Tiedejournalismin uusi aluevaltaus

Amanda Alvarez

Media-ala on murroksessa. Tämä lienee itsestäänselvyys, mutta kun tiedemaailmaakin koettelevat vilppitapaukset, vaiettu ahdistelu, seksuaalinen häirintä ja retraktioiden tulva, toimittajat tarttuvat avautuneeseen markkinarakoon. Amerikkalainen Buzzfeed on nuuskijana ollut erittäin menestyksekäs. Sivuston tiedetoimituksen päällikkö oivalsi, että vahtikoiran rooli kannattaa: uutisoinnin seurauksena yksi jos toinenkin häirikköprofessori ja tutkimustiedon vääristäjä on paljastunut.

Ikävien tapausten julkistaminen sekoittaa säntillistä tiedemaailmaa, mutta mullistus on lopulta hyvästä, toteaa journalisti ja Retraction Watch-sivuston perustaja Ivan Oransky. Hänkin kirjoittaa vahtikoiranimikkeellä tulosten väärentämisestä, rehellisyydestä tieteessä, vertaisarvioinnin puutteista ja tieteellisten julkaisujen embargo-aikataulukäytännöistä. Monet amerikkalaiset tiedetoimittajat suhtautuvatkin nyt tieteeseen hyvin kriittisesti, kenties katuen aiempaa tiedefanitusta. He myös seuraavat innolla toistettavuuden surkeaa tilaa (replication crisis) etenkin käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteissä. Näitä sisäpiirejä kuohuttavat “dataroistot”, jotka omatoimisesti valvovat tilastollisia metodeja ja tuloksia. Tarkastelu on johtanut kymmeniin retraktioihin: siinäpä aineistoa moneen skuuppiin. Ahdistelujuorujen tavoin tällainenkin ennen vaiettu kritiikki on blogien, somen ja muiden kanavien kautta nyt päivänvalossa. Kaikki eivät kuitenkaan kannata tällaista vallankumousta. Twitter-kyselyn synnyttämän kohun perusteella sekä toimittajille että tieteentekijöille on edelleen epäselvää kenellä on oikeus ja valta arvostella ja uutisoida tieteellisten väitteiden paikkansapitävyyttä.

Buzzfeedin tutkiva journalismi, Retraction Watchin luoma poisvedettyjen tiedeartikkeleiden tietokanta ja datan valvojat edustavat eräänlaista metatiedettä, tieteen ja journalismin kipeää yhtymäkohtaa. Skandaaleista ja poikkeustapauksista uutisointi tuskin loppuu, mutta särkyyn voisi tepsiä uudenlainen tieteen ja journalismin yhteistyö, josta on jo näyttöä. Rakentava kritiikki ja välitön, sivistystä ja yleistä hyvää tavoitteleva tulosten popularisointi kohottaisivat median ja tutkimuksen laatua ja arvostusta.

 

Mallia tiedonjulkistamiseen

Huhujen, vihapuheen ja disinformaation aikakaudella tieteellisen tiedon välittäminen tuntuu ajoittain haasteelliselta. Hulluiksi tulleet ihmiset höyryävät milloin mistäkin, ja sosiaalinen media tekee jokaisesta kokemuksen asiantuntijan. Nämä häröpäät eivät kuitenkaan pidä itseään hulluina vaan totuudentorvina. Sen sijaan hulluksi itsensä luokitellut teatteri- ja kirjallisuusmies Juha Hurme (s. 1959) on kirjoittanut ensyklopedisen teoksen Niemi, joka perustuu paljolti koeteltuun tieteelliseen tietoon.

Niemi (2017, Teos) on Euroopan pohjoiseen kolkkaan sijoittuvan maa-alueen kulttuurihistoriaa alkuräjähdyksestä 1800-luvun alkupuolelle. Maa-alue tunnetaan nykyisin Suomi-nimisenä valtiona ja sen asukkaat suomalaisina. Hurmeen miljardeja vuosia kattava aikaikkuna asettaa Suomen niemen suloisasti kontekstiinsa. Kaikki täällä – ihmiset, tarinat, kulttuuri – on lainaa, tuhansien vuosien aikana muualta Pohjolan peräkorpeen valunutta. Uudet tuulet saavuttavat Niemen aina viimeisenä.

Kenties tämä maantieteen aiheuttama vitka selittää myös sen nurkkakuntaisuuden ja oman tontin varjelun, jota vasten Hurme on kirjansa kirjoittanut. Niemi osoittaa vastaansanomattoman terävästi mutta hauskasti, että yltiönationalistinen suomalaisuuden suojelu ei kestä argumenttina päivänvaloa. Samalla teos lataa lukijan eteen sellaisen annoksen tietoa, että heikompaa voisi pyörryttää, ellei Hurme olisi niin sutki sanankäyttäjä. Kirja imaisee paatuneemmankin tieteenvastustajan pyörteisiinsä.

Alun kosmologiset ja evoluutiobiologiset kehityskuvaukset vaihtuvat filosofian ja kirjallisuushistorian hengästyttävään vyöryyn, jota ryydittävät herkulliset anekdootit milloin mistäkin kulttuurihistorian aiheesta. Hurme ei tee vaihtoehtoista mikrohistoriaa tai vastahistoriaa suurmiestarinoille, mutta on erittäin tietoinen sukupuolikysymyksestä. Aristoteles, Machiavelli tai Olaus Magnus eivät muutu naisiksi, mutta kirja nostaa tarkoituksellisesti naisten tekemiä interventioita kulttuurihistoriaan ja alkaa kansallismytologisen Ainon sukutarinalla.

Tätä kirjoittaessa Niemi oli kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana, eikä ollut selvää, kuinka palkinnosta päättävä ”Lillan” suhtautuu Hurmeen järkäleeseen. Riippumatta Finlandiasta, Hurme ansaitsisi tiedonjulkistamisen palkinnon. Tämä kirja jokaisen tieteen popularisoijan kannattaa lukea!

Museoista ja valemuseoista: museolukutaito on medialukutaitoa

Riitta Oittinen

Maailman museovalikoima tarjoaa jokaiselle jotain: Kansallis-, alushousu-, musiikki-, virtuaali- ja terrorismimuseo tai tiedekeskus, valinnanvapautta on! Viimeisimmän De Gruyterin museo- ja taidealan hakemiston mukaan museoita on 202 maassa yhteensä 55 000. Pohjois-Amerikalla on odotetusti kärkisija vähintään 17 500 museolla. Suomessa on 150 ammatillisesti hoidettua museota, jotka vastaavat runsaasta 300 museokohteesta. Lisäksi Suomessa lähes tuhat lähinnä vapaaehtoisvoimin ylläpidettyä paikallismuseota.

 

Eliitin ilosta kansanhuviksi

Alkujaan museot olivat rikkaiden keräilijöiden harrastus ja eliitin huvi. Nykyisin monia museokokoelmia pystyy surffaamaan kotisohvalta. Suuremmat museot tarjoavat tilojaan myös muun muassa bilettämiseen ja teemallisiin työpajoihin. Mitä kirjavimmille aiheille on perustettu museoita, tai itseään sellaisiksi kutsuvia. Museoille tarjotaan sponsorirahaa ja valmiiksi koottuja näyttelykokonaisuuksia, joita ne myös aktiivisesti etsivät. Jotta kenttä olisi mahdollisimman sekava, nykyisin on muodikasta kutsua itseään kuraattoriksi ja kerätä omaan Internet-galleriaan, kirjahyllyyn tai ”minimuseoon” jos jonkinlaisia näyttelyitä. Toisaalta komeat puitteet ja kalliit tekniset ratkaisut eivät nekään yksiselitteisesti tee museota sen varsinaisessa merkityksessä.

Kriittisen katseen terästäminen tuskin tulee ensimmäisenä mieleen, kun menemme museoon koulukavereiden, perheen tai ystävien kanssa, melko samaan tapaan kuin moneen muuhunkin vapaa-ajantapahtumaan. Elämyksellisyyden ja eräänlaisen puuhamaa-trendin ohella teoreettisemmassa museokeskusteluissa on kuitenkin painotettu että museoihin saatetaan edelleen astua lähes hartain mielin. Niistä etsitään huolellisesti järjestettyä ja mielenkiintoisesti esille pantua tietoa, pakoa arjesta tai jopa eettisiä elämänohjeita.

Muutama vuosi sitten brittiläinen Museums 2020 –hanke selvitti kansalaisten näkemyksiä museoista. Sen perusteella isobritannialaisten suhtautuminen museoihin oli positiivista. Olennaisena pidettiin että museot huolehtivat perinteestä ja tuovat sitä esille, museoiden tarjoamaa viihdyttävää opetusta kaikille lapsille ja luotettavan tiedon tarjoamista aikuisille.

Kiinnostavaa on, että vastaajat pitivät museoiden informaatiota täsmällisenä ja luotettavana verrattuna julkiseen keskusteluun, joka koettiin ennen kaikkea vääristyneenä ja oman edun tavoittelemisena. Samoja tendenssejä nimittäin löytyy museoistakin. Sen verran paljon ideologisesti ohjailtuja museoita ja näyttelyitä olen maailmalla nähnyt, etten pidä varsinkaan yhteiskuntaa ja historiaa käsitteleviä museoita yksiselitteisen luotettavina tiedonlähteinä. Esimerkistä käy vuonna 2006 perustettu, luonnontieteellisen tutkimuksen tiedon kiistävä Creation museum Kentuckyssä. Sen mukaan maapallo on vain noin 6000 -10 000 vuotta vanha.*

Ylipäätään museo-termiä saatetaan käyttää huolettomasti, jopa harhaanjohtavasti. Tämä voi johtua siitäkin, että osa museoiden toimenkuvasta pysyy yleisöltä melko näkymättömissä. Esimerkiksi Helsinkiin kaavailtu Guggenheim ei olisi ollut museo, vaan ennemmin näyttelytila. Voisikin kärjistää museon nimekkeellä operoivan sekä museoita että valemuseoita. Ilman muuta myös museokriteerit täyttämättömien kokonaisuuksien joukossa on relevantteja tai vähintään mielenkiintoisia kokonaisuuksia.  Kansainvälisen museoneuvoston mukaan museo nimittäin on ”pysyvä, taloudellista hyötyä tavoittelematon, yhteiskuntaa ja sen kehitystä palveleva laitos, joka on avoinna yleisölle ja joka tutkimusta ja opetusta edistääkseen ja mielihyvää tuottaakseen hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään”.

Museon funktiosta riippuen sen toimintaa ohjaavat myös kansainväliset, kansalliset, poliittiset, alueelliset ja persoonalliset valtasuhteet ja taustaideologiat. Teemanäyttelyt voivat olla keitos kulttuuri- ja tiedepoliittisia intressejä. Näistä museot kertovat yleisölleen vaihtelevan avoimesti. Kulisseissa naruja vetäviä taustavaikuttajia, sponsoreita tai aatteita ei tuoda aina selkeästi esille.

 

 

Shintolaisten rukouskylttien kokoelma avaa kurkistusaukon koko japanilaiseen yhteiskuntaan. (SieboldHuis -museo, Leiden, kuva: Riitta Oittinen).

 

 

 

 

 

 

Pohjoismaista populismia

Mari K. Niemi

Ja taas! Tämäkin haastateltavani napsauttaa sormiaan havainnollistaakseen sitä nopeutta, jolla Tanskan kansanpuolue viskaa riveistään rasistisia puhuvat poliitikot ja ehdokkaat. Istun perinteikkään tanskalaissanomalehden toimituksessa, edessäni on mainittua populistipuoluetta pitkään seurannut toimittaja.
Olen tänä keväänä haastatellut kokeneita pohjoismaisia politiikantoimittajia Tanskassa, Ruotsissa ja Suomessa maansa populistipuolueen ja median suhteesta ja tuon suhteen muutoksista. Erityisesti minua kiinnostavat toimittajien valinnat ja se, miten he hahmottavat median roolia populistipuolueiden viestinnässä, menestyksessä ja haastamisessa.
Vaikka journalistinen media on kaikissa tutkimissani maissa moniäänistä, näyttää maiden välille hahmottuvan selviä eroja.
Journalististen valintojen eroja voi selittää osin maiden välisillä poliittisen kulttuurin tai keskustelukulttuurin eroilla. Toimittajat itse hahmottavat maidensa populistipuolueita myös niiden syntyhistorian, pitkäaikaisten johtajien hyväksyttävyyden (tai sen puutteen) ja puolueiden omien viestinnällisten valintojen perusteella. Huomattava vaikutus on sillä, miten hyvin puolue on vaaleissa menestynyt. Mitä enemmän puolueella on kannatusta, sitä suuremmaksi kasvaa paine uutisoida esimerkiksi rasismikohujen lisäksi puolueen linjauksista ja tavoitteista.
Tanskan kansanpuolueen, ruotsidemokraattien ja perussuomalaisten välillä on selviä eroja mediamyönteisyydessä. Siis esimerkiksi siinä, kuinka avoimia ne ovat toimittajien yhteydenotoille ja keiltä puolueessa toimittajat voivat tietoa saada.

