Tarinankertoja tieteen toreilta

Teija Riikola

Professori, tähtitieteilijä Tapio Markkanen kuuluu suomalaisen tiedeviestinnän suuriin nimiin. Hän on mahdollistaja, innoittaja, ideanikkari, lukuisien kansantajuisten tiedeartikkelien ja -kirjojen kirjoittaja, luennoitsija – ja vangitseva tarinankertoja. Suomen tiedetoimittajain liitto on myöntänyt Tiedeviestintäpalkinnon Tapio Markkaselle merkittävistä ansioista tiedeviestinnässä.

Tapio Markkanen

Markkasella on kiehtova kyky vangita yleisön mielenkiinto ja taito tuoda asiat suurelle yleisölle ymmärrettävään muotoon. Kuva: Vesa-Matti Väärä

Normaalilyseota käydessään Markkanen kertoi koulumatkoillaan tarinoita tähtitieteestä tai historiasta. Koulukaverit eivät malttaneet jatkaa matkaa kotiin, vaan jäivät kadunkulmaan kuuntelemaan jännitystarinaa. Samalla tavalla kävi äskettäin espoolaisille esikoululaisille, kun professori kävi tyttärenpoikansa luokassa kertomassa tähtitieteestä. Helsingin yliopistossakin Markkanen hurmaa tarinoillaan. Hän on pitänyt usean vuoden ajan professori Anto Leikolan kanssa tieteen historian ja filosofian kursseja.

”Kurssit ovat tavattoman suosittuja. Niistä sai yhden opintoviikon, mutta niiden arvo oli moninkertainen”, muistelee luennolla käynyt opiskelija.

Nuoret tutkijat mukaan

Markkasella ei itsellään ole ollut tiedeviestinnän esikuvia ja vielä lyhyen aikaa sitten saatettiin kieltäytyä banalisoimasta tiedettä, mutta Markkanen on aina ymmärtänyt tiedeviestinnän arvon. Konkreettisin osoitus tästä lienee Tiedekeskus Heureka, jonka syntyyn hän on olennaisesti vaikuttanut.

Rehtorien neuvoston pääsihteerinä toimiessaan Markkanen oli kehittämässä toisesta näkökulmasta tiedeviestintää. Yksi polku johti uuteen yliopistolakiin, johon kirjattiin tutkijoiden yhdeksi tehtäväksi yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Nyt Markkanen edistää tiedeviestintää Suomen Unesco-toimikunnassa.

”Tällä hetkellä tiedeviestinnän arvo tunnustetaan ja meillä on paljon osaavia tiedeviestijöitä, mutta nuorilla tutkijoilla ei ole enää aikaa tiedeviestintään. Tarvitaan myös pohdintaa, mitä tieteeltä odotetaan, mihin panostetaan ja mikä on tieteen merkitys”, Markkanen sanoo.

Monitieteistä tutkimusta

Markkanen jäi eläkkeelle 2006, ja aikaa on riittänyt Unescon, kirjallisen tuotannon ja näyttelyiden lisäksi suomalaisten egyptologien ja tähtitieteilijöiden kansainvälistä huomiota herättäneelle tutkimushankkeelle. Kohteena ovat muinaisten egyptiläisten mittaukset Algolin kirkkauden vaihtelusta. Egyptiläiset jakoivat vuoden päivät kolmeen osaan, joille annettiin ennuste, onko osa suotuisa vai huono-onninen. Kalenterin ennusteista löytyi 29.6 ja 2.85 päivän periodit. Ensimmäinen on kuun periodi, mutta entä toinen jakso?

”Selvitimme, että toinen jakso on kaksoistähti Algolin, jossa himmeämpi tähti pimentää kirkkaamman tähden 2.87 päivän välein. Nämä pimennykset näkyvät Egyptissä paljain silmin, mutta koska havainto oli kosmisen järjestyksen vastainen, ei siitä saanut puhua ja tieto piilotettiin kalentereihin.”

Nyt myös tiedetään, että periodi on kasvanut viimeisen 3200 vuoden aikana, koska toinen tähti menettää jatkuvasti massaansa toiselle tähdelle.

Vaikuttaa Markkasen unelmahankkeelta: eri tieteenalat kohtaavat toisensa – ja yleisö kuuntelee jälleen hiiskumatta.

