Tiedekeskiviikko

Poliittista teatteria

Antti Immonen

17.04.2019 | 1:13

Annoitko äänesi tutkimukselle ja koulutukselle? (Kuva: Pixabay.com/Creative Commons CC0.)

 

Eduskuntavaalit herättivät jälleen monia tunteita ja ajatuksia demokraattisesta päätöksentekokoneistostamme. Vaalit paljastivat muun muassa kansan kyrsiintyneen taannoisen hallituksen toimiin (hallituspuolueiden heikko menestys) ja toisaalta jakautuvan yhä pahemmin eri leireihin (persujen ja vihreiden kannatuksen kasvu). Eksaktia tietoa vaalituloksesta löytyy täältä.

Ennen vaaleja tiedetoimittaja Mari K. Niemi nosti blogissaan esille monia hyviä asiakohtia, joita kannattaisi aina miettiä ehdokasta valitessaan, jos on huolissaan koulutuksen ja tutkimuksen tilasta. Miten senaattorikandidaatit suhtautuvat näihin asioihin?

Ehdokaslistoilla parveili taas kerran kattava potpuri erilaisia poliittisen teatterin figuureja: muun muassa ammattipoliitikkoja, omaa etuaan tai oman intressiryhmänsä etua tavoittelevia luikureita, populisteja, hörhöjä, konservatiiveja ja idealisteja. Kaikki he hymyilivät vaalimainoksissa maireasti ja lupailivat auliisti ihania asioita tapahtuvaksi. Ota nyt sitten noista selvää.

 

Pohdiskellessani kollega Niemen esittämiä pointteja äkkäsin, että itse asiassa itselleni tärkeä valintakriteeri poliitikossa on jonkinlainen reaalipolitiikan ylittävä näkemyksellisyys, joka kuitenkin perustuu tieteellisen tutkimuksen tuloksiin. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa ilmaston lämpenemisen – käytännössä koko maailman tiedeyhteisön mukaan ilmasto lämpenee ihmisen toiminnan seurauksena, ja jonkun ilmastodenialistin olisi aika vaikea vakuuttaa minua poliittisesta kompetenssistaan.

Kaipaamaani näkemyksellisyyttä kutsutaan usein arkisessa kielenkäytössä hieman pilkallisesti idealismiksi. Filosofiassa idealismi-nimikettä käytetään sangen kirjavasta joukosta näkemyksiä (esimerkkinä vaikkapa Platonin ideaoppi), mutta en ryhdy esittelemään niitä tässä. Kiinnostuneet voivat perehtyä erilaisiin filosofisen idealismin variaatioihin kätevästi Sami Pihlströmin laatimasta filosofia.fi -sivuston artikkelista.

Mielessäni on näitä oppisuuntia yksinkertaisempi merkitys: idealisti voi yksinkertaisesti tarkoittaa henkilöä, jonka mukaan jokin ajatus eli idea, joka ei vielä ole esineistynyt, voi toteutua. Haluaisin ajatella myös, että tällainen poliittinen idealisti (kuten jo sanan arkikäyttökin vihjaa) tähtää yleensä jollakin epäitsekkäällä tavalla maailman tilan parantamiseen. Toisin kuin arkikielessä vihjataan, idealistin maailmankatsomus perustuu usein vahvasti tieteelliseen tietoon.

 

Poliittinen idealisti ei siis ole utopisti tai haihattelija, vaan pikemminkin visionääri. Jos utopisti jo määritelmänsä mukaisesti tavoittelee jotakin, joka ei voi kaiken järjen mukaan toteutua ollenkaan (tällainen taivaita hipova tavoite on minusta esimerkiksi globalisoituneessa maailmassa nationalistinen ajatus rajojen sulkemisesta ja siitä seuraavasta onnelasta), idealisti pyrkii edistämään jonkin sellaisen periaatteessa toteutumiskelpoisen idean toteutumista, joka ei ole vain toistaiseksi olennoitunut.

Tällaista idealismia vasten se ”realismi”, jota usein tarjoillaan muka vakuuttavana vaihtoehtona, alkaakin näyttäytyä epämääräisenä viittauksena jo olemassa oleviin toimintamalleihin. Niin sanottu realisti onkin usein vain valeasuinen taantumuksellinen, joka hokee, että vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia.  Paradoksaalisesti joku realistiksi mielletty poliitikko saattaa olla itse asiassa epärealistinen, koska hän uskoo tilanteen pysyvän hallinnassa takertumalla vanhoihin ratkaisuihin (esimerkiksi vastustamalla sähköautoja), vaikka koko muu maailma kaahaa täyttä vauhtia hänen ohitseen (jep, sähköautoilla).

Jonkinlaisena pragmaattisena idealistina äänestän itse aina vaaleissa toista idealistia, sellaista ehdokasta, joka tähtää status quon ylittävään tilaan maailman parantamiseksi. Niin sanottu reaalipolitiikka on hyvin usein väärällä tavalla turvallisuushakuista, ja yleensä se tähtää vain jo saavutettujen etujen pelastamiseen.

 

Kansanedustajaehdokkaat ovat varmasti enimmäkseen rehtejä ja vilpittömiä ihmisiä, jotka uskovat aidosti omiin vaalipuheisiinsa. Arkadianmäen kansallisteatteriin pyrkivien joukossa on kuitenkin taatusti aina myös niitä, jotka lupailevat hövelisti sitä sun tätä, jos se vain edistää heidän uraansa. Ja vaalien jälkeen lupaukset tuppaavat jotenkin unohtumaan.

Onpa ehdokkaan tyylilaji tai puolue mikä hyvänsä, äänestäminen on aina riski, koska hänen vakuutteluistaan ja markkinointipuheistaan suuri osa voi hyvinkin olla silkkaa teatteria – tai filosofi Harry G. Frankfurtin viljelemää termiä käyttääkseni bullshittiä. Tämä käy hyvin esille esimerkiksi Donald Trumpin tapauksesta. Jatkossakin siis äänestysuurnilla kannattanee muistaa kaikki historian saatossa petetyt lupaukset.