Oma sessio: Eläinten kognitio haastaa

11.11.2013 | 6:24

Eläinten äly ja mielenliikkeet kiehtovat median kuluttajia, mutta tutkimusten uutisoinnissa piilee myös sudenkuoppia. Halusin työpajassani antaa tiedetoimittajille eväitä käsitellä aihepiiriä asiantuntevasti.

Mitä koira näkee, kun se katsoo omistajansa kasvoja? Missä kulkevat nokkelimpien eläinten oivalluskyvyn rajat? Mitä voidaan päätellä ihmislasten numerotajun evolutiivisesta alkuperästä, kun tutkitaan lukumäärien hahmotuksen kehitystä eläinten poikasilla?

Eläinten kognitiotiede tutkii näitä ja monia muita kysymyksiä.

 

Kun se selvittää tapaa jolla eläimet käsittelevät informaatiota, sen tulokset auttavat ymmärtämään myös ihmismielen toimintaa.

Kognitiotutkimuksen piiriin kuuluu muutakin kuin älykkyys. Se tutkii myös, onko eläimillä tunteita; voiko kala esimerkiksi tuntea kipua?

Jotta tähän kysymykseen voisi vastata, on ensin tiedettävä, millaisilla tutkimusmenetelmillä voi objektiivisesti mitata, onko eläimillä subjektiivisia tuntemuksia. Tällaisten menetelmien kehitys on jo yllättävän pitkällä.

Sudenkuoppien yli

 

Pidin WCSJ2013-kongressissa työpajan otsikolla Clever birds? Pigs with feelings? How to read results of animal cognition research.

Tarkoitukseni oli antaa tiedejournalisteille eväitä eläinten kognitiotutkimuksen käsittelemiseen asiantuntevan tarkasti eli yhtä aikaa sekä kriittisesti että kiehtovasti.

Eläinten äly ja mielenliikkeet kiehtovat monia median kuluttajia. Mutta tutkimustulosten uutisointiin sisältyy useampia sudenkuoppia kuin tieteestä kirjoittamiseen keskimäärin.

Ilmeisin on houkutus vetää liian pitkälle meneviä ikiomia johtopäätöksiä. Yllättävän yleinen on myös päