Tiedekeskiviikko

”Mä en osaa piirtää”

Riitta Oittinen

10.10.2018 | 11:02

Tiedetoimittajien keskustelutilaisuudessa Opi leikiten-valistu viihtyen! Turun kirjamessuilla pohdittiin miten tarinankerronta ja mielikuvituksen käyttö voivat innostaa tiedon pariin. Piirtäminenkin kytkeytyy tähän kaikkeen.

 

Olin hiljattain järjestämässä Helsingin RööperiFest -tapahtuman työpajaa, jossa festarikansa sai piirtää asuinalueen kivoja ja kamalia paikkoja.Toimintaan ei liittynyt kilpailullisuutta eikä piirustustaitoa edellytetty. Näin syntyi kolmisenkymmentä riemastuttavaa, oivaltavaa ja informatiivista kuvaa. ”On kivaa nähdä millä tavoin naapurusto havainnoi yhteistä asuinaluettamme”, kommentoi yksi mukana ollut.

Piirroksista ei tietenkään voi tehdä tutkimuksellisia johtopäätöksiä. Sen sijaan työpaja tarjosi monia opetuksia. Ensinnäkin kuvista sai vinkkejä kaupunkitilan hahmottamiseen ja sen arvottamiseen. Ilahduttavaa oli osallistujien positiivinen asenne, jonka voinee nimetä myös kotiseuturakkaudeksi. Valtaosa luonnosteli miellyttävänä pitämänsä paikan, kuten kaupan, torin tai koulun. Mukana oli myös ravintola jossa saa hyvää palvelua ja puistoja vanhoine puineen. Paikkojen merkityksellisyys ei perustunut siihen että ne olisivat kalliilla rahalla tehtyjä tai wow-arkkitehtuuria. 

 

Nelikymppinen nainen ei ole ihastunut lähialueensa parkkipaikkaan.

 

Toiseksi oli hauskaa havaita miten piirtäminen innoitti osallistujia kertomaan lähiympäristöstä, analysoimaan sitä ja keskustelemaan kokemuksistaan muiden piirtäjien kanssa. Yhden hauska voi olla toisen kurjuus. Siinä missä yksi haikaili lopettanutta ravintolaa kivana paikkana, toinen piirsi kaljakuppilan, jonka yläkerrassa asukkaiden oli vaikea saada unta tuoppien kilinän ja kadun röökiporukoiden aiheuttamalta melulta. 

Kolmas, tekniseen suorittamiseen liittyvä havainto sekä ilahdutti että veti apeaksi: Lapset ja nuoret ottivat paikkansa työpajassa innostuneesti ja piirsivät tuskailematta. He eivät kyseenalaistaneet omia tai muiden kykyjä. Sen sijaan useampi mukaan pyydetty aikuinen kieltäytyi toteamalla ettei yksinkertaisesti osaa piirtää. 

Moni ”en osaa piirtää” -aikuinenkin saattaa kuitenkin tiedostamattaan piirrellä eli doodlata. Tälläistä luonnosmaista jälkeä syntyy kun tekijän huomio on suunnattu jonnekin muualle. Urbaani sanakirja määrittelee doodlaamisen näin: ”Piirtää jotain random kuvioita paperille. Esimerkiksi samalla kun puhuu puhelimessa.” Kun piirros syntyy ns. automaattiohjauksella, ei oma kritiikki pääse väliin. Tosin doodlaamiseksi lasketaan myös tietoinen luonnostelu, ja verkolta löytyy lukuisia doodlausideoita ja -harjoituksia.

Rajojen asettaminen ja aikuisten manuaaliset värityskirjat ovat toinen tapa ohjata aikuista kontrolloidusti jonkinlaisen piirtämisen pariin. Mikäli kynän pitäminen kädessä on hankalaa, tarjolla on myös virtuaalisia värityskirjasovelluksia. Kuten esimerkiksi käsitöiden teossa tai musisoinnissa, kukin taaplaa tyylillään, ohjeella tai ilmprovisoiden.

Ketään ei tietenkään pidä pakottaa piirtämään. Varsinaista ”osaamista” ei piirtämiseen ryhtymisessä kuitenkaan kannata pitää itseisarvona. Piirtämisellä itsessään on todettu olevan monenlaisia hyviä vaikutuksia. Esimerkiksi doodlaamisen on todettu kehittävän koordinaatio- ja keskittymiskykyä ja analyyttistä ajattelua.  Lisäksi se voi auttaa irtautumaan virtuaalimaailmasta ja rentouttaa samaan tapaan kuin vaikkapa lautapelit ja käsitöiden teko. 

 

Työpaja järjestettiin Helsingin RööperiFestissä (2018) yhdessä Etelä-Helsingin kansalaisopiston ja Punavuori seura ry:n kanssa. Ohjaajana oli kirjoittajan ohella Minna Lumme. Piirtäjiltä on saatu julkaisulupa. 

 

 

 

Lähipuisto miellytti lähes viisikymmpistä miestä.

Kuusikymppinen nainen innostui muistelemaan lapsuudenmiljöötään.