se muuttaa koko ajan kantaansa.”

Aika ajoin olen valmis naulaamaan tiedetoimittajan rukkaseni seinään.

En ole ainoa. Tutkijatkin turhautuvat.

Viime keväänä olin Helsingin yliopistossa tilaisuudessa, jossa tutkijat pohtivat mediaa. Kiteytys: toimittajat kirjoittavat paljon puuta heinää. Eivät tarkista tai ymmärrä faktoja. Höpöhöpö kiertää. Eikä yleisökään aina halua kuulla, mitä jostakin asiasta sillä hetkellä oikeasti tiedetään. Esimerkiksi ravitsemuksesta.

Tutkijat saavat jopa tappouhkauksia. Ei ihme, jos heitä ei huvita julkisesti avata suutaan.

MUTTA, tieteilijät muistuttivat toisiaan, ”Jos kentän jättää tyhjäksi, joku sen valtaa”. Yleensä sen tekevät äänekkäimmät huuhaaharit.

Tajusin siinä korvat luimussa kuunnellessani, että meitä tiedetoimittajia tarvitaan enemmän kuin koskaan.
Samalla istumalla päätin ryhtyä kutsumaan itseäni tiedejournalistiksi.

Journalisti kun pyrkii ammattietiikkansa mukaan totuuteen. Toimittaja voi toimittaa tyhjääkin.

Kuulen, kuinka Rosinante hirnahtaa.