Ruokaprojekteista tukea siirtolaisnaisille

Pauliina Lehtonen

Maahanmuuttajataustaiset naiset jäävät miehiä useammin työelämän ulkopuolelle, minkä on huomattu vaikeuttavan näiden naisten kotoutumista suomalaiseen yhteiskuntaan. Esimerkiksi viime syksynä valmistuneen sosiaali- ja terveysministeriön selvityksen mukaan kotiin jäävät naiset jäävät samalla helposti sivuun myös kielikoulutuksista, mikä voi hankaloittaa opiskelujen tai töiden aloittamista.

Kuulin viime syksynä Lontoossa muutamista kiinnostavista paikallisista hankkeista, joiden fokuksessa oli nimenomaan siirtolaistaustaisten naisten asema. Samoin kuin Suomessa myös Englannissa maahanmuuttajanaisten ja erityisesti pakolaistaustaisten naisten integroituminen uuteen kulttuuriseen yhteisöön on vaikeaa, mutta lontoolaisissa hankkeissa tähän on alettu etsiä keinoja ruuanlaiton avulla.

Mazi Mas on ravintola, jonka keittiössä kokkeina hääräävät maahanmuuttajanaiset. Mazi Masin perustaja Nikandre Kopcke sai idean maahanmuuttajanaisten pyörittämälle ravintolalle kun hän huomasi, että paikallisissa yhteisötiloissa nämä naiset olivat aktiivisia laittamaan ruokaa saamatta kuitenkaan tunnustusta ruuanlaitostaan. Siirtolaisnaisia työllistävän ravintolan avulla ruuanlaitosta kehittyi tapa voimauttaa näitä naisia ja integroida heitä yhteisön jäseniksi. Ravintola Mazi Mas työllistää naisia kokeiksi ja tarjoaa koulutusta, joka auttaa naisia muuntamaan osaamistaan työmarkkinoille. Hankkeessa uskotaan, että tällaisen konseptin avulla voidaan paitsi vähentää ennakkoluuloja siirtolaisia kohtaan, myös auttaa kotoutumista brittiläiseen yhteiskuntaan. Ruuanlaitto, joka aiemmin piti naiset kotona, on valjastettu nyt taidoksi, jonka avulla naiset voivat löytää oman paikan uudessa kulttuurissa.

Sosiaalinen yritys Chickpea Sisters syntyi siirtolaisnaisten keskinäisten tapaamisten innoittamana. Naiset kokoontuivat yhteen vaihtamaan kokemuksia uudessa maassa asumisesta ja laittamaan yhdessä ruokaa. Kokkaaminen toimi kimmokkeena catering-palveluja tarjoavan sosiaalisen yrityksen perustamiselle, joka työllistää nyt eri taustoista tulevia naisia.

Molemmat hankkeet tarjoavat oivat esimerkit ruuan ihmisiä yhdistävästä vaikutuksesta, ja siitä, miten siirtolaisnaisten tasapainoilua perheen, oman taustan ja uuden yhteiskunnan ja työkulttuurin välillä voidaan tukea. Samalla hankkeet voivat lieventää ennakkoluuloja ja tarjota paikkoja kulttuurien välisille kohtaamisille. Mazi Masin perustaja Nikandre Kopcke onkin sanonut Independent-lehden haastattelussa, että on vaikea lietsoa pelkoa maahanmuuttajia kohtaan, jos istut samassa ruokapöydässä heidän kanssaan tai syöt heidän valmistamaansa ruokaa.

Toiseus kohtaa paikallisuuden

Pauliina Lehtonen

Viime viikkojen julkisen keskustelun puheenaiheena ollut monikulttuurisuus palautti mieleeni taannoisen kesäretken Mäntän kaupungin kuvataideviikoille. Tänä vuonna taiteilijoiden Kalle Hammin ja Dzamil Kamangerin kuratoima Mäntän kuvataideviikot nostaa esiin Suomessa vaikuttavia ulkomaalaistaustaisia taiteilijoita. Parinkymmenen vuoden ajan vain alle kuusi prosenttia kuvataideviikkojen taiteilijoista on ollut ulkomaalaistaustaisia. Kuraattorit ovatkin halunneet tehdä tätä näkyväksi ja nostaa tapahtumalla esiin Suomessa toimivien ulkomaalaistaustaisten taiteilijoiden monipuolisuutta ja runsaslukuisuutta.

