Museoista ja valemuseoista: museolukutaito on medialukutaitoa

Riitta Oittinen

Maailman museovalikoima tarjoaa jokaiselle jotain: Kansallis-, alushousu-, musiikki-, virtuaali- ja terrorismimuseo tai tiedekeskus, valinnanvapautta on! Viimeisimmän De Gruyterin museo- ja taidealan hakemiston mukaan museoita on 202 maassa yhteensä 55 000. Pohjois-Amerikalla on odotetusti kärkisija vähintään 17 500 museolla. Suomessa on 150 ammatillisesti hoidettua museota, jotka vastaavat runsaasta 300 museokohteesta. Lisäksi Suomessa lähes tuhat lähinnä vapaaehtoisvoimin ylläpidettyä paikallismuseota.

 

Eliitin ilosta kansanhuviksi

Alkujaan museot olivat rikkaiden keräilijöiden harrastus ja eliitin huvi. Nykyisin monia museokokoelmia pystyy surffaamaan kotisohvalta. Suuremmat museot tarjoavat tilojaan myös muun muassa bilettämiseen ja teemallisiin työpajoihin. Mitä kirjavimmille aiheille on perustettu museoita, tai itseään sellaisiksi kutsuvia. Museoille tarjotaan sponsorirahaa ja valmiiksi koottuja näyttelykokonaisuuksia, joita ne myös aktiivisesti etsivät. Jotta kenttä olisi mahdollisimman sekava, nykyisin on muodikasta kutsua itseään kuraattoriksi ja kerätä omaan Internet-galleriaan, kirjahyllyyn tai ”minimuseoon” jos jonkinlaisia näyttelyitä. Toisaalta komeat puitteet ja kalliit tekniset ratkaisut eivät nekään yksiselitteisesti tee museota sen varsinaisessa merkityksessä.

Kriittisen katseen terästäminen tuskin tulee ensimmäisenä mieleen, kun menemme museoon koulukavereiden, perheen tai ystävien kanssa, melko samaan tapaan kuin moneen muuhunkin vapaa-ajantapahtumaan. Elämyksellisyyden ja eräänlaisen puuhamaa-trendin ohella teoreettisemmassa museokeskusteluissa on kuitenkin painotettu että museoihin saatetaan edelleen astua lähes hartain mielin. Niistä etsitään huolellisesti järjestettyä ja mielenkiintoisesti esille pantua tietoa, pakoa arjesta tai jopa eettisiä elämänohjeita.

Muutama vuosi sitten brittiläinen Museums 2020 –hanke selvitti kansalaisten näkemyksiä museoista. Sen perusteella isobritannialaisten suhtautuminen museoihin oli positiivista. Olennaisena pidettiin että museot huolehtivat perinteestä ja tuovat sitä esille, museoiden tarjoamaa viihdyttävää opetusta kaikille lapsille ja luotettavan tiedon tarjoamista aikuisille.

Kiinnostavaa on, että vastaajat pitivät museoiden informaatiota täsmällisenä ja luotettavana verrattuna julkiseen keskusteluun, joka koettiin ennen kaikkea vääristyneenä ja oman edun tavoittelemisena. Samoja tendenssejä nimittäin löytyy museoistakin. Sen verran paljon ideologisesti ohjailtuja museoita ja näyttelyitä olen maailmalla nähnyt, etten pidä varsinkaan yhteiskuntaa ja historiaa käsitteleviä museoita yksiselitteisen luotettavina tiedonlähteinä. Esimerkistä käy vuonna 2006 perustettu, luonnontieteellisen tutkimuksen tiedon kiistävä Creation museum Kentuckyssä. Sen mukaan maapallo on vain noin 6000 -10 000 vuotta vanha.*

Ylipäätään museo-termiä saatetaan käyttää huolettomasti, jopa harhaanjohtavasti. Tämä voi johtua siitäkin, että osa museoiden toimenkuvasta pysyy yleisöltä melko näkymättömissä. Esimerkiksi Helsinkiin kaavailtu Guggenheim ei olisi ollut museo, vaan ennemmin näyttelytila. Voisikin kärjistää museon nimekkeellä operoivan sekä museoita että valemuseoita. Ilman muuta myös museokriteerit täyttämättömien kokonaisuuksien joukossa on relevantteja tai vähintään mielenkiintoisia kokonaisuuksia.  Kansainvälisen museoneuvoston mukaan museo nimittäin on ”pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitos, joka on avoinna yleisölle ja joka tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään”.

