Mistä nurkasta sinut löytää?

05.10.2016 | 10:32

Mari K. Niemi

Poliittisen historian tutkija saa puhelun toimittajalta, joka haluaisi kommentteja soten onnistumista koskevaan juttuunsa. Viereisessäkin työhuoneessa pirahtaa: tutkijan kollegan toivotaan arvioivan edeltävänä yönä käytyä Yhdysvaltojen presidenttiehdokkaiden väittelyä.

Voivatko – ja haluavatko – tutkijat kommentoida? Miten paljon asiaan vaikuttaa se, ovatko he itse tutkineet noita aiheita?

Professori Esa Väliverronen on selvittänyt tutkijoiden käsityksiä tiedeviestinnästä. Hänen mukaansa tutkijoista hahmottuu kaksi ryhmää. Tutkijat, jotka ovat omaksuneet suppean käsityksen julkisesta asiantuntijuudesta viestivät tiukasti omasta tutkimuksestaan käsin ja useimmiten toisille asiantuntijoille. Näin on varsinkin ennen kuin tutkimuksen tuloksia on julkaistu tieteen omilla foorumeilla.

Sen sijaan laajan käsityksen julkisesta asiantuntijuudesta omaksuneet tutkijat eivät pitäydy faktojen raportoinnissa vaan suhtautuvat tiedeviestintään prosessina. He osallistuvat julkiseen keskusteluun tutkimuksen eri vaiheissa ja ovat vuorovaikutuksessa monipuolisten yleisöiden kanssa.

Mikäli alussa kuvaamani poliittisen historian tutkijat ovat omaksuneet suppean käsityksen julkisesta asiantuntijuudesta, he eivät todennäköisesti anna toimittajalle tämän toivomaa haastattelua – kysyttyä asiaahan ei vielä ole ehditty tutkia!

Edeltävänä yönä käytyä väittelyä tai tulevaisuuteen sijoittuvaa lakiuudistusta ei tietenkään ole mahdollista vedenpitävästi kommentoida tutkimuspohjalta, ellei ole valmis soveltamaan aiempien tutkimusten antamaan tietoa näihin tapauksiin.

Kieltäytyvä tutkija voi tuntea ammattiylpeyttä siitä, ettei lähde jahtaamaan päiväperhoja tai vahingossakaan tule puhuneeksi läpiä päähänsä.

Mutta mitä tämä tarkoittaa yleisöille ja omaa työtään tekevälle toimittajalle?

Mikäli tutkijoita ei löydy kommentoimaan (ja toisinaan vaikka löytyisikin), toimittaja kysyy ajatuksia, mielipiteitä ja tietoja muilta ihmisiltä, esimerkiksi poliitikoilta, kansalaisilta ja virkamiehiltä.
Julkisessa keskustelussa moniäänisyys on tietysti hyvästä. Mutta ovatko muiden mahdollisten haastateltavien ajatukset aiheesta niin paljon valistuneempia, että tutkijan kannattaa sulkea itsensä sen käsittelystä?

Jos taas puhelimeen vastaavat tutkijat ovat omaksuneet laajan käsityksen julkisesta asiantuntijuudesta, he voivat hyvinkin antaa pyydetyt haastattelut – vaikka eivät kuunaan olisi noita aiheita itse tutkineet.

Soteuudistusta voi hyvinkin suostua kommentoimaan sellainen tutkija, joka ei ole tutkinut sosiaali- ja terveysasioita, ja vaaliväittelyä hänen kollegansa, joka ei ole tutkinut Yhdysvaltojen politiikkaa tai vaaliväittelyitä tai edes käynyt Yhdysvalloissa.
Miten tämä on mahdollista – ja mitä järkeä tässä on?

Mihin tahansa aiheeseen on valtavasti mahdollisia näkökulmia. Vaikka vastuuta on toimittajallakin, käytännössä lähinnä tutkijan itsensä tunnistettavaksi jää, mistä tulokulmista hänellä on pätevyyttä kommentoida kysyttyä aihetta.

Esimerkkimme tutkija saattaa olla vaikkapa sukupuolentutkimukseen ja mediaan syvällisesti perehtynyt henkilö, joka voi kommentoida vaaliväittelyä poliittisen seksismin näkökulmasta tai sotea sen mahdollisten sukupuolivaikutusten pohjalta. Hän voi tuntea politiikan julkista teatteria ja avata yleisölle poliittiselle viestinnälle ominaisia puhetapoja, strategioita ja hämäyskeinoja.

Muitakin mahdollisia näkökulmia riittää, ja kyse on lopulta siitäkin, millaista tietoa toimittaja juttuunsa kaipaa.

Ihanteellinen haastateltava juttuun kuin juttuun olisi aihetta syvällisesti tunteva ja sitä itsekin tutkinut, aiheesta yleistajuisesti ja kiinnostavasti kertoa osaava tutkija.
Hyvä uutinen on, että Suomessa on vielä valtavasti kiinnostavia tutkijoita, joita ei ole mediaan asiantuntijoiksi löydetty – tai saatu.

Keskeisiä syitä lienee kaksi. Ensimmäinen on toimittajien puuttuva viitseliäisyys kaivaa esiin suurelle yleisölle vielä tuntemattomia nimiä. Tässä voi olla rohkeuden puutettakin – juuri sen rohkeuden, jota toimittajat haastattelemiltaan tutkijoilta kaipaavat. Tuttu on turvallista.

Toinen syy voi löytyä niistä tutkijoista, jotka itse asettavat asiantuntemuksensa ja maailman väliin esteitä.

Nykyistä laajempi julkiseen keskusteluun osallistuvien asiantuntijoiden joukko olisi kaikkien etu. Siitä hyötyisivät niin yleisö, laatuun pyrkivät toimittajat kuin ne ylityöllistetyt tutkijat, jotka eivät tahdo ehtiä puhelimeen vastaamiselta ja haastattelusitaattien tarkistamiselta edes vessaan (tutkimisesta puhumattakaan).