Raja railona aukeaa

Edessä Aasia, Itä.
   

Takana Länttä ja Eurooppaa;
   

varjelen, vartija, sitä.

Uuno Kailaan 1931 kirjoittama runo tuntuu ajassa. Suomen autonomian aikana syntynyt jako vanhasuomalaisiin pragmaatikkoihin ja tinkimätöntä Venäjä-politiikkaa ajaneisiin nuorsuomalaisiin on ajankohtaistunut uudella tavalla. Nuorsuomalaiset ankkuroivat Venäjän politiikkansa keisarin Porvoon valtiopäivillä 1809 lupaamaan Ruotsin lakien voimassapysyttämiseen. Myös vanhasuomalaiset vastustivat venäläistämistä, mutta pitivät välttämättömänä säilyttää keskusteluyhteyden Pietariin.

Käsitys siitä, että Venäjä itsevaltainen keisarin olisi 1809 julistuksellaan sitoutunut ikiajoiksi Suomen hallitsemiseen silloin voimassaolleiden lakien mukaan, on kansallisesti hellitty ja poliittisesti tarkoituksenmukainen myytti. Sen minkä keisari lupasi, sen se myös saattoi ottaa pois. Näiden kahden eri ymmärryksen yhteensovittamattomuus on toistunut monta kertaa viimeisen 100 vuoden aikana.

Kun Suomen Moskovan lähettiläs J.K. Paasikivi valmistautui välirauhan aikana 1940 neuvotteluihin venäläisten kanssa, hän sai ulkoministeriöltä luettavakseen juridiseen argumentaatioon perustuvan muistion. Paasikivi sähkötti Helsinkiin takaisin: ”Moskova ei ole mikään kihlakunnan oikeus.” Hänen mukaansa turvallisuusintresseistä puhuttaessa ei valtio- ja rajasopimusten ”pyhyyteen” kannattanut vedota.

Samaa mieltä oli myös marsalkka Mannerheim. Hän oli kannattanut jo syksyn 1939 neuvotteluissa Neuvostoliiton aluevaatimuksiin suostumista. Tarton rauhansopimuksen (1920) raja ei voinut Mannerheimin mielestä kestää kahden itsenäisen valtion, joista toinen on ”suuri ja mahtava” ja toinen heikko, välillä. Se raja oli Venäjän keisarikunnan ja siihen kuuluneen suuriruhtinaskunnan raja. ”Aleksanteri ei tietenkään ollut koskaan ajatellut muuta”.

Mannerheimin tulkinnan mukaan ”bolshevikkien heikkouden aikana” sovittu raja ”oli vain tilapäinen ratkaisu”. Presidentti Putin tulkitsi talvisodan syitä pietarilaisille historioitsijoille joitakin vuosia sitten jokseenkin samassa hengessä. Stalin korjasi ainoastaan bolshevikkien rauhansopimuksessa tekemän virheen.

Samalla perusteella myös Mihail Gorbatshov piti Krimin liittämistä Venäjään 2014 Neuvostoliiton hajottamisesta 1991 tehdyn Belavezhan sopimuksen virheen korjaamisena. Eivät Nikita Hruštšev ja hänen aikalaisensa ajatelleet luovuttaessaan Krimin Ukrainalle 1954, että kysymys olisi muusta kuin hallinnollisesta järjestelystä saman valtakunnan sisällä.

Viime vuosina käyty keskustelu Venäjään suhtautumisesta ei  ole tuonut kovinkaan paljon uutta aiempaan perusasetelmaan. Yhtäältä sanotaan, että Venäjän kanssa ei voida tehdä yhteistyötä ja normalisoida siihen suhteita kunnes se alkaa noudattaa kansainvälisiä pelinsääntöjä ja toimia eurooppalaisten arvojen mukaisesti. Toisaalta realismin nimissä ja turvallisuuspoliittisiin intresseihin vedoten tehdään yhteistyötä mm. Lähi-Idässä ja kauppaakin haluttaisiin lisätä suomettarelaisessa hengessä.

Identiteetti kadoksissa

Seitsemän nälkävuotta ovat kolhineet pahasti Suomen itsetuntoa. Hallitus kivittää kansallisen identiteettimme ytimeen kuuluvaa koulutusta ja sivistystä, maailma ryöpsähti kynnyksemme yli 30 000 ”toisuskoisena” pakolaisena, ja Venäjän ja lännen välirikon puhuri roiskautti Itämeren aallokon kintuillemme.

