Miksi journalistit eivät Suomessa keskustele työstään avoimesti? Miksi eri mediat eivät avaa omaa linjaansa lukijoilleen ja katsojilleen? Missä kohtaa journalistikoulutusta on se kurssi, jossa opetetaan, että toimituksellisista valinnoista ei koskaan keskustella julkisesti?
Nämä kysymykset aktualisoituivat muutama viikko sitten, kun Ylen A2 Pakolais-ilta (TV2 7.10.2015) herätti voimakasta kritiikkiä. Sen sijaan, että toimitus olisi vastannut kritiikkiin kertomalla, miten oli näkökulmansa valinnut ja miksi, missä mielestään onnistui ja missä mahdollisesti ei, ohjelman Facebook-sivulla julkaistiin defensiivinen viesti: ”Hei! Kiitos kaikille! Eilisen ohjelman palaute oli meille tekijöille yllätys. Saimme todella paljon negatiivisia viestejä. Tuntuu, että ilmapiiri Suomessa on sellainen, että tästä aiheesta on hyvin vaikea käydä järkevää keskustelua.” Sen sijaan, että toimitus olisi harjoittanut journalismia ja julkisen palvelun vastuuta käymällä keskusteluun yleisönsä kanssa, se päätti valitella yleisönsä laatua. Niinpä se ei myöskään tarttunut Facebook-päivitykseen tulleisiin 260 kommenttiin, lukuun ottamatta yhtä detaljikysymystä.
Juuri näin syntyy huonoa julkista keskustelua: tehdään ohjelma, joka katsojille näyttäytyy eri tavoin yksinkertaistavana vastakkainasetteluna ja ohipuhumisena; ruudussa julkaistaan livetviittejä laidasta laitaan; keskusteluun kutsutuista moni on turhautunut, ei pääse ääneen tai kokee olevansa ohjelmassa, johon ei suostunut; toimitus saa negatiivista palautetta mutta ei kerro, mihin pyrki ja pohdi, miksi ote ei välittynyt tai puhutellut. Lopputuloksena on joukko tuohtuneita ja tyytymättömiä katsojia, salaliittoteorioita ja kärjistyneitä väittämiä Ylen toimittajien poliittisista sidoksista ja paineista. Se, mistä piti puhuman, hukkuu keskusteluun keskustelusta. Toimittajien poissa ollessa katsojat huutelevat keskenään.
Julkisuuden tutkijana ajattelen, että tämä on journalismin avainkysymys: on oltava kyky avata toimituksellinen linja ja sitä, millaista journalistista harkintaa kulloinkin on käytetty ja millaisia valintoja tehty. Jollei toimitus siihen pysty, sillä on ongelma. Suomalainen media kuitenkin luottaa vahvasti itsestäänselvyyden auraan: jos ja kun uutisvalinnat ja näkökulmat vaikuttavat ikään kuin annetuilta, ollaan oikealla tiellä. Jos ja kun lukijat ja katsojat reagoivat, sitä ei tunnusteta tai ainakaan siitä ei keskustella.
Vain harvoin instituutiot antautuvat keskusteluun. Ylen Pressiklubin Janne Zareffin Facebook-päivitykset ovat aina kiinnostavaa luettavaa, mutta niissäkin pohditaan harvemmin ohjelman omia tulokulmia. Helsingin Sanomien vastaavan päätoimittajan Kaius Niemen kommentti lehden Kuukausiliitteen kritiikkiä herättäneeseen ”Miten kutsuisimme virolaisia?” -kilpailuun (3.4.2015) oli harvinainen. Siinä paitsi pyydettiin lukijoilta anteeksi myös viitattiin ”toimitukselliseen linjaan” ja ”arvopohjaan” ja todettiin, että ”HS tulee vastedeskin seisomaan moniarvoisen yhteiskunnan takana ja puolustamaan vähemmistöjen asemaa. Niin ikään Helsingin Sanomat jatkaa työtään avarakatseisuuden ja kansainvälisyyden edistäjänä.” Ylen ohjelmatoiminnan säännöistä taas keskusteltiin poikkeuksellisella tavalla kohua herättäneen Porttikielto Poriin –dokumenttisarjan yhteydessä.
Ulospäin näyttääkin siltä, että suomalainen journalismi ei koe tarvetta dialogiin yleisöjensä kanssa. Mediat näyttäytyvät instituutioina, joita luonnehtii kasvottomuus, vaikka yksittäiset toimittajat saisivat paljonkin palautetta. Isoista suomenkielisistä sanomalehdistä vain Iltalehdessä julkaistaan pääkirjoitukset signeerattuina.
Toisin on Ruotsissa. Media-alan ja journalismin ajankohtaisia kysymyksiä käsitellään niin Ruotsin radion viikottaisessa ohjelmassa P1 Medierna kuin iltapäivälehtien Aftonbladet ja Expressen päätoimittajien Jan Helin ja Thomas Mattson viikottaisessa podcast-keskustelussa Mattson-Helin. Ajankohtaisista politiikkauutisista keskustelevat viikottain myös Ruotsin radion politiikan toimittajat Thomas Ramberg ja Fredrik Furtenbach Henrik Torehammarin juontamassa podcastissa Det politiska spelet. Se, mikä näistä ohjelmista välittyy, on journalismi professiona, joka reflektoi omaa olemistaan, eri medioiden profiileja ja toiminnan ehtoja. Toivon, että viime viikolla aloittanut suomalainen Polpodden, ruotsinkielisen Ylen politiikan toimittajan Anne Suomisen ja Hufvudstadsbladetin pääkirjoitustoimituksen päällikön Susanna Ginmanin keskusteluohjelma, kehittyy samaan suuntaan.
Podcasteissa on toki kyse nörteille suunnatusta viihteestä, mutta mikä estää medioita kehittämästä muitakin kommunikaation muotoja. Aikana, jolloin informaatiosota, disinformaatio ja vihasivustot puhuttavat journalisteja ja huolestuttavat mediayhtiöitä, tarvitaan paitsi lisää laadukasta journalismia myös kykyä viestiä lukijoille ja katsojille, mistä aineksista se rakentuu. Instituutioiden sisälle piiloutuminen tukee sitä hiljaisuuden tyranniaa, jonka Jyllands-Postenin toimittaja Flemming Rose Suomessa vieraillessaan nimesi sananvapauden viholliseksi.
Toisin kuin suomalaiset mediat vaikuttavat uskovan, toimituksellisten valintojen avaaminen ei horjuta yleisöjen luottamusta, vaan vahvistaa sitä.