Museon funktiosta riippuen sen toimintaa ohjaavat myös kansainväliset, kansalliset, poliittiset, alueelliset ja persoonalliset valtasuhteet ja taustaideologiat. Teemanäyttelyt voivat olla keitos kulttuuri- ja tiedepoliittisia intressejä. Näistä museot kertovat yleisölleen vaihtelevan avoimesti. Kulisseissa naruja vetäviä taustavaikuttajia, sponsoreita tai aatteita ei tuoda aina selkeästi esille.

 

 

Shintolaisten rukouskylttien kokoelma avaa kurkistusaukon koko japanilaiseen yhteiskuntaan. (SieboldHuis -museo, Leiden, kuva: Riitta Oittinen).

 

 

 

 

 

 

Museokansa digiloikkimassa

Riitta Oittinen

Joukko Belgian kulttuuri-instituutioita ja Belgian Wikipedia järjestivät kampanjan Wiki Loves Art vuoden 2016 jälkipuoliskolla. Siinä osallistettiin yleisöä valokuvaamaan museoiden ja kirjastojen aineistoja ja aarteita.

Osallistuminen oli suhteellisen yksinkertaista. Kampanjasivut antoivat tekniset neuvot sekä kuvaamiselle että Wikipediaan kirjautumiselle – ja tietenkin vierailuaikataulun eri laitoksiin. Kuvaajien oman aktiivisuuden varaan jäi, paljonko otoksiaan he kuvausretkensä lopuksi Wikipediaan laittoivat ja dokumentoivatko he kohteensa organisaattoreiden ohjeiden mukaan. Vilkaisu verkolle ladattuihin uusiin kuviin antaa vaikutelman että tehtävään suhtauduttiin vakavasti. Kuten odottaa saattaa, otosten taso vaihteli.

Pinnan alla ja organisoinnissa oli todennäköisesti hankaluuksiakin, mutta kaikkiaan järjestäjillä lienee syytä olla tyytyväisiä lopputulokseen. Ainakin heidän virtuaalinäkyvyytensä lisääntyi. Lisäksi joukkoistaminen tuotti yli parituhatta uutta kuvaa Wikipediaan, joista osa saattaa tulevaisuudessa inspiroida kirjoituksiakin kyseisen projektin tiimoilta. Tuore materiaalikokonaisuus antaa järjestäjille myös vinkkejä niistä aineistoista ja teemoista joita tietynlainen aktiiviasiakas pitää kiinnostavana.

Entä osallistujien ”hyöty”? Siinä epätodennäköisessä tapauksessa että joku kuvaaja olisi haaveillut taloudellisista eduista, olisi pettymys ollut karvas: yhdessä seminaarissa vaivanpalkaksi annettiin sämpylä, muuten jaossa oli joitain nimellisiä lahjoja.

Menin uteliaisuuttani yhteen mukana olleeseen kohteeseen – eli Brysselin 50-vuotisjuhlapuiston museoon (Cinquantenaire Museum) – kokeakseni projektin osallistujan näkökulmasta. Kuvauskohteiden valinta, kuvakulmat ja huonon museovalaistuksen kanssa kamppailu vaativat paneutumista, samaten kuin selitystekstien lukeminen ja kirjaaminen verkkodokumentointia varten. Tämä hidas, yksityiskohtiin pureutuva ote pakotti pohtimaan kriittisesti omia, välillä hätäisiksi jääneitä näyttelykäyntejä. Toinen itsetutkiskelun paikka avautui kun huomasin ladanneeni visuaalisesta saalistani Wikipediaan vain tavanomaisia esinekuvia. Mielenkiintoisimmat kun halusin säästää vain itselleni ja muuhun käyttöön, kuten tähän blogiin 😉

 

Ensisijainen syyni osallistua Wiki Loves Art –hankkeeseen oli, että sen yhteydessä pääsi vierailulle 50-vuotisjuhlapuiston museon kipsivalamoon. Opetus- ja koristetarkoitukseen tehty kopiotuotanto on vähintään yhtä kiehtovaa kuin korvaamattomat ja ainutkertaiset teokset.

Kipsivalumuotteja varastossa. Ensisijainen syyni osallistua Wiki Loves Art –hankkeeseen oli, että sen yhteydessä pääsi vierailulle 50-vuotisjuhlapuiston museon kipsivalamoon. Opetus- ja koristetarkoitukseen tehty kopiotuotanto on vähintään yhtä kiehtovaa kuin korvaamattomat ja ainutkertaiset teokset (kuva: Riitta Oittinen).

