KHL IS HERE

Martti Puukko

Vaikken ole mikään suuri urheiluentusiasti, en minäkään ole voinut välttyä viime kuukausina näkemästä lehdissä, katujen varsilla, televisiossa, taksien ovissa ja Helsingissä jääkiekkohalli Arenan kyljessä suuria englanninkielisiä mainoksia, kuten, KHL is here, Super Week, We are ready! ja niin edespäin.

Noista mainoksista voisi helposti päätellä, että jokin suuri amerikkalainen ilmiö on rantautunut Suomeen, mutta kun asiaan perehtyy käy kuitenkin ilmi, että kyse on Venäjän presidentin Vladimir Putinin luomasta jääkiekkoliigasta, jota hänen lähipiiriin kuuluvat miljardööriystävänsä avokätisesti rahoittavat.

Taloudellisesti KHL:ssä ei eri lähteiden mukaan ole mitään järkeä, mutta hanke onkin poliittinen ja sen tarkoitus on kilpailla jääkiekkofanien suosiosta pohjoisamerikkalaisen jääkiekkoliigan NHL: n kanssa. Hanke on Venäjälle näköjään niin tärkeä, että vain englanninkieli näyttää käyvän Suomessa liigan mainostamiseen. Onko siis niin, että Venäjälläkin salaa ihaillaan Amerikkaa? Sekin on mahdollista. Vai onko kateus osasyynä siihen, että niin monet venäläiset kokevat Yhdysvallat vihollisena?

Olisiko sittenkin niin, että maailman kulttuuriin merkittävän panoksen tuoneella Venäjällä on kaikesta huolimatta syvä ja kalvava alemmuuskompleksi suhteessa Yhdysvaltoihin? Kyllähän Venäjälläkin tajutaan varmasti se, että Yhdysvaltojen suojaan ja seuraan vapaaehtoisesti hakeutuvia maita on runsaasti?

Yhä 1900-lukua elävällä Putinin Venäjällä ei ole lainkaan Yhdysvaltoihin verrattavissa olevaa vetovoimaa. Putinin Venäjältä puuttuu niin sanottu soft power. Siitäkö muuten johtuu, ettei venäläinen KHL luota Suomeen suuntautuvassa mainonnassaan venäjään tai edes suomeen? KHL: ään suurella rahalla siirtynyt Jokerit pelaa sentään vielä entisellä nimellään.

Autoritaariset johtajat ja diktaattorit näyttävät usein erityisen mieltyneiltä näyttämään voimaansa urheilun alueella. Niin on myös Vladimir Putinin kohdalla. KHL: n luomisen lisäksi Putin on jo onnistunut hankkimaan Venäjälle muun muassa vuoden 2014 Talviolympialaiset ja vuoden 2018 jalkapallon MM-kisat.

Urheilu on helppo ja nopea tapa nostaa kansallismielisyyttä, eikä tämä tietenkään koske vain Venäjää. Venäjän elinikäinen presidentti Vladimir Putin on kuitenkin korostetun selkeästi profiloitunut macho-miehenä, joka on muun muassa kellistänyt tiikerin, lentänyt kurkiauran edessä, sukeltanut vanhoja ruukkuja merestä, miehittänyt vihreine sotilaineen Krimin ja vienyt sodan Itä-Ukrainaan. Näitä viimemainittuja seikkoja Putin ei ole tosin myöntänyt. Hiljattain kun Puola voitti Venäjän lentopallon MM-kisoissa Putin kielsi, erään puolalaisen nettikommentoijan mukaan lähettäneensä edes joukkuetta Puolan kisoihin. Kommentoijan mukaan Putin oli todennut, että noita Venäjän pelipaitoja voi ostaa kaikista hyvin varustetuista urheiluliikkeistä.

Hiljattain julkaistuissa muistelmissaan presidentti Tarja Halosen entinen lehdistöpäällikkö Maria Romantschuk kertoo, että Putin oli ensimmäisellä presidenttikaudellaan ujolta vaikuttanut hyväkäytöksinen mies, jonka valta muutti machompaan suuntaan. Niinpä niin, kaikkien hyvin tuntema tosiasia entisessä Neuvostoliitossa oli se, että vain kaikkein ujoimmat ja herkimmät kaunosielut hakeutuivat juuri KGB:n palvelukseen.

Tantsujalad

Martti Puukko

”Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee” kuuluu vanha sananlasku. Varmasti se pitää usein paikkansa, muttei aina. Virossa laulu on tuonut mukanaan jotain pysyvää. Joka viides vuosi heinäkuun alussa Tallinnassa järjestetään kolmipäiväiset laulu – ja tanssijuhlat. Kyse on nimenomaan juhlista, ei festivaalista. Tuota seikkaa korostettiin kun keväällä sain Tallinnassa ja Tartossa nähdä kuinka laulu– ja tanssiryhmät harjoittelivat kesän suurinta tapahtumaa varten. Vaikka tiesin jotakin laulujuhlista jo ennen kevään matkaa, olin yllättynyt siitä intensiteetistä, jolla juhliin valmistaudutaan.

Ei todellakaan riitä, että hankkii itselleen kansallispuvun ja lähtee juhliin esiintymään. Takana ryhmillä on noin kolmen vuoden harjoittelujakso, eivätkä kaikki halukkaat ryhmät silti pääsee esiintymään. Noin kolmannes halukkaista putoaa pois karsinnoissa. Se ei kuulemma lannista tanssijoita tai laulajia, vaan karsitutkin osallistuvat yleisön joukossa juhliin. Noin satatuhatpäisen yleisön ja kymmenien tuhansien esiintyjien välillä vallitsee ainutlaatuinen yhteenkuuluvuuden tunne ja yhteishenki.