Lisää aiheesta: http://www.tiedetoimittajat.fi/toiminta/palkinnot/

Tiedeviestinnän virkamies

Teija Riikola

”Ensin oli ihmettely ja halu tietää, joista syntyi innostus. Oppiminen puolestaan tapahtui eläytymisen kautta ja sen jälkeen olikin tarve jakaa”, Reetta Kettunen kuvaa tiedeinnostuksensa syntyvaiheita. Suomen tiedetoimittajain liitto on myöntänyt Tiedeviestintäpalkinnon Reetta Kettuselle merkittävistä ansioista tiedeviestinnässä.

Reetta Kettunen

Lapsena hän ahmi metreittäin tietokirjoja ja katsoi satoja tunteja luontodokumentteja, joista tärkeimpiä oli Jacques Cousteaun Merten salaisuudet -televisiosarja. Kemian diplomi-insinööri-isän ja kodin ilmapiirin vaikutus oli myös merkittävä.

Nykyisin Kettusen wau-elämykset tulevat taitavasti tehdystä grafiikasta ja visualisoinnista. Aplodeja tulee lisää, jos tiedeviestintään on saatu vähän vitsiäkin joukkoon.

”Ei tieteestä tarvitse kertoa otsa rypyssä. Niin kauan kuin laadusta ei tingitä, on hienoa, jos tieteellinen tieto voidaan esittää viihteellisesti tai jopa taiteen keinoin”, Kettunen sanoo.

Tutkijoiden tiedeviestintä paremmaksi

Kettunen oli itse tiedeviestinnän kanssa ensimmäisen kerran tekemisissä tehdessään tiedotetta kasvitieteen alan väitöskirjastaan. Elettiin vuotta 1997, jolloin tieteen popularisoiminen ei ollut itsestään selvyys. Nyt haasteet tulevat muualta: ajan puutteesta ja tutkimuksen kansainvälistymisestä.

”Tiedeyhteisö viestii keskenään yhä enemmän englanniksi, mutta viestintä tiedeyhteisön ulkopuolelle on edelleen haastavaa, koska se pitää tehdä äidinkielellä. Toisaalta, jos on sinut tutkimusaiheensa kanssa, osaa myös ilmaista asiansa selkeästi”, Kettunen pohtii tutkijoiden tekemää viestintää.

Biologia jäi, ja nyt Kettunen työskentelee opetus- ja kulttuuriministeriön alaisen Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan pääsihteerinä. Organisaation tehtävänä on seurata tieteen, taiteen ja tekniikan sekä kansallisen ja kansainvälisen tiedon kehitystä. TJNK:ssa valmistellaan lausuntoja ja esityksiä. Viime vuonna valmistui kansallinen tiedeviestinnän toimenpideohjelma: Tiede kuuluu kaikille!

Toimittajille aikaa syventyä

TNJK:n kautta kulkevat tiedonjulkistamisen apurahat tiedejournalisteille ja tietokirjailijoille sekä tiedonjulkistamisen valtionpalkintoehdotukset ja esitykset yleisten kirjastojen ostotukilistalle.

”Hakijoiden määrä on kasvanut hurjasti. Tieteen popularisoinnille on paljon kysyntää, mutta siitä ei aina makseta ja toimituksissa työskentelevät toimittajat pinnistelevät aikapulan kanssa eivätkä saa syventyä aiheisiinsa.

”Siksi toimittajille tulisi järjestää tieteen koulutusta, vähän niin kuin maanpuolustuskurssi, sellainen, jonne halutaan ja on kunnia päästä. Kaikilla toimittajilla pitäisi olla työssään mahdollisuus välillä syventyä”, Reetta Kettunen toteaa.

Kaikki kanavat käyttöön!

Nykyisin etsitään uusia tapoja tehdä ja kertoa tieteestä. Hyvät tiedeviestijät käyttävätkin useita eri kanavia, kuten esimerkiksi verkkoa, televisiota, kirjaa tai järjestävät tapahtumia – ja uudet tavat tuovat uusia tiedeyleisöjä.

”Luulen, että nyt on kasvanut viestinnän kannalta aivan uusi sukupolvi. He ovat tottuneet jakamaan, eivät pelkää yksinkertaistamista ja osaavat ilmaista itseään selkeästi.”

Kirjoittaja on vapaa tiedetoimittaja.

Lisää aiheesta: http://www.tiedetoimittajat.fi/toiminta/palkinnot/