Puhe oikeudesta päivähoitoon, maksuttomaan terveydenhoitoon ja koulutukseen ovat jääneet leikkauslistojen jalkoihin. Näköpiirimme kavennetaan kipuilemaan mielivaltaisten valintojen välillä. Vastakkain asetetaan leikkaukset valtion velan pienentämiseksi ja lisävelan otto turvapaikanhakijoiden kustannusten kattamiseksi. Suomen ”tarina”, kuten on muodikasta sanoa, ei ole positiivinen vaan kärsimyksillä ja uhrauksilla kivetty.

Siten jäljelle jäävät usein kaikkein yksinkertaisimmat ja tylyimmät vaihtoehdot kuten rajat kiinni ja turvapaikanhakijoiden vähimmäisturvan leikkaukset. Samalla ihmisten yhdenvertaisuus ja Suomen allekirjoittama kansainvälinen pakolaissopimus vedetään kölin ali.

Identiteettimme ihmisoikeuksia kunnioittavana pohjoismaana on jäämässä ”kansallisen edun ja realismin” jalkoihin. Sitä haaskataan Venäjälle esitettäviin pakolaissopimuksen vastaisiin vaatimuksiin estää ihmisiä hakemasta turvapaikkaa Suomesta. Niinhän myös öljyrikas Norja toimi, samoin kuin EU Turkin suhteen.

Ukrainan kriisi puolestaan muistutti meitä ikävällä tavalla siitä, että Venäjän ja lännen etupiirikamppailu ei ole sittenkään ohi. Tämä näkyy myös Itämerellä niiden sotavoimien kasvaneena määränä.

Kaiken tämän seurauksena Suomi hapuilee hukkaamaansa identiteettiä negaatioiden kautta: Meillä ei ole varaa solidaarisuuteen, ihmisoikeuksia ei tarvitse puolustaa tosipaikan tullen ja Venäjän politiikkaamme määrittävät turvallisuusuhat.

Asemoidessamme itsemme EU:n ja Venäjän konfliktin kautta Euroopan itäiseksi etuvartioksi, pakolaiskriisi näyttäytyy Putinin juonena EU:n heikentämiseksi, 30 000 lähinnä Ruotsin kautta Suomeen tullutta pakolaista todisteena tästä ja vaivaiset 1000 Venäjältä tullutta turvapaikan hakijaa FSB:n kyhmyisenä sormena, jolla se morsettaa kolkkoa ulkopoliittista signaaliaan.

Elättelemättä harhakuvia Venäjän toimintatavoista, varsinainen vahinko Suomelle syntyy kuitenkin siitä, jos poliittisia erimielisyyksiämme ryhdytään käsittelemään ”EU:n yhtenäisyyttä” ja ”Suomen vakautta” horjuttavana Venäjän hybridisodan resonoimisena. Siinä kajotaan demokraattisen yhteiskunnan perustaan, sananvapauden rajoihin.

Nämä tuskin kuuluvat niihin elementteihin, joista haluamme Suomen identiteetin muodostuvan?

Kieli kansakunnan symbolina

Markku Kangaspuro

 

Kansallismielisyydestä, nationalismista ja kielestä on puhuttu paljon viime aikoina. Kielen symbolinen ja käytännöllinen merkitys kansakunnan rakentamisessa on suuri. Hallintokielenä on käytettävä kansan ymmärtämää kieltä ja kansallisen identiteetin rakentamisessa sillä kerrotuilla tarinoilla menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta on keskeinen rooli. Siksi myös informaatiosota on noussut niin vahvasti esille Ukrainan kriisin myötä. Pelätään, että venäjänkielinen vähemmistö eri maissa omaksu Venäjän tarinan.

Yksilölle kieli on osa identiteettiä, mutta sen vaihtamisen vaatimus merkitsee myös itseilmaisun voiman ja oman elämänpiirin hallinnan heikentymistä. Itse kukin huomaa ongelman ulkomailla matkustaessaan. Kielipurismi ja yksikielisyyden vaatimus kansalaisuuden ja valtiollisen lojaalisuuden osoituksena merkitsevät myös sitä, että osasta kansaa tulee lähtökohtaisesti huonommilla resursseilla varustettuja kuin toisista. Tämä johtaa usein myös kielijakoa noudattavien sosiaalisten jakolinjojen syntyyn.

Kieli kansakuntaan kuulumisen symbolina essentialisoi kansakunnan. Vain virallisen kielen puhujaksi syntyneet ovat autenttisia kansakunnan jäseniä. Muut joutuvat todistamaan lojaalisuutensa. Maahanmuuttajien kielitaitovaatimus kansalaisuuden saamisen ehtona on tietenkin yleinen käytäntö ja liittyy useimmiten kielen funktionaaliseen tehtävään.

Kieli kansakunnan symbolina voi kuitenkin johtaa myös Ukrainan ja Baltian maiden kaltaiseen tilanteeseen, jossa Venäjä käyttää kieltä ja siihen liittämäänsä symboliikkaa omiin tarkoituksiinsa.

Kielipolitiikka oli tärkeässä roolissa myös Suomen itsenäistyessä. Hieman historiaa oikoen voidaan sanoa, että Ahvenanmaasta uhkasi muodostua suomalainen Krimin niemimaa. Ruotsinkieliset separatistit vaativat saaren liittämistä entiseen emämaa Ruotsiin, jonka ylimmissä piireissä oli vahvoja tätä tavoittelevia tahoja. Jopa Suomen ja Ruotsin välisen aseellisen konfliktin vaara leijui ilmassa. Kansainliiton ja suurvaltojen johdolla käytyjen neuvottelujen tuloksena syntyi kompromissi, jossa Suomesta tehtiin eräänlainen ”federaatio”. Ahvenanmaa jäi demilitarisoituna itsehallintoalueena osaksi Suomea ja sen vastapainoksi ”kansallismieliset” suomalaiset hyväksyivät kielilain, jossa ruotsi sai ajoittain myöhemminkin kiistan kohteeksi noussen virallisen kielen aseman.

Nyt kielikiistaa ovat lietsoneet uudet itseään ”kansallismielisiksi” kutsuvat. Ulkovalta Ruotsin pieniä sini-keltaisia miehiä meidän ei tarvitse pelätä, mutta sen ”soft powerista” vastaavan ulkoministerin tai ainakin lehdistön moraalinen kannanotto kiistaan on mahdollinen.

Voiton päivä ja Yön sudet

Voiton päivä 9.5. on venäläisille kaksijakoinen asia. Suurelle osalle se on loma, jolloin matkustetaan datšoilla palstoja ruopimaan. Valtiojohdolle se on isänmaallisen hengen nostattamisen paikka, jolloin johto pönöttää Punaisella torilla vastaanottamassa sotilasparaatia.

Selvä ero aiempaan on jo nyt nähtävissä valmistauduttaessa 70-vuotisjuhliin. Kun 65-vuotisjuhlissa korostettiin Venäjän ja lännen liittolaisuutta sodan voittajina, nyt esille nousevat aivan muut teemat.

Strategisen mannertenvälisen Topol M ohjusjärjestelmän ajaminen 100 kilometrin päästä Moskovan pohjoispuolelle pystytettävään asenäyttelyyn kuvaa sitä, millä tolalla Venäjän ja lännen suhteet ovat. Uutisoinnin mukaan presidentti Putin antoi itse käskyn Topol M näytteille asettamisesta BUK ja muiden asejärjestelmien rinnalle.

Puolustusministeri Sergei Šoigun lehdistötilaisuudessa esittämä kalsea viesti maailmalle oli, että näyttelyn pystyttäminen ”ikuistaa ydinpelotteen luojien muiston, symboloi strategisten ohjusvoimien panosta maanpuolustukselle ja on kunnianosoitus ohjustyöntekijöiden sukupolvia jatkuneelle epäitsekkäälle työlle”.

Nationalistista macho propagandaa edustaa puolestaan ”Kirurgin” eli Aleksandr Zaldostanovin johtama Yön sudet moottoripyöräjengi. Yön sudet ja räyhäkansallisen Vladimir Žirinovskin puolue perustettiin neuvostovallan loppuaikoina imitoimaan ”moniarvoista” yhteiskuntaan. Epäilemättä molemmat operaatiot olivat vähintäänkin KGB:n siunaamia. Yön sudet ja Žirinovski eivät ole pettäneet myöhemminkään. Ne ovat osoittautuneet uskollisiksi presidentti Putinin tukijoiksi. Jengi tuki näkyvästi Putinia presidentin vaaleissa samoin kuin Krimin laitonta kaappausta.