Laulujuhlaperinne sai alkunsa Tartossa vuonna 1869, kun oli kulunut tasan viisikymmentä vuotta siitä kun maaorjuus poistettiin Viron alueella, joka silloin oli osa Venäjän imperiumia. Silloin laulajia oli runsaat kahdeksansataa ja puhallinsoittajia viisikymmentäkuusi.

Toisen maailmansodan jälkeen Viron neuvostomiehitys näkyi laulujuhlillakin. Vuoden 1947 laulujuhlat järjestettiin Leninin ja Stalinin kunniaksi. Yhtäkaikki juhlilla laulettiin toisen kansallishymnin asemaan noussut Gustav Ernesaksin säveltämä ja Lydia Koidulan sanoittama laulu ”Mu isamaa on minu arm.”  Koska neuvostoviranomaiset ymmärsivät, etteivät virolaiset niin laulaessaan suinkaan ylistäneet Neuvostoliittoa vaan Viroa, laulu kiellettiin. Seuraavan kerran se laulettiin vuonna 1960, jonka jälkeen se on pysynyt laulujuhlien ohjelmistossa.

1990–luvulla, jotkut virolaiset olivat sitä mieltä, ettei uudelleen itsenäisyytensä saavuttanut maa tarvitse enää laulujuhlia, mutta heidän näkemyksensä hävisi ja laulu– ja tanssijuhlat ovat yhä virolaisia voimakkaasti yhdistävä tekijä. Mukana juhlilla on niin nuoria kuin vanhojakin. Tänä kesänä minua jollain tavalla suorastaan liikutti kun näin Tallinnassa raitiovaunussa juhlille esiintymään tulleita lapsia, joiden paidoissa luki heidän ryhmänsä nimi ”Tantsujalad”.  Hieno perinne jatkuu.

Venäjän luotto-orja

Martti Puukko

Puolassa vanhat kommunistitkin, aina kenraali Jaruzelskia myöten kampanjoivat maansa Nato-jäsenyyden puolesta 1990-luvulla. Kun kysyin vuoden 1981 Puolan sotatilan toteuttajalta miksi, hän vastasi: ”Kun sanoo A, on sanottava myös B. Puolan historia on osoittanut, että aina kun olemme olleet yksin meidän on käynyt huonosti.” Jaruzelski korosti, ettei Puolan Nato-jäsenyys suuntautunut Venäjää vastaan, vaan, että ratkaisu oli Puolan turvallisuuden puolesta.

Myös Venäjän johtaja Vladimir Putin tietää, erittäin hyvin, etteivät entiset Neuvostoliiton satelliittimaat liittyneet Natoon siksi, että ne suunnittelisivat hyökkäystä Venäjälle. Siitä ei tietenkään ole kysymys, vaan vuosikymmenet Neuvostoliiton brutaalisti alistamina olleet valtiot eivät vain halunneet, että historia toistuisi. Kuten tunnettua KGB:n kasvatti Vladimir Putin taas pitää Neuvostoliiton hajoamista viime vuosisadan suurimpana geopoliittisena katastrofina. Liettuan entinen johtaja ja sen vapaustaistelun keskeinen symboli Vytautas Landsbergis sanoi minulle eräässä keskustelussamme jo vuosia sitten, että Putin on eräällä tavalla kuin työttömäksi jäänyt vankileirinjohtaja, jonka leiri on purettu ja vangit on päästetty vapauteen.

Suomi ei ollut samalla tavalla Neuvostoliiton täysin nujertama maa. YYA-sopimuksen myötä Suomesta tuli kuitenkin aikaa myöten henkisesti eräänlainen ”luotto-orja”, joka uskotteli olevansa tasa-arvoinen isäntänsä kanssa.  Kun muut Itä-Euroopan orjat pääsivät vapauteen, ne eivät halunneet jäädä entisen isäntänsä alaisuuteen. Minusta se on täysin ymmärrettävää.

”Luotto-orja”, Suomi, ei sen sijaan oikein tiennyt miten elää vapaudessa. Se ei millään halunnut uskoa, että maan eliitin ylistämä ”YYA-orjuus” oli päättynyt, eikä se näytä uskovan sitä vieläkään. Mitenkään muuten en voi selittää sitä, että niin monet suomalaiset mielipidevaikuttajat kertovat ilmeisesti täysin vakavissaan suurvalta Venäjän legitiimistä etupiiristä, jota Naton laajeneminen uhkaa.

Suomalaista Nato-keskustelua kuvaa hyvin seuraava esimerkki. Kun presidentti Tarja Halosta haastateltiin joitakin vuosia sitten Yleisradion A-studiossa, toimittaja kysyi häneltä kumpi mahtaa liittyä Natoon ensin, Venäjä vai Suomi.

Halonen vastasi, että hän oli joskus vitsaillut samasta asiasta Putinin kanssa. Harmi ettei toimittaja kysynyt miten Halonen ja Putin olivat asiasta vitsailleet ja harmi ettei Halonenkaan sitä kysymättä kertonut. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla millainen se vitsi tarkalleen ottaen oli ja kumpi nauroi sille makeammin.