Faktat, mielipiteet ja sosiaalinen paikka

15.04.2015 | 9:56

Antti Maunu

 

Vaaleissa ei mitata totuutta, vaan eri mielipiteiden kannatus. Tämä Timo Soinin toteamus kiteyttää paitsi politiikan nykyhenkeä, myös laajemmin yhteiskunnallista keskustelua. Yksiselitteisiä totuuksia ei kaivata, ja totuudesta on tullut mielipidekysymys: jokaisella on omansa. Ja samoin kuin vaaleissa, esitetyn totuuden sisältöä tärkeämpää on se leiri, josta se esitetään. Taloutta koskevissa kannanotoissa tärkeintä on sen selvittäminen, esittääkö niitä suurpankkiirien kätyri, takapajuinen pölhöpopulisti vai toisten rahoilla loisehtiva kommunisti. Alkoholipuheen merkitys seuraa siitä, esittääkö sitä holhoava kieltolakikukkahattupiipertäjä vai nykyaikaa elävä euroihminen. Ja niin edelleen.

Tämä ei kuitenkaan kerro politiikan rappiosta tai totuuden huutokauppaamisesta niin kuin jotkut ovat pelänneet. Se kertoo vain yhteiskunnan ja politiikan muutoksesta. Oma huutelu ja toisten huutelijoiden leimaaminen kertoo tarpeesta saada sosiaalinen paikka. Niitä ei nyky-yhteiskunnassa ole helposti tarjolla.

Maailmassa, jossa yksi totuus riitti, yhteiskunta tarjosi ihmisille sosiaalisen paikan suunnilleen syntymässä. Kylät, talot, suvut ja pitkäaikaiset työkollektiivit asettivat meidät helposti ja pysyvästi sosiaaliselle kartalle. Enää valmiita karttoja ei ole, vaan sosiaaliset identiteetit täytyy etsiä ja valita itse. Biletys, ravintolapäivät, ryhmäliikunta yms. saavat suosionsa ja voimansa juuri tästä. Niissä saadaan sosiaalinen paikka, sitä paljon puhuttua yhteisöllisyyttä.

Kulutuksen keinoin saatavat tilapäisyhteisöt eivät kuitenkaan tunnu riittävän. Me kaipaamme myös laajempia, yksittäiset tilanteet ylittäviä symbolisia yhteisöjä, jotka perustuvat yhteisille arvoille ja toimintalinjoille. Me esitämme poliittisissa keskusteluissa mielipiteitä, jotta saisimme jäsenyyksiä näissä symbolisissa yhteisöissä. Faktat eivät riitä tähän. Ne toteavat, mutta ei kytke ihmistä sosiaalisiin paikkoihin. Vain mielipide voi tehdä sen. Mitä kärkevämpi näkemys, sitä vahvemmin se kytkee.

On myös kiinnostavaa, että sosiaalisten paikkojen tarjoajaksi on parin vuosikymmenen jälkeen palannut Suomi, tuo useiden teoreetikkojen jo kertaalleen hylkäämä kansallisvaltio. EU:n vahvana aikana olisi ollut lähinnä noloa puhua Suomesta muuten kuin harmaana, taakse jäävänä horisonttina. Nyt Suomi tarvitsee, Suomi nousee, Suomesta pidetään huolta. Suomesta puhuminen on synonyymi vastuulliselle poliittiselle ymmärrykselle.

Yhteisöllisyyden ja vahvan kansallisvaltion kaipuu tuo poliittiseen keskusteluun lopulta varsin perinteisiä sävyjä. Vaikka meillä ei olisikaan paluuta yhteen julkiseen totuuteen, ne kehykset, joissa erilaisia yksityisiä totuuksia esitetään, eivät jää kauas Urho Kekkosen ja Erik Allardtin maailmasta. Tämän luulisi helpottavan myös yhteiskunnan rappiosta huolestuneita. Me voimme edelleen tehdä järkevää politiikkaa ja yhteiskuntatiedettä, jos vain ymmärrämme sitä yhteiskuntaa johon haluamme vaikuttaa.