Tiedekeskiviikko

Lintukoto liemessä

Antti Immonen

04.04.2018 | 12:23

Talitiainen katselee toiveikkaana tulevaisuuteen. (Kuva: Pixabay.com / Creative Commons CC0.)

 

Keväisiin vakiotoimiini kuuluu lintujen havainnointi. Istun aamuisin keittiön ikkunan ääressä juomassa teetä. Katselen ulos ja odotan aivojeni heräävän.

Lintulaudalla käy vilske, kun pikkulinnut tankkaavat energiaa pesäpuuhia varten. Muutama päivä sitten tiaisten ja viherpeippojen seuraksi saapui tiklejä. Räiskyvän värisiä olentoja, kuin lentäviä jalokiviä. Pellolla sulavien lumilaikkujen lomaan putkahtelee yhtäkkiä kiljuvia lokkeja ja töyhtöhyyppiä. Viime viikolla äkkäsin ensimmäisen töyhtöhyypän. Sen nähdessään ei voi olla huvittumatta: outoine tukkalaitteineen, pyrstönkeikutuksineen ja hieman sekoilevine lentoineen se vaikuttaa jonkinlaiselta peltojen pelleltä.

Pian saapuvat kiurut. En ole kuitenkaan niin antaumuksellinen lintubongari, että väijyisin eri lintulajeja kalenterin ja kaukoputken kanssa. Kiurunkin läsnäolon huomaan kävelyretkellä yleensä vasta sen taivaalta solisevasta hilpeästä liverryksestä.

 

Tänä keväänä olen ajatellut lintuja vielä himpun verran tavallista enemmän, koska käännän parhaillaan Ruotsissa palkittua kaunista lintukirjaa Nära fåglar (joka ilmestyy lähiaikoina suomeksi nimellä Linnut lähellä). Pidän tavattomasti linnuista. Ne viehättävät tietenkin jo sen vuoksi, että niillä on ihmeellinen kyky lentää. Mutta toinen puoli niiden tenhosta juontuu kaiketi jo lapsuudesta: siivekkäitä on ollut aina helppo seurailla. Joka puolella on ollut puolikesyjä varpusia, lokkeja, sorsia, variksia ja töyhtöhyyppiä, ja ne ovat kasvaneet osaksi minua.

On siis ymmärrettävää, että viimeaikaiset uutiset lintujen massatuhosta huolettavat meneillään olevan ympäristökatastrofin indikaattoreina. Sen lisäksi tunnen jonkinlaista määrittelemätöntä surua, koska elämästäni viedään pois jotakin läheistä. Ja kukapa haluaisi menettää mitään sellaista?

Olen toki ollut perillä lajikadoista ja maailman ympäristöongelmista pitkään. Mutta lintujen tilanteen osalta taisin havahtua kunnolla vasta luettuani vuonna 2013 National Geographic -lehdestä kirjailija Jonathan Franzenin pitkän reportaasin ”Last Song for Migrating Birds” Välimeren maissa tapahtuvasta muuttolintujen metsästyksestä.

Franzen tuomitsi suorasukaisesti häikäilemättömyyden, jolla muuttavia pikkulintuja pyydetään esimerkiksi Egyptissä, Albaniassa, Maltalla, Kyproksella ja Espanjassa. Useimmiten saalistus on laitonta, ja muun muassa verkoilla pyydettyjen lintujen määrä nousee kymmeniin miljooniin vuodessa. Entisaikoina metsästysperinne ei ollut lintukannoille yhtä tuhoisaa kuin nykyisin, koska ihmisiä oli vähemmän. Lisäksi nykyään lintukantoihin kohdistuu myös muita paineita – tehomaatalous ja metsien hakkuut kaventavat ja köyhdyttävät lintujen elinympäristöjä vauhdilla.

 

Franzenin essee palautui taas mieleeni vuodenvaihteessa, kun monessa viestintävälineessä uutisoitiin lintukantojen romahtamisesta Euroopassa. Esimerkiksi parin viikon takaisessa Ylen uutisessa tiivistettiin olennainen: viidentoista vuoden aikana lintujen määrä Ranskan maaseudulla on vähentynyt kolmanneksella.