  • Arviota varhaisemmista Wiki Loves Art –hankkeista täällä (englanniksi).
  • Monumenttien liittyvä hanke Wiki loves monuments täällä (englanniksi).

Erilainen eläinvideo: pistoja karjalaumaan

Riitta Oittinen

Hollantilaisen Pim Zwierin kokeellinen dokumentti Alles Was Irgendwie Nützt (2013, 7.38 min) (Kaikki mikä on jotenkin hyödyllistä) ravistelee pohtimaan tieteen- ja maataloushistorian synkempiä polkuja.  Materiaalina on Martin-Luther -yliopiston professorin, agronomi Julius Kühnin mukaan nimetty lasinegatiivikokoelma. Se sisältää Hallen koetilan jalostuseläimistä aikavälillä 1910-40 otettuja valokuvia.

Kuviin asetettujen eläinten esillepano muistuttaa historiallisia lääketieteellisiä ja antropologisia otoksia. Filmin alussa on sivukuva kuvauspöydälle asetetusta karitsasta. Sitten näytetään kuvasarja vapaasti tepastelevista sioista. Kerronnan edetessä rotuja tulee lisää ja tarkkaillut eläimet vaihtuvat: filmi puristaa vuosia kestäneet tutkimukset ja mittaukset rytmikkäästi eteneviin kuvasarjoihin. Näemme risteytyskokeiden tuloksia, sarvien kasvun arviointia ja saman poikueen porsaita joista toinen on ylensyötetty ja toinen lähes näännytetty nälkään.

Välillä animaation tapaan etenevässä visuaalisessa tulvassa vilahtaa lähiotoksia karakul-lampaiden turkkien kiharuudesta ja krimiturkissa keikistelevä naismalli. Mukana näkyy myös veren tahrima työntekijä, seinälle riviin nostettuja ruhoja, nyljettyjä nahkoja, eläinten kallonmittaukseen tarkoitettu laite ja huolellisia piirroksia eläinten luustosta.

Minimalistinen, soittorasian musiikkia muistuttava ääniraita antaa sisällölle kontrastia, nivoen toisaalta yhteen visuaalista vyörystä. Sitä täydennetään niukoilla taustatiedoilla. Kokonaisuus on outo yhdistelmä subjektiivista ja yleistä, eläinrakkautta ja eläinten systemaattista hyödyntämistä, tieteellistä ja ei-tieteellistä informaatiota. Elokuva jättää oudon ja hämmentyneen olon.

Lisätietoja karakul-lampaiden jalostamisesta täällä: Tiago Saraiva, The Production and Circulation of Standardised Karakul Sheep and Frontier Settlement in the Empires of Hitler, Mussolini and Salazar, teoksessa New Natures: Joining Environmental History with Science and Technology Studies (2013).

Helsingin yliopiston Viikin opetus- ja tutkimustilan 7.5.2016 järjestämässä tilaisuudessa lehmät kirmaavat  ensimmäistä kertaa kesälaitumille tänä vuonna. kello 11.30. Ohjelmaa! Maatalousylioppilaiden ainejärjestö Sampsa myy makkaraa ja kahvia.

Menestyksekästä mokailua

Riitta Oittinen

Jokainen lienee kokenut miten hauskaksi kaavailtu ravintolailta kuluu siihen, että joku puolituttu alkaa tilittää pieleen menneestä hankkeesta. Järjestelmällinen, kollektiivinen ja bisnesorientoitunut versio tilanteesta on kehitelty Meksikossa vuonna 2012. Niin kutsutun FuckUp –illan aikana kolme mokailijaa esittää ravintolayleisölle seitsemään minuuttiin tiivistetyn epäonnistumistarinansa yleisölle. Se visualisoidaan  kymmenellä kuvalla. Parhaimmillaan tämä voi olla vapauttavaa, hauskaa ja aitoa. Ainakin näin meksikolaiset alkuunpanijat luonnehtivat ensimmäistä tapahtumaansa. ”Sisältää enemmän viinaa ja vähemmän pönötystä kuin TED Talk”, eräs lehtiarvostelu puolestaan totesi.

Oman yleisökokemukseni perusteella FuckUp –konsepti on parhaimmillaan eräänlainen yhdistelmä Pecha Kucha –iltaa ja stand up –komediaa. Pahimmillaan mieleen tulevat Power point –sulkeiset.

