Tiedekeskiviikko

Kuplia ja kuohuja

Antti Immonen

05.12.2018 | 3:00

Sosiaalisia kuplia. (Kuva: Pixabay.com/Creative Commons CC0.)

 

Porskutellessani tänään internetin ihmemaassa näin videon, jossa David Attenborough puhuu Puolassa järjestetyssä ilmastonmuutoskokouksessa. Attenborough varoittelee videolla ilmastonmuutoksen aiheuttavan mahdollisesti kulttuurien romahduksia. Ja epäilemättä suurin osa hänen yleisöstään ja tämän videon katselleista suhtautui noihin varoituksiin aivan vakavasti. Hämmästyin, sillä ei ole kauaakaan siitä, kun moiset maalailut olisi rytätty perusteettomina dystopioina.

Jokin on tainnut siis muuttua. Mikä?

Olisikohan niin, että yhtä jalkaa ilmastonmuutoskeskustelun kanssa on tapahtunut myös jonkinlainen keskusteluilmastonmuutos? Lähes kaikkialle ulottuva internet ja etenkin sosiaalinen media ovat tehneet tehtävänsä. Vaikka toisaalta voikin sanoa, että internet luo sosiaalisia kuplia, se myös puhkoo niitä. Tai ehkä paremmin sanottuna: se sulauttaa niitä yhteen, samalla tavalla kuin saippuakuplat yhdistyvät tiskipöydällä toisiinsa kuplaryppäiksi. Vaikka elämme edelleen omissa pikkukuplissamme, olemme samalla osa suurempaa vaahtoa. Siksi myös tajuamme pääosin, mistä muut puhuvat. Käytämme esimerkiksi paljolti samoja sanastoja, jopa maailmanlaajuisesti, toisin kuin vanhassa jakautuneessa maailmassa, jossa eri väestöpopulaatioilla saattoi olla omat, melkeinpä yhteismitattomat kielipelinsä.

 

Toki keskustelu jakautuukin, mutta niin ei tapahdu välttämättä siksi, että sen osapuolilla olisi esimerkiksi eri sanastot ja kertomukset. Elämme fyysisestä sijainnistamme riippumatta joskus hyvinkin samanlaisessa keskustelu- ja kertomusympäristössä, mutta käytämme yhteistä verbaalista välineistöä omien agendojemme ajamiseen. Tästä on minusta hyvä esimerkki vaikkapa metsien hyödyntämiskeskustelu. Metsäsektori perustelee hakkuita ympäristösyillä, ja ympäristöaktivistit taas saattavat vastustaa hakkuita melko samanlaisin perustein – mutta molemmat käyttävät suurin piirtein samoja käsitteitä. Varsinaisesta ohi puhumisesta ei ole siis kysymys.

Keskustelun jakautumisen tuloksena voi syntyä kummallisia ilmiöitä, kuten taannoin Pietarsaaren seudulla ilmennyttä rokotusvastaisuutta ja luottamusta niin sanottuihin uskomushoitoihin. Miten moista voi edes ilmetä Suomen kaltaisessa korkean koulutustason maassa? Miten maassa, joka on niinkin kehittynyt ja valistunut kuin Suomi, joku voi ylipäätään uskoa olevansa lääketieteen ja tiedeyhteisön yläpuolella ja turvautua hopeavesiin ja kristallihoitoihin?

Kyllä kai rokotteiden vastustajatkin ovat kasvaneet kiinni samaan kulttuuriin kuin me muut? Vai onko Pietarsaaren tienoolla jonkinlainen oma paikallinen keskustelu-umpio, joka ei vuorovaikuta riittävästi muun yhteiskunnan kanssa? Vai johtuuko se jostakin muusta? Muun muassa Kalevassa viime jouluna julkaistussa jutussa haastateltu pietarsaarelainen äiti Mia Björkgård yhdistää ilmiön ”luonnonmukaisuuden” ihannointiin. Tällä ei kuitenkaan ole sellaisenaan paljon selitysarvoa, koska myös muualla Suomessa on paljon jonkinlaista luomuajattelua ihannoivia ihmisiä, jotka silti rokottavat lapsensa. Joku luonnehti myös taannoin rokotusvastaisuutta epidemian kaltaiseksi ilmiöksi, koska sitä ilmenee laajasti joissakin tietyissä sosiaalisissa yhteisöissä. Tämä oli minusta varsin lystikäs vertaus, koska tartuntatautihan voisi talttua rokottamalla.