Populismin nousu on haastanut journalistista mediaa myös Pohjoismaissa monin tavoin. Samalla kun populistipuolueiden riveistä on toistuvasti väitetty toimittajia puolueellisiksi, ovat puolueet onnistuneet hyötymään mediassa saamastaan näkyvyydestä.
Tässä suhteessa ruotsidemokraatit on oma lukunsa: puoluetta ovat painaneet marginaaliin niin perinteiset puolueet kuin journalistinen media.
Vaikka puolueella on siis ollut medianäkyvyyden kanssa tekemistä, näyttää tilanne kääntyneen sen eduksi. Ainakin asetelma on vahvistanut mielikuvaa puolueesta poliittisten ja muiden eliittien ulkopuolisena, ”eliittien” syrjimänä toimijana.
Puolue on gallupeissa jo kolmen suurimman joukossa, mikä on saanut monet toimitukset miettimään linjauksiaan. Niin vastenmielistä kuin se monille onkin, maahanmuuttovastaisuudella kampanjoiva puolue on nyt otettava laajemmin mukaan keskusteluun.
Monen tanskalaistoimittajan on vaikea ymmärtää ruotsalaisten kollegojensa ja perinteisten puolueiden poliitikkojen pyrkimystä pitää ruotsidemokraatit sivussa keskustelusta ja yhteistyöstä. ”Pimeässä tapahtuu pimeitä asioita”, yksi jututtamani tanskalaistoimittaja kiteytti. Hänen mukaansa rujojakaan ajatuksia ei ole syytä työntää pimentoon, koska siellä niistä voi ruman lisäksi tulla jopa vaarallisia.
Populistien kannalta sekä perinteisten puolueiden että median kanssa kaveeraamisessa on myös riskinsä, sillä siinä voi itsekin alkaa näyttää valtavirralta. Suomessa tähän junaan on jo hypätty, sen sijaan ruotsidemokraatit voinevat vielä jonkin aikaa ammentaa hyötyä ulkopuolisen haastajan roolistaan.
Vähintään yhtä kiinnostavaa kuin toimittajien kanssa keskustelu, on ollut ruotsidemokraatteihin tutustuminen. Heiltä olen kysynyt, kuinka he puolueensa mediasuhteen näkevät.
Ruotsidemokraattien ajatukset vahvistavat toimittajien kertomaa. Yksittäisistä hyvistä kokemuksista huolimatta suhde on molemmin puolin jännitteinen. Puolueen taholta mukana on myös performanssin piirteitä.
”Kyllähän me heille melko spartalaiset olot järjestimme”, eräs ruotsidemokraateista muisteli taannoista puoluekokousta. ”Heti alkuun ilmoitimme, että toimittajille ei sitten ole edes kahvia!”. Häntä muisto nauratti.
Eräs jututtamani ruotsalaistoimittaja taas muisteli varhaisempaa tapausta, jossa toimittaja oli kannettu pois ruotsidemokraattien tilaisuudesta: vyötäröltä kiinni ja ulos.
Ei ihan perinteistä menoa, mutta mikäpä olisikaan populisteilla pahempaa, kuin näyttää perinteiseltä puolueelta?

Äänenne kaikuu suunnittelupöydissä

Jäsenkyselyn tulokset ovat valmistuneet. Kiitos vilkkaasta osallistumisesta.

Saimme vastaukset 325 tiedetoimittajalta laajaan ja seikkaperäiseen kysymyssarjaan, joka hiottiin yhteistyössä Taloustutkimuksen kanssa – minne myös lämpimät kiitokset Merja Tuomiselle paneutuvasta osaamisesta. Selvitimme jäsenistön ammatillista profiilia ja identiteettiä, muutoksia työssä ja työyhteisössä sekä niiden tuottamia murheita ja paineita, mutta myös ilon ja voimaantumisen aiheita. Aineisto on rikas ja yhteenvetoon voi tutustua täällä.