Esitysten jälkeen yleisö voi esittää puhujille kysymyksiä ja pohtia voisiko kuulemastaan ottaa onkeensa. Tilaisuuden aikana on myös tarkoitus verkostoitua, sillä eikös se ole pakollista kohta kauppareissullakin?

Iltoja on järjestetty jo sadassa kaupungissa, pelkästään Brysselissä niitä on ollut jo kymmenen. Vaikka fokus on yritysmaailmassa, huonoja kokemuksia on esitelty myös kansalaisjärjestöistä, taidemaailmasta ja sosiaalisesta innovoinnista. Mokailutarinoista huolimatta ilmassa leijuu start up –innostus ja innovaatiomyönteisyys.

Yleisviesti on, että itseään voi brändätä ja markkinoida myös kielteisen kautta, kunhan kompuroi ylös, oppii ja yrittää uudestaan. Samasta asenteesta kertoo myös esimerkiksi  teknologiapainotteisen start up –yhteisön Failing forward -seminaari. Se ja FuckUp –nights järjestävätkin myös maksullista koulutusta ja valmennusta. Ne tekevät myös yritystutkimusta ja FuckUp -nights -tiimi julkaisi hiljattain ensimmäisen kirjansa. Epäonnistumisella voi siis olla työllistävä vaikutus.

Helsinki on listattu yhdeksi FuckUp -tapahtumakaupungiksi, mutten löytänyt asiasta tarkempia tietoja. Yllätyksekseni kuitenkin havaitsin, että Suomessa on jokseenkin samassa hengessä vietetty kansallisen epäonnistumisen päivää (13.10.) vuodesta 2010 alkaen (kulkee myös epäloogisesti nimellä The International Day for Failure). Suomalaisen dayforfailure.com –sivustolla yhteistyökumppanina näkyy Aalto-yliopisto. Sivustolla epäonnistumisen teemaa käsittelee vuonna 2014 tehdyillä videolla kolmisenkymmentä asiantuntijaa, mukana muun muassa professoreita, yhteiskunnallisia vaikuttajia ja media-alan ammattilaisia. Yksi heistä on keskustapuolueen puheenjohtaja Juha Sipilä. Hän toteaa että ”epäonnistumiset ovat todella tärkeä osa organisaation kehittymistä.” Mitenköhän tätä pitäisi nykytiedon valossa tulkita?

Vuonna 2012 suomalaisten kehittelemä ”epäonnistumispäivä” oli inspiroinut ihmisiä jonkinlaiseen toimintaan teeman tiimoilta peräti 17 maassa. Sittemmin aktiivisuus näyttää hiipuneen ainakin englanninkielisillä kotisivuilla ja facebook-ryhmässä. Suomenkielinen sivu on jo kadonnut kokonaan. Sen sijaan Yle uutiset lämmitteli asiaa 13.10.2015 vietetyn päivän kunniaksi, pyytäen kansalaisia kertomaan pahimpia epäonnistumisiaan. Kun ei erityisemmin huvita revitellä omilla törppöilyillä, käytän lainahevosta ja kertaan: suomalaisilla oli siis vuonna 2010 käsissään epäonnistumista koskeva innovaatio. Idea lähti lentoon muttei joistain syystä pysynyt ilmassa. Pari vuotta myöhemmin meksikolaisten esittelemä ajatus mokailun myönteisestä voimasta aloitti maailmanvalloituksen. Olisiko suomalaisilla  tässä aihetta juhlia kansallista epäonnistumisen päivää vähän myöhässä? Vai kannattaisiko ilmoittautua lähimpään FuckUp -iltaan esiintyjäksi, aiheena epäonnistumisen päivän epäonnistuminen?

Puutarhat pienoismaailmoina

Kuva: Riitta Oittinen Palmengarten, Frankfurt am Main.

Riitta Oittinen

Kaltaiseni mukavuudenhaluinen kaupunkilainen hakee retkeilyelämyksiä villiä luontoa useammin yleisistä puistoista ja kasvitieteellisistä puutarhoista.

Jälkimmäiset ovat oman määritelmänsä mukaan instituutioita ”jotka ylläpitävät dokumentoituja elävien kasvien kokoelmia tieteellistä tutkimusta, lajiensuojelua, esittelyä, valistusta ja opetusta varten.” Jokainen kasvitieteellisessä puutarhassa käynyt lienee havainnut, että tietopankkina toimiminen ja hyötynäkökohdat eivät syrjäytä esteettisiä arvoja ja virkistyskäyttöä. Lisäksi puutarhat kantavat mukanaan perustamisaikansa sosiaalisia, taloudellisia, moraalisia ja estettisiä virtauksia. Niiden havainnoiminen tuo vierailuihin oman mielenkiintonsa.