Tämän vuoden teemana on erityisesti toiseus ja maahanmuutto, mutta muuten ulkomaalaistaustaisuuden määritelmä on haluttu pitää väljänä. Se voi tarkoittaa Suomessa asuvan tai työskentelevän taiteilijan ulkomaista syntyperää, tai sitä että taiteilijan vanhemmista toinen on kotoisin Suomesta ja toinen ulkomailta. Tai vaikka sitä, että suhde Suomeen syntyy opiskelujen tai taideresidenssissä vierailun kautta. Kuvataideviikkojen teema linkittyy osuvasti perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immosen kommenttien herättämään keskusteluun monikulttuurisuudesta. Immosen kommentit saivat erityisesti sosiaalisessa mediassa aikaan keskustelua siitä, millaista suomalaisuus ja suomalainen kulttuuri nykyään oikein on. Mitä lopulta on ’aito’ suomalaisuus, kun yhä useamman taustalta löytyy ulkomaille juontavia sukuhaaroja ja niiden myötä ’suomalaiseen’ kulttuuriin sekoittuvia kulttuurisia tapoja ja perinteitä?

Mäntässä tuodaan esiin kiinnostavalla tavalla “toisten” tai “ulkopuolisten” näkökulmaa kaupunkiin. Serlachius-museon vuosi sitten avatussa Gösta-paviljongissa esillä oleva näyttely Kaukainen kosketus antaa yhdeksälle “ulkopuoliselle” taiteilijalle tilaisuuden kuvata Mänttää ja mänttäläisiä omasta näkökulmastaan. Näyttelyn teokset yhdistävät ulkopuolisen katseen paikallisuuteen. Teoksia kierrellessä tekisikin mieli kuulla, miten mänttäläiset ovat taiteilijoiden kuvauksia tulkinneet.

Gösta-paviljongin näyttely Toisten taidetta rakentuu myös toiseuden ja kuulumisen tematiikkojen varaan. Näyttely esittelee outsider-taidetta, jota tehdään perinteisten taideinstituutioiden ja taidemaailman sääntöjen ulkopuolella. Teokset herättivät ensin hieman hämmennystä ja huvitusta, ja näyttelyä kanssani kiertäneet totesivatkin teosten olevan “ihan kuin meidän lasten piirtämiä”. Kommentti nosti esiin toiseuden rajan toiselta kantilta; toiseus tuli esiin siitä näkökulmasta, mitä pidetään arvostettavana taiteena ja mitä ei.

Näihin ajankohtaisiin näyttelyihin kannattaa lähteä tutustumaan mitä pikimmin, kun vielä ehtii!

Sisäilmaongelmissa kamppaillaan terveydestä, tiedosta ja vallasta

Pauliina Lehtonen

Sisäilmanlaadusta on tullut yksi nykypäivän keskeisimmistä ympäristöterveyden ongelmista. Viime aikoina sisäilmanlaatu on noussut puheenaiheeksi erityisesti koulujen, päiväkotien ja toimistojen kohdalla. Rakennusten kosteus- ja homevauriot ovat yksi pääasiallinen huonon sisäilman aiheuttaja. Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan jopa 600 000–800 000 suomalaista altistuu päivittäin homeesta aiheutuville sisäilman epäpuhtauksille. Sosiaali- ja terveysministeri Laura Räty arvioi puheessaan viime vuoden lopulla, että kosteus- ja homevaurioihin liittyvien terveyshaittojen kustannukset ovat maassamme noin 450 miljoonaa euroa vuodessa. Tämä Työterveyslaitoksen arvio sisältää oireista, sairauksista, niiden tutkimisesta, työkyvyn menettämisestä ja työtehon sekä tuottavuuden laskusta aiheutuvat kustannukset.