Valonpäivä kokoaa jäseniä yhteen (Kuva: Mikko Käkelä)

Kysyimme käsityksiä liiton merkityksestä, toiminnasta ja toiveista sen kehittämiseksi. Palaute antaa vankan pohjan hallituksen keskuudestaan valitseman tulevaisuustyöryhmän pohdinnalle ja toiminnan suuntalinjojen vetämiselle. Tässä työssä emme aio tuijottaa vain prosentteja ja kuulostella pelkästään vastauksista muodostuvien enemmistöjen valintoja ja painotuksia; kyselyn avoimet kysymykset näet kirvoittivat peräti 759 vapaata kommenttia, perustelua ja ehdotusta. Äänenne kaikuu vielä monissa suunnittelupöydissä. Tuloksia esitellään ja analysoidaan lähemmin myös Tiedetoimittaja-lehdessä ja jäsentilaisuuksissa.

Tarjoamme kyselyaineiston edelleen Oulun ja Helsingin yliopiston tiedeviestinnän oppiaineiden käyttöön. Toivottavasti tutkijoita ja opinnäytteiden tekijöitä kiinnostaa käyttää selvitystä tietolähteenä, keskustelun virittäjänä ja ponnahduslautana uusien relevanttien tutkimuskysymysten luomiseen.

Minkälaiset ovat näkymät tiedetoimittajan ammattiin vuonna 2017? Vastauksiin perehtyessä on hyvä muistaa, että liiton jäsenten ammatillinen kirjo on laaja. Vakituisessa työsuhteessa olevan tiedetoimittajan näkökulma on eri kuin vapaan toimittajan, tietokirjailijan tai tiedeviestinnän muun ammattilaisen. Jotkut havainnot ja kehityskulut kuitenkin yhdistävät jäsenistöämme enemmän kuin erottavat.

Yksi vahva trendi on, että työmme tuloksia jaetaan yhä useammissa kanavissa ja moniosaamista edellytetään aiempaa enemmän. Tietojärjestelmät ja uudet työkalut kuormittavat ja käytettävissä oleva aika/työtehtävä on vähentynyt samalla kun työn jatkuvuus on yhä useammalla käynyt epävarmaksi. Vapaat toimittajat kohtaavat tinkimistä niin hinnoissa kuin laadussakin. Kaupallisuus lisää painetta, ammattieettiset ristiriidat nousevat esiin, ja työyhteisöissä kipinöi. Esimiehen tuki on vähentynyt, ilmoittaa joka neljäs vastanneista.

Mutta vastauksista löytyy myös myönteistä kehitystä, mm. lisääntyneet mahdollisuudet etätyöhön ja omaan työnhallintaan. Palaute yleisöltä on lisääntynyt ja myönteisen palautteen lisääntymisestä raportoi 26 prosenttia – yli tuplasti se määrä, joka kertoo epäasiallisen palautteen lisääntymisestä (12%). Kun yleisö on lähellä, sillä on kasvot ja ääni. Ei ihme, että vastaavasti 27 prosenttia kertoo ammattiylpeytensä lisääntyneen ja vain 12 prosenttia sen vähentyneen.

Vastanneista 60 prosenttia on osallistunut liiton toimintaan. 47 prosenttia antaa liitolle kiitettävän (9–10) ja 38 prosenttia hyvän arvosanan (8). Ilahduttava nousu viiden vuoden takaisesta selvityksestä, jolloin kolmannes antoi kiitettävän arvion liitosta. Pääsihteeri saa runsaasti ansaittua kiitosta aktiivisuudestaan, hyvästä viestinnästä ja lämpimästä ilmapiiristä, joka leimaa liiton tilaisuuksia.

Kaikki kyselyssä mainitut syyt kuulua liittoon koetaan nyt järkiään aiempaa tärkeämmiksi, samoin kuin liiton tarjoama koulutus. Tulevien koulutustoiveiden kärjessä ovat tiedeviestinnän uusien menetelmien oppiminen ja ammatillisten taitojen kehittäminen ylipäätään.

Kolme prosenttia vastanneista antaa liitolle välttävän tai sitä huonomman (4–6) arvosanan. Kritiikkiä kirvoittaa arjen toimitustyön unohtaminen ja toiminnan painottuminen etelään: vuosittaiset palkinnotkin jaetaan etelän media-ammattilaisille. Muistetaanpa tämä, kun ensi syksynä tulee taas aika ja mahdollisuus tehdä perusteltuja ehdotuksia palkittaviksi!