Vietin hiljattain päivän 1800-luvun lopulla perustetussa frankfurtilaisessa Palmupuutarhassa (Palmengarten). Sen vanha ja elegantti palmuhuone on yksi maailman suurimmista kasvihuoneista. Siellä samoillessa katoavat aika ja paikka, kulkija lähes unohtaa olevansa sisätilassa.

Parinkymmenen hehtaarin puutarhassa on yli kymmenen muutakin kasvihuonetta ja kasvu- ja teemavyöhykkeitä, mukaanllukien maailman toiseksi ainoa subantarktinen kasvihuone. Lisäksi siellä on lampi polkuveneineen, kahviloita ja juhlatiloja, ulkokonserttikatos, veistoksia, kohisevia putouksia ja suihkulähteitä, suosittu lasten leikkipaikka ja runsaasti lepopaikkoja. Ympäri puistoa puksuttava pienosjuna helpottaa liikkumista laajalla alueella, toimien samalla sympaattisena muistutuksena vanhanaikaisemmasta puistokulttuurista. Goethen perheellä lienee ollut aikoinaan puutarha samassa paikassa.

Juna herättää assosiaation siihen, kuinka puutarhavierailu on paikallista kaukomatkailua, eräänlainen ekologinen miniloma. Kasvitieteellisessä puutarhassa pääsee loikkimaan biotoopista, maanosasta ja kulttuurista toiseen, kokemaan sekä maailman monimuotoisuutta, että toistoa ja sen variaatioita. Flooran ohella voi tutustua faunaan.

Varsinkin suurkaupunkien puutarhoiden vierailijoista muodostuu kokonainen, joskin tilapäinen mikrokosmos. Hääkuvattavat, torkkujat, eväiden syöjät, rauhallista lukupaikkaa kaipaavat, luontokuvaajat, maisemamaalarit, amatööripuutarhurit, lasten, vanhusten tai ystävien kanssa ulkoilevat ym. – kaikille on tilaa. Samaan tapaan kuin koiranomistajat tuntuvat löytävän yhteisen sävelen, myös tuiki tuntemattomilla kasvien ystävillä riittää keskenään juttua.

Kasvitieteelliset puutarhat eivät todennäköisesti aiheuta kävijöissään samanlaisia eettisiä kysymyksiä tai surua kuin eläintarhojen häkkien asukkaat. Esimerkiksi puutarhoiden ajankohtaisiin erikoisnäyttelyihin punoutuu kuitenkin monimutkainen verkosto kulttuuri- ja tiedepoliittisia intressejä. Potentiaaliset aihepiirihän kattavat muun muassa biodiversiteetin säilyttämisen, ilmastonmuutoskeskustelun ja löytöretket. Palmupuutarhassa oli käyntiaikanani esillä näyttely kaakaosta, kolonialismin historiaa ja reilua kauppaa unohtamatta. Tutkimuspainotteisten luentojen ohella oli nykyaikaiseen tyyliin työpajoja lapsille ja suklaamaistiaisia ihan kaikille.

Museot joutuvat yhä useammin perustelemaan toimintaansa ja taistelemaan kannattavuuden kanssa. Sama koskee osaa puutarhoista. Niiden kokonaishyödyllisyyttähän on vaikea mitata. Jos tarpeellisuutta pitäisi perustella nykyjargonilla, kasvitieteellisten puutarhoiden voisi todeta tutkimuksen, opetuksen ja suojelutehtävän ohella tarjoavan laajalle yleisölle ”asiantuntevaa tietoa ja moniaistisia elämyksiä”. Toivottavasti mahdollisimman monen tällaisen keitaan annetaan kukkia rauhassa ja jatkaa toimintaansa sekä tiedon että hengen temppeleinä. Ainakin itse poistuin Palmupuutarhasta virkistyneenä ja viisastuneena.

Vierailuinspiraatiota:

Suomen kasvitieteelliset puutarhat

Kuva: Riitta Oittinen, Palmengarten, Frankfurt am Main

Kuva: Riitta Oittinen, Palmengarten, Frankfurt am Main

Kuva: Riitta Oittinen. Palmengarten, Frankfurt am Main

Kuva: Riitta Oittinen. Palmengarten, Frankfurt am Main