Liian nuoria kuolemaan

08.04.2015 | 10:48

Anu-Hanna Anttila

 

Siinä me istumme vierekkäin. Tuolirivit ovat odotushuoneessa diagonaalissa, jotta jokainen odottaja näkee vastaanottopisteen nurkassa. Olimme tulleet aivan liian myöhään paikalle, lipukkeita oli jo mennyt mokoma ennen meitä.

Vastaanotossa meitä oli tervehtinyt nuorimies, joka oli valmistunut pari vuotta aiemmin. Asiointihuoneeseen meni kaksi tutulta näyttävää nuorta naista, jotka molemmat nyökkäsivät. He tunnistivat meidät.

Me olimme olleet heidän opettajiaan. Me olimme auttaneet heidät maistereiksi.

Ensin oli odottamaan tullut humanistidosentti, numerolla 072. Minulle lipukeautomaatti oli sylkenyt seuraavan numeron. Kasvatustieteen tohtorin sija oli lähellä sataa, 098, ja epäilimme hänen joutuvan tulemaan huomenna uudemman kerran.

Kiitos siitä, huokaamme mielessämme, ettemme olleet väitelleet kovien tieteiden aloilta. Niillä aloilla tuotettu tieto vanhenee nopeammin kuin tutkimustyötä tekemättömän taidot. ”Hidas, kriittinen ja pohtiva tiede vaan paranee vanhetessaan. Kuin viini”, tietää modernin lyriikan asiantuntija. Katsomme humanistidosenttia ja nyökkäämme.

”Paradigmat ja muotitermit saa kyllä kirittyä kiinni viikossa tai parissa, jos pääsee esittämään osaamistaan työpaikkahaastatteluun”, minä sanon, ”siis jos kutsutaan, mutta yhä harvemmin kutsutaan”. Me katsomme toisiamme ja nyökkäämme.

”Korkeakoulu siivosi meidät työttömät maisterit kortistosta jatko-opiskelijoiksi siinä missä peruskoulu imuroi kadut maleksivista teineistä”, toteaa kasvatussosiologiaan erikoistunut tohtori. Me nyökkäämme.

Minä katson häntä ja sanon: ”Meidät varastoitiin, emmekö kuulekin Arto Salmisen huutavan päämme sisällä. Se huutaa: varastoon, varastoon!” Edessämme istuvista nuorista muutama kääntyy katsomaan meitä.

”Ja kun varastointiaika päättyy, meidät viskataan ulos tarpeettomina”, muistuttaa humanistidosentti happamana ”siis vasta sen jälkeen, kun valmiiksi saatettu työmme on tuottanut tulosta ja korkeakoulu rahastanut meillä toimintaeuronsa.” Me nyökkäämme jälleen. Kukaan ei uskalla kääntyä katsomaan meitä.

Me olemme liian kalliita, liian kriittisiä ja liian vanhoja. Sosiologina minä näen kauas, vaikken ennustaja olekaan. Näen rakenteet, jotka ohjaavat meitä toimimaan väkisin tietyllä tavalla. ”Liian nuoria kuolemaan, oje”, kiljaisen Maukka Perusjätkän nasaalia matkien ja virnistän. Kaikki kääntyvät katsomaan meitä. Minä ja humanistidosentti näytämme peukkua meitä katsoville.

Siinä me istumme vierekkäin. Me kolme. Kokemattomuuttamme emme olleet tajunneet varata yksityisaikaa virkailijalle. Edelliskerrasta oli aikaa ja silloin kopioidut maisterinpaperit käsissämme kertoivat asiamme vakavuudesta. Siitä oli aikaa, eikä silloinkaan ollut töitä ja monet päättivät jatkaa opintojaan. Meille sanottiin, että kannattaa pyrkiä kohti ”miekkaa ja hattua”. Monelle tuli tenkkapoo, ja akateeminen rekvisiitta jäi lopulta hankkimatta.

”Tuolien selustat riveissä kuin sankaripaadet”, lausuu humanistidosentti. Mustan huumorin pilaamat mielemme näkevät tilanteen vakavuuden koomisena. ”Kuin kolme merirosvoa Asterix-sarjakuvassa”, järkeilee kasvatustieteen tohtori. ”Tälläkin kertaa tilanne päättyy huonosti”, minä ennustan, ”mutta silti aina löytyy joku purkki, millä seilata”.