Tiedekeskiviikko

Kalliolla makailun tärkeys

13.02.2017 | 12:06

Anu-Hanna Anttila

Kuva: Vesa Niinikangas

Tällä tuulenpieksemällä saarella on niemenkärjessä luonnonpuisto, jonka pirunpellossa pesivät moninaiset linnut. Kesän alussa niiden pesimärauhaa tulee kunnioittaa. Elokuussa kivillä voi jo vapaasti edetä ja kulkea polkua pitkin takaisin kylälle päin. Voi istua saareen nikkaroiduilla penkeillä ja jutella paikallisten kanssa elämänmenosta.

Vaikka siitä, miten Matti tulee aina keväästä syksyyn asumaan isovanhempiensa taloa. Nyt kun Matti on eläkkeellä, hän kunnostaa keltamullalla maalattua taloa, ja työn alla on myös kalastusvene rantavajassa. Rentouttaa kummasti, jaksaa talven yli, Matti sanoo. Kertoo tehneensä kunniakkaan mutta kankean virkamiesuran istuessaan käräjät jos toisetkin.

Mieluisin kävelyreittini kulkee pirunpellon viereisen poukaman kautta ylös kalliolle ja kavuten kohti kulmikasta majakkaa. Sen tutkista lähtee juuri ja juuri kuultavissa olevaa korkeaäänistä vikinää. Kuin vesisiipat keskenään kommunikoisivat. Yleensä viivähdän näillä kallioilla pidempään, oikaisen selälleni sopivaan paikkaan, venyttelen rauhassa pitkään ja annan kuuman kiven rentouttaa lihakset.

Siinä lämmössä levätessä näkymä aukeaa lounaaseen, jos viitsii silmiä raottaa, sinne mistä rahtilaivat ja tankkerit hiipivät kohti Suomen rajavesiä. Saarta lähestyessään ne saavat seurakseen punaisen luotsiveneen, joka kaartaa kylänpuoleisesta poukamasta kohti aluksia ketterästi kuin haarapääsky. Saaren ja laivaväylän välissä on pari luotoa ja kallioriuttoja nauhamuodostelmana. Osa niistä näkyy vain, kun vesi on matalalla. Mitään muuta siinä suunnassa ei näy. On vain meren aava ja horisontti.

Yhtenä aamuna istuessani aamukahvilla kesähotellin terassilla minut yllätti öljytankkeri. Se on se kaikkein suurin, joka näillä vesillä liikkuu, paikalliset tiesivät. Tankkerin tuloa ei kallion takaa voinut ennakoida, ei kuulunut moottorin ääntä, mutta jos kalliolle olisi äkännyt kiivetä, sen olisi nähnyt jo kaukaa. Sitten yhtäkkiä se vain humahti silmieni eteen kuin valtava teräksinen kerrostalo, joka murisee. Yhtä hurjana iskee istuvaan ruumiiseen kolotus ja jumi.

Mietin äsken kallion lämmössä oikaistessani, miten työnteko jättää jälkensä tekijäänsä. Teollisena aikana työläisnaisen ruumis kului ja muokkautui siinä, missä hänen puukenkiensä jäljet vuosikymmenten mittaan Verlan kartonkitehtaan lattiaan. Ja nykyisin palveluammatissa ei saisi väsyä myyjän hymy, sillä hän on koko olemuksellaan työnantajansa positiivinen ruumiillistuma. Työn jäljet kaivertuvat ruumiiseen. Jo ensisilmäyksellä voi nähdä, mitä vastaantulija suurinpiirtein tekee työkseen. Sen näkee, onko työ edustustyötä, sisä- vai ulkotyötä, fyysisesti raskasta vai kevyttä, seisoma- vai istumatyötä.

Tässä kalliolla maatessani ruumiini muistuttaa olemassaolostaan: istuvana työtätekijänä olen työvuoden aikana kangistunut S-asentoon. Ruumiini on istunut työtuolissa työpöydän ääressä, se on matkustanut kokouksiin istumaan ja istunut työmatkoilla aivan ässänä. Ruumiini ei suostu näin vanhemmiten enää kovin helposti oikenemaan. Ei oikein muualla kuin hierojan käsissä ja saunassa uimisen jälkeen. Ja tietenkin näin makaillessani jumit sulavat ja ajatus liitää kevyesti kuin merilokki vastatuulessa.