Nyt heidän roolikseen on annettu demonstroida puna-armeijan voitonmarssi läpi Euroopan. Kun liittokansleri Angela Merkel ei saavu Moskovan juhliin niin Kirurgi on lähetetty ajamaan Harley Davidsonilla joukkoinensa Berliiniin. Vaikea sanoa, kuinka suurena kunnianosoituksena vielä elossa olevat Suuren isänmaallisen sodan veteraanit pitävät tällaista huonoa amerikkalaista road movieta muistuttavaa  sirkusta.

Suurelle osalle venäläisiä ohjusnäyttelyt ja Yön sudet ovat kuitenkin etäällä omasta Voiton päivän vietosta. Silloin rentoudutaan, laitetaan  datšoja ja kasvimaita kuntoon talven jäljiltä. Grillilihat pannaan marinadiin, siemaillaan pullollinen tai pari olutta ja napsautetaan lämmikkeeksi tai kyytipojaksi ehkä myös pikarillinen vodkaa. Saattavat jotkut käydä kaatamassa vodkan myös sankarihaudoille, jos niitä sattuu olemaan lähistöllä.

Hylkiö Putin?

Markku Kangaspuro

Australian G20 kokouksesta välitetty kuva Putinista on lohduton. Putin istumassa yksin päivällispöydässä, länsijohtajat ripittämässä häntä, jäätäviä kättelyitä ja kuten saksalaismedia luonnehti, huolestuttavan huolestunut Angela Merkel.

Asia on niin kuin se näyttää, paitsi jos tilannetta katsotaan toisesta perspektiivistä. Maailman toiseksi suurin talous Kiina ja Venäjä tiivistävät yhteistyötään, Venäjän ja Intian strateginen kumppanuus voi hyvin. Venäjän eristäminen ja sen vastaiset sanktiot eivät ole Japania lukuun ottamatta muiden kuin lännen listalla. Japaninkin osalta puhutaan toistaiseksi lähinnä kevytsanktioista.

Ei tilanne ole kuitenkaan hyvä Venäjän kannalta. Sen ehkä tärkein ulkopoliittinen aloite Euraasian tulliunionin syventämiseksi Euraasian Unioniksi on vakavissa vaikeuksissa. Venäjän politiikka on sulkenut ilmeisen lopullisesti näkymän Ukrainan liittymisestä Unioniin ja myös sen jäsenet, Valko-Venäjä ja Kazakstan ovat säikähtäneet Venäjän politiikkaa. Niillä ei ole tällä hetkellä kovin suurta intoa Venäjän johdolla toteutettavaan poliittiseen integraatioprosessiin. Kahden köyhän entisen neuvostotasavallan Armenian ja mahdollisesti Kirgisian liittymisellä Unioniin on lähinnä symbolinen merkitys.

Sanktioiden vaikutuksesta Venäjään on esitetty hyvinkin paljon toisistaan poikkeavia arvioita. On selvä, että ne vaikuttavat talouteen muun muassa teknologian vientikiellon ja rahoitusmarkkinoiden kautta, mutta riittääkö se muuttamaan Venäjän politiikkaa on toinen kysymys. Toisaalta ruplan devalvoituminen pehmentää taantuman vaikutuksia ja parantaa Venäjän kotimarkkinateollisuudelle suhteellista kilpailukykyä joksikin aikaa. Tämä on näkynyt venäläisen elintarviketeollisuuden kasvussa. Siinä samassa osansa kasvusta ovat saaneet myös Valko-Venäjän elintarviketeollisuus, pakkausteollisuus ja elintarvikkeiden maahantuojat.

Venäjällä on koettu myös eräänlainen politiikan devalvaatio. Talven 2011-12 mielenosoitukset ja oppositio ovat kutistuneet ja kansaa elähdyttää uuspatrioottinen ja länttä hylkivä mieliala. Konflikti lännen kanssa on käperryttänyt venäläiset puolustusasemiin ja parantanut kansallismielisten suhteellista kilpailukykyä. Putinin kannatus on ennätysmäisen korkealla ja kansalaisten aiemmin myönteinen suhtautuminen Eurooppaan on ensimmäistä kertaa sitten Neuvostoliiton romahduksen pudonnut reilusti alle puoleen. Vaikka ottaisikin huomioon ilmapiiristä mahdollisesti johtuvan mielipidetiedustelujen tavanomaista suuremman virhemarginaalin, mielialojen kehityssuunta on kuitenkin selvä.