Jos siis kyse on jonkinlaisesta uskomusepidemiasta, niin riittäisiköhän vastarokotteeksi valistus tieteellisen tiedon periaatteista ja tieteen paremmuudesta tiedon tuottamisen menetelmänä? Kun joku pitää huuhaata tieteellistä tietoa parempana, hän kai olettaa, että jollakin tavalla kaikki tiedon hankinnan ja tuottamisen tavat ovat samanarvoisia ja siksi niistä sitten itse kukin voi vain valita sen, mikä syystä tai toisesta miellyttää häntä eniten. Hän voi uskoa naapurin Jannen mielipiteet ihan päteväksi tiedoksi, kunhan Janne vain esittää ne saunaillassa riittävän reteästi, mahdollisesti useammankin kuohuvan voimalla.

 

On kuitenkin selvä virhe olettaa tiedettä samankaltaiseksi tiedon tuottamisen metodiksi kuin mutu-pohjalta pintaan pulpahtaneita juolahduksia. Tieteellinen tieto ei ole (ainakaan pitkällä aikavälillä) mielipidekysymys. Se eroaa huonoista tiedonhankinnan muodoista esimerkiksi kriittisyydessään, julkisuudessaan ja itseäänkorjaavuudessaan. Tieteellinen tieto on myös falsifioitavissa eli osoitettavissa periaatteessa epätodeksi, toisin kuin moni mielipide, joka vain esitetään kumoamattomana totuutena.

Kykenemättömyys erottaa erilaisia tiedon muotoja toisistaan johtaa myös suhteellisuudentajuttomuuteen, koska ilman käsitystä asioiden totuudenmukaisuudesta niitä on hankala asettaa järkevään arvojärjestykseen. Jos naapurin Janne on kertonut minulle kaljapäissään, että hopeavesi estää influenssan, ja uskon väitteen todeksi, toki silloin myös arvostan suuresti hopeavettä ja otan sitä huikat silloin tällöin pitääkseni influenssapöpöt loitolla. Esimerkiksi Eviran varoituksia en usko, koska Janne on kaverini, toisin kuin Evira, ja kaveria on helppo uskoa. Rokotteita taasen en arvosta, koska Jannen vaimon kuorokaverin Gunillan mukaan ne ovat keholle myrkkyä. Ja miksipä en uskoisi Gunillaa, koska hänhän on myös sosiaalisen keskustelukuplamme jäsen ja sellaisenaan verrattomasti luotettavampi lähde kuin koko maailman tiedeyhteisön vuosikymmeniä kestäneet, koetellut, vertaisarvioidut ja miljoonia maksaneet patogeeneja koskevat tutkimukset.

 

Ihmistaimien arvostelukykyä tulisi minusta koulia kunnolla jo perus- ellei peräti esikoulussa ja teroittaa, että jannejen ja gunillojen aivoitukset ovat erittäin todennäköisesti vain mielipiteitä eivätkä järjestelmällisesti tutkittua, perusteltua ja koeteltua tietoa ja että siksi niihin kannattaisi suhtautua epäillen. Tieteellisen tiedon kriteerit ovat kohtalaisen yksinkertaisia asioita ja silti tärkeitä ajattelun apuvälineitä, joita voisi soveltaa myös arkielämään. Professori Ilkka Niiniluoto on väsymättä puhunut tieteellisen tiedon puolesta, ja hän käsittelee aihetta myös esimerkiksi Kielikellossa.

Välillä huuhaa suorastaan kutsuu vitsailemaan kustannuksellaan. Mutta tietenkään siihen uskovia ihmisiä ei pidä latistaa. Useimmat heistä kun ovat luultavasti monissa asioissa aivan järkeviä, ongelmat kumpuavat enemmänkin heidän omapäisestä tietokäsityksestään. Olisi hyvä, jos pystyisimme elämään yhteisen keskustelun sfäärissä. Mutta jos se ei ole mahdollista eivätkä eri kuppikunnat aiheuta kohtuutonta haittaa muille, itselleen tai ympäristölleen, pitäkööt omat kuplansa ja uskokoot mihin lystäävät.