Kuka on paras henkilö kertomaan yhteisjulkaisun tuloksista medialle?

11.01.2017 | 8:20

Mikko Tikkanen

Luonnontieteissä tieteelliset julkaisut ovat yleensä yhteisjulkaisuja. Mukana on siis useita tutkijoita yhdestä tai useammasta tutkimusryhmästä. Tässä blogissa valotan vähän siitä, mitä nimien järjestys kertoo ja kenen puoleen voi ja kannattaa kääntyä kun haluaa kommentteja tutkimuksen tekijöiltä.
Se missä järjestyksessä nimet ovat, riippuu kirjoittajan tieteellisestä iästä, osuudesta kokeissa, osuudesta artikkelin kirjoittamisessa, intellektuellista panoksesta kokonaisuudelle ja siitä kenen hankkimalla rahoituksella tutkimus on tehty. Teoriassa ensimmäinen kirjoittaja on tohtorikoulutettava tai postdoc-kautta tekevä nuori tutkija, jolla on ollut suurin osuus kokeissa ja joka on kirjoittanut artikkelin ensimmäisen version.
Viimeinen kirjoittaja taas on useimmiten se mukana olevista kokeneemmista tutkijoista, jonka ajattelu- ja ohjaustyöllä on ollut suurin intellektuellinen osuus kokonaisuudelle. Viimeinen kirjoittaja on myös useimmin artikkelin vastuullinen kirjoittaja ja se, jonka hankkimalla rahoituksella tutkimus on tehty. Vastuullinen kirjoittaja vastaa siitä, että kaikki on tehty hyvien käytäntöjen mukaan. Vastuullinen kirjoittajan vastuut ulottuvat tulevaisuuteen eli hänen tulisi päästä käsiksi tutkimusdataan ja materiaaleihin vielä vuosienkin päästä.
Ensimmäisen, viimeisen ja vastuullisen kirjoittajan lisäksi mukana on yleensä myös joukko kanssakirjoittajia. He ovat tehneet osan kokeista, ovat ryhmänjohtajia yhteistyölaboratorioissa, joissa osa kokeista on tehty tai ovat osallistuneet työn ohjaamiseen ja käsikirjoituksen kirjoittamiseen.
Lähellä ensimmäistä ja viimeistä kirjoittajaa olevat nimet ovat yleensä niitä, joilla on ollut kansakirjoittajista suurin osuus ja keskellä ovat ne, joilla on ollut pienin osuus. Joskus kanssakirjoittajalla voi olla iso intellektuelli osa artikkelissa. Joskus taas kanssakirjoittaja on vain tehnyt jonkin kokeen, mutta ei tiedä mitään isommasta kokonaisuudesta. Joskus taas kanssakirjoittaja tulkitsisi tulokset ihan toisella tavalla kuin artikkelissa on tehty, mutta ei kehtaa pyytää nimensä poistamista käsikirjoituksesta.
Useissa maissa Suomi mukaan lukien biotieteinen väitöskirja koostuu muutamasta tieteellisestä artikkelista ja artikkelit yhteen vetävästä johdannosta. Tohtorikoulutettavat tekevät väitöskirjatutkimustaan, mutta ovat myös niitä, jotka tekevät postdoc-tukijoiden kanssa suurimman osan käytännön työstä laboratoriossa. Riippuu täysin laboratorion kulttuurista, koulutetaanko tohtorikoulutettavasta tutkijaa vai käytetäänkö heitä pääasiassa suorittavina laboratoriotyöntekijöinä. Paljon riippuu myös henkilön omista kyvyistä ja tavoitteista. Riippumatta todellisesta panoksesta, jokaisen tohtorikoulutettavan on kuitenkin oltava ensimmäinen kirjoittaja ainakin yhdessä artikkelissa.
Joskus ensimmäisenä oleva nuori tutkija on oikeasti suunnitellut tutkimuksen yhdessä viimeisen kirjoittajan kanssa, tehnyt suurimman osan kokeista ja kirjoittanut artikkelin ensimmäisen version, ja on siis tutkimuksen todellinen asiantuntija. Joskus taas ryhmänjohtaja kirjoittaa artikkelin alusta loppuun, ja ensimmäiseksi nimeksi pistetään artikkelia tarvitseva tohtorikoulutettava tai ahkerimmin kokeita tehnyt postdoc-tutkija.
Ideaalimaailmassa artikkelin ensimmäinen kirjoittaja on nuori ja innokas tutkija, joka haluaa puhua tutkimustuloksistaan toimittajien kanssa. Kertoa omasta tutkimuksestaan ja siitä, miten se liittyy yleisemmin tutkimusryhmän työhön ja isompaan kokonaisuuteen. Käytännössä parasta on kuitenkin ensin ottaa yhteyttä artikkelin vastuulliseen kirjoittajaan ja kysyä häneltä ketä voisi haastatella tutkimuksesta.
Käsitykseni on, että Suomessa ryhmänjohtajat kokevat olevansa vastuussa uuden tutkijasukupolven kouluttamisesta enemmän kuin tapahtuu monessa muussa maassa.
Asialleen omistautuneelle tohtorikoulutettavalle tai postdoc-tutkijalle on iso asia päästä kertomaan tutkimuksestaan medialle. Nuorilla tutkijoilla on usein myös kalenterissaan enemmän tilaa kuin varttuneemmilla, opetuksen ja hallinnon kuormittamilla kollegoillaan. Kannustan siis toimittajia lähestymään ryhmänjohtajia ja etsimään heidän kauttaan nuoria innostuneita tutkijoita ja antamaan heille mahdollisuuden kertoa tutkimuksestaan.
Näin voi syntyä hyvää tiedejournalismia, mutta mediataitojen karttuminen myös tukee positiivisen tukijanidentiteetin muodostumista ja auttaa uuden yhteiskunnan suuntaan aktiivisen tutkijasukupolven syntymistä.