Huonosta sisäilmasta oirehtivien ja jo vakavasti sairastuneiden kokemat terveyshaitat ovat yksilöllisesti koettuja tuntemuksia. Tällaisten terveysongelmien syy-seuraussuhteita on usein vaikea todentaa ja mitata tieteellisesti, minkä vuoksi huonosta sisäilmasta sairastuneet tai siitä oireita saavat ihmiset kohtaavat ongelmia viestiessään kokemistaan terveyshaitoista viranomaisille ja muille asiasta vastaaville tahoille, kuten työterveyslääkäreille tai rakennuttajille. Viranomaisten ja asiantuntijoiden kyvyttömyys tulkita oireilevien ihmisten kokemuksia ja tuntemuksia on paikoin johtanut siihen, että sairastuneet ihmiset eivät ole saaneet tarvitsemaansa tukea ja apua.

Homeongelman psykososiaalisia vaikutuksia tarkastelleen tutkimuksen mukaan viranomaisten tiedon puutteen ohella homeongelmien käsittelyä vaikeuttaa se, että säädöksissä ja ohjeissa ei ole varauduttu sisäilmaongelmien kokonaisvaltaisuuteen sairastuneiden ihmisten arjessa. Kyseessä on vakava ongelma, joka saattaa sairastuneen ihmisen kohdalla merkitä paitsi työpaikan, kodin, myös kaiken henkilökohtaisen omaisuuden menettämistä. Monet sairastuneet ovat kokeneet viranomaisprosessit traumatisoiviksi. Sisäilmaongelmiin liitetään vähättelyä ja asian hyssyttelyä. Oireilevat ovat myös kokeneet tulleensa leimatuksi, jos ovat nostaneet asiaa esiin esimerkiksi työpaikallaan.

Sisäilmaongelmien tutkimus on tähän asti keskittynyt lähinnä lääketieteen ja teknisten tieteiden alle. Aihetta lähestyneet yhteiskuntatieteilijät ovat kohdanneet vaikeuksia saada tutkimukselle rahoitusta, vaikka yhteiskuntatieteelliselle sisäilmatutkimukselle olisi tällä hetkellä kova tarve. Tutkimusta tarvitaan tuottamaan tietoa sisäilmasta kärsivien arjesta ja kamppailuista asiansa kanssa. Tutkimuksen avulla voidaan kehittää myös käytännön välineitä, joiden avulla viranomaiset voisivat paremmin oppia tulkitsemaan ja käsittelemään kansalaisten kokemuksiin pohjautuvaa tietoa sisäilmasta ja sen ongelmista.

Sisäilmakysymykset tuovat paljastavasti esiin sen, kenen ja millaisella tiedolla on merkitystä, ja kenen tieto otetaan vakavasti. Kuten Home, tila ja valta -tutkimusta vetävä professori Merja Kinnunen on osuvasti todennut, sisäilmaongelmat eivät ole vain lääketieteellinen tai rakennustekninen kysymys, vaan myös vallankäytön ja valtakamppailujen kohde.

Voiko syrjäytynyt olla aktiivinen?

Pauliina Lehtonen

Viimeisen vuoden ajan olen työskennellyt toiminnallista tutkimusta tamperelaisessa lähiössä tekevässä tutkimusryhmässä. Yhdessä ryhmän hankkeista on tartuttu kysymykseen nuorten yhteiskunnallisesta osallisuudesta ja tarkasteltu tekijöitä, jotka heikentävät tai vahvistavat nuorten osallisuutta yhteiskuntaan. Toisessa hankkeessa on kokeiltu osallistuvaa budjetointia välineenä ottaa asukkaita mukaan päättämään yhteisten verovarojen käytöstä. Kun olemme olleet esittelemässä tutkimuksiamme, kuulijat ovat usein kysyneet ovatko tutkimuksiimme osallistuneet asukkaat aktiivisia. Olen jäänyt miettimään tätä kysymystä ja siihen sisältyvää käsitystä aktiivisuudesta: mitä aktiivisuudella ja siihen usein liitetyllä yhteiskunnallisella osallisuudella tarkoitetaan? Erityisesti kansalaisten osallisuuteen ja osallistumiseen liittyvässä keskustelussa aktiivisuus vaikuttaa olevan toisteltu määre, jonka kohdalla ei kenties kuitenkaan pohdita tarkemmin sitä, millaisia käsityksiä tai ennakko-oletuksia käsite sisältää.