Ranskan kansallisen luonnonhistorian museon tutkimus viittaa siihen, että hyönteisten määrä on laskenut rajusti, eli linnuilla ei ole yksinkertaisesti ruokaa. Syynä ovat ilmeisesti tuholaismyrkyt. Hyönteisten määrän romahtamisesta kerrottiin myös lokakuussa 2017 Plos One -julkaisussa ilmestyneessä tutkimusartikkelissa: sen mukaan lentävien hyönteisten määrä on vähentynyt viimeisten 25 vuoden aikana 75 prosenttia. Eräät saksalaisten tekemät tutkimukset ovat samansuuntaisia.

Rachel Carsonin teos Äänetön kevät sai ihmiset 1960-luvulla havahtumaan DDT:n haittavaikutuksiin. Nyt tarvittaisiin jokin vastaavanlainen herättäjä. Mutta mikä tai kuka se voisi olla? Pentti Linkolalle on muodikasta nykyään naureskella ja leimata hänet vain vanhaksi höppänäksi, joten linkolalainen tuomiopäivän retoriikka tuskin enää toimii. Eivät edes tiedeyhteisön yltyvät ja voimistuvat varoitukset globaalista ekokatastrofista tunnu juuri hetkauttavan meitä ihmisiä.

 

IUCN:n punaisen listan mukaan 222 lintulajia on vähintäänkin sukupuuton partaalla. Uhanalaisiakin lajeja on käsittämätön määrä: maailmassa tunnetuista noin 10 000 lintulajista suunnilleen 13 prosenttia on uhanalaisia. Kaikkien lintulajien kannat ovat olleet tasaisessa laskussa jo pitkään, joten niistä suuri osa siirtynee lähivuosina IUCN:n luokituksissa ”vaarantuneista” lajeista ”uhanalaisiksi” tai ”erittäin uhanalaisiksi”.

Kotomaassakaan lintujen tilanne ei ole häävi, vaikka sitä ei välttämättä tajua, kun katselee ruokinta-automaatilla pyrähteleviä talitiaisia. Muutaman vuoden takaisesta Suomen lintujen uhanalaisuus 2015 -raportista käy ilmi, että esimerkiksi hömö- ja töyhtötiaiskannat ovat supistuneet lyhyellä aikavälillä jyrkästi, ja muutkin aivan tavalliset lajimme, kuten naurulokki, räystäspääsky ja punatulkku, ovat vähentyneet todella paljon. Syypäitä ovat pitkälti maa- ja metsätalous.

Jotkut lintulajit, kuten varpuset, ovat reagoineet elinympäristönsä muutoksiin niin, että niiden koko on pienentynyt. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, ettei niillä ole entiseen tapaan ravintoa. Vesilintujenkin väheneminen johtuu ihmisen aiheuttamista ympäristömuutoksista, kuten vesistöjen rehevöitymisestä.

Viime aikoina on uutisoitu paljon jätemuovista. Jos vesistöissä kelluva muovijäte on monella tapaa haitallista ihmisille, on se sitä myös linnuille. Eräs todella inhottava piirre muovissa on, että merilinnut ahmivat sitä ja kuolevat sitten suolitukoksiin. Että miksikö ne hölmöläiset sitä syövät? Koska muovijäte tuoksuu DMS-nimiseltä kemikaalilta, jota erittyy eläinplanktonin syödessä kasviplanktonia, ja siellä missä on eläinplanktonia, on myös sitä syöviä kaloja. Ja merilinnut puolestaan popsivat kaloja. Toisin sanoen ne luulevat meressä uiskentelevaa Valintatalon muovipussia makoisaksi kalaksi.

Maailman lintujärjestöt ovat julistaneet National Geographicin johdolla vuoden 2018 Lintujen vuodeksi. Edellä mainitsemani Jonathan Franzen polkaisi hankkeen käyntiin lehden tammikuun numerossa erinomaisella kirjoituksellaan ”Why Birds Matter, and Are Worth Protecting?” Oma suhteeni lintuihin on pitkälti tunneperäinen, enkä aio perustella sitä tässä muka tieteellisesti. Suosittelen kuitenkin lukemaan Franzenin esseen. Sen luettuaan ymmärtää hieman paremmin, miksi linnuillakin on tällä ihmisten hallitsemalla planeetalla oma merkityksellinen osansa.