Aktiivisen kansalaisen käsite toistuu tiuhaan niin tutkimuskirjallisuudessa, hallinnon strategiapuheessa, kehitysohjelmissa kuin asiantuntijapuheenvuoroissa. Erityisesti nuoriin liittyvässä keskustelussa nostetaan helposti esiin aktiivisuus ja passiivisuus toisilleen vastakkaisina pooleina. Aktiivisesta kansalaisesta puhuminen vaikuttaa usein sisältävän tietynlaisen käsityksen aktiivisuudesta; käsityksen, jossa yhteiskunnalliselle aktiivisuudelle (ja samalla myös osallisuudelle) tullaan asettaneeksi tietyt kriteerit ja arvot. Aktiivinen kansalainen seuraa päivänpolitiikkaa, osallistuu yhteiskunnalliseen keskusteluun ja käyttää edustuksellisen demokratian hänelle suomia vaikutusmahdollisuuksia, kuten äänestämistä. Tämän vastapoolina passiiviselle kansalaiselle voi helposti asettua leima yhteiskunnasta syrjäytyneenä yksilönä.

Tutkijat Pia Bäcklund ja Kirsi Pauliina Kallio käyttävät Nuorisobarometriä esimerkkinä siitä, miten lähtökohtaisesti tietyt kriteerit ja arvot sisäänrakentavat käsitystä siitä, millaisille asioille ja toimijapositioille elävä demokratia pohjautuu. Nuorisobarometrissä demokratian tilaa kuvataan nuorten äänestämiseen liittyviä asenteita, puoluepoliittista aktiivisuutta ja yhteiskunnallisiin asioihin kohdistuvaa kiinnostusta selvittävillä tilastoilla. Vaikka yksilön osallisuuteen ja yhteiskuntaan kiinnittymiseen käsitetään kuuluvaksi niin poliittinen vaikuttaminen kuin sosiaalinen yhteiskuntaan kuulumisen kokemus sekä mahdollisuudet vaikuttaa ja voida hyvin, keskusteluissa korostuu usein vain poliittisen vaikuttamisen ulottuvuus.

Tutkimuksessa onkin peräänkuulutettu tarvetta tiedolle siitä, miten yhteiskunnassa heikossa asemassa olevien nuorten osallisuutta voisi tukea tai millä tavoin koulutuksen ja työelämän ulkopuolella olevat nuoret kiinnittyisivät yhteiskuntaan. Näiden kysymysten tarkastelu vaatisi irrottautumista retoriikasta, joka lähtee suhteellisen kapeasta aktiivisuuden ja yhteiskunnallisen osallisuuden ymmärryksestä. Esimerkiksi tutkimusryhmämme haastattelemat nuoret eivät ole välttämättä olleet aktiivisia yleisen osallisuuspuheen ymmärtämillä tavoilla. He eivät ehkä ole käyneet äänestämässä tai osallistuneet julkishallinnon asuinalueella järjestämiin tilaisuuksiin, kuten maankäytön tai kaavoituksen prosesseihin. Sen sijaan he ovat saattaneet olla hyvin aktiivisia omissa paikallisissa verkostoissaan, joissa ovat auttaneet läheisiään päivittäisessä arjessa. Yksilöä lähellä olevat asiat, kuten vaikuttaminen oman asuintalon tai koululuokan asioihin voivat tuntua nuoresta luontevammalta kuin kunnallisen päätöksenteon seuraaminen.

Nuorten osallisuus sijoittuu vaiheeseen, jossa ollaan lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa. Aikuisten maailmaan sisältyvät osallistumisen tavat eivät tunnu omilta, vaikka yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen ja osallisuuteen liittyvä yleinen ymmärrys usein olettaa nuorten käyttäytyvän täysivaltaisten, aikuisten, aktiivisten kansalaisten tavoin. Nuorten yhteiskunnallisesta osallisuudesta tai syrjäytymisestä puhuttaessa tulisikin miettiä tarkemmin sitä, mitä yhteiskunnallisella syrjäytymisellä tai aktiivisuudella ylipäätään tarkoitetaan, ja millä keinoin sitä voidaan arvioida.

Osallistamisen tavalla on väliä

Pauliina Lehtonen

Kansalaisten osallistumisesta julkishallinnon toimintaan ja päätöksentekoon on keskusteltu pitkään. Kansalaisten vahvemman roolin on nähty lujittavan demokratiaa ja lisäävän hallinnon avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Osallistumisesta on tullut muotisana, helposti toisteltava buzzword, joka saa lähes poikkeuksetta positiivisen vireen. Usein on jäänyt tarkemmin pohtimatta, mitä kansalaisten osallistumisessa julkishallintoon ja päätöksentekoon todella tapahtuu: miten osallistumisen prosessi muotoutuu, miten erilaiset osallistumiskokeilut ja -tilaisuudet toteutetaan ja rakennetaan, ja millaiset roolit osallistujille prosessissa asettuvat, tai asetetaan.

Esimerkiksi perinteiset virkamiesvetoisesti järjestetyt yleisötilaisuudet noudattavat lähes aina samaa kaavaa. Kansalaiset saavat passiivisen kuuntelijan roolin samalla kun yleisön edessä esiintyvät virkamiehet esitellään asian hallitsevina asiantuntijoina. Verkkokyselyt mahdollistavat periaatteessa osallistumisen kaikille, mutta niissä hallinnon ja kansalaisen välinen yhteys jää etäiseksi, lähinnä kansalaislähtöisen tiedon keräämiseksi hallinnon valitsemiin kysymyksiin. Pienet keskustelufoorumit, kuten kansalaisraadit tarjoavat keskusteluyhteyden syntymisen kannalta otollisemman vuorovaikutusympäristön. Tosin kyseisen osallistumisen muodon rajoitteeksi voi laskea sen, että se ei yleensä ole avoin kaikille, vaan ainoastaan raatiin valituille. Maastokävelyt tai tilanne- ja kävelyhaastattelut mahdollistavat puolestaan esimerkiksi kaavoituksen tai ympäristösuunnittelun kohteena olevista alueista keskustelemisen paikalla kohteessa ja voivat näin auttaa konkretisoimaan kansalaislähtöistä tietoa virkamiehille.

Virkamiesten puheessa nousee usein esiin tarve tavoittaa eri väestöryhmiä, kuten vanhuksia, lapsia, kotiäitejä tai maahanmuuttajia. Tästä herää paikoin kysymys, onko osallistumisen onnistuneisuuden mittana siis se, miten eri ryhmät on tavoitettu. Sen sijaan vähemmälle huomiolle vaikuttaa helposti jäävän juuri sen huomaaminen, miten tietyt osallistumisessa käytetyt menetelmät ja osallistamisen tavat vaikuttavat prosessissa saatavaan tietoon, tai siihen, miten merkitykselliseksi osallistunut kansalainen oman roolinsa kokee. Osallistamisen käytäntöjä julkishallinnossa suunniteltaessa tulisikin entistä herkemmin huomata osallistumisen tapojen merkitys osallistumisprosessiin ja mahdollisesti myös sen lopputulemiin. Osallistumisen tutkimuksessa on havaittu esimerkiksi, että käytetyt menetelmät voivat pikemmin asettaa osallistujia vastakkaisiin poteroihin kuin synnyttää vuorovaikutteista keskustelukulttuuria. Eri osallistumisen tavat rajaavat osallistujien mahdollisuuksia esittää näkemyksiä tai ylipäätään tulla otetuksi mukaan keskusteluun tasavertaisina toimijoina.

Valmista reseptiä osallistumisen järjestämiseen ei ole. Tärkeää on ymmärtää osallistumisen kontekstisidonnaisuus. Jokaisen osallistumisprosessin tausta ja osallistumisen kohteena oleva suunnittelukysymys on erilainen, minkä vuoksi myös osallistamisen tavat olisi suunniteltava aina kyseiseen tapaukseen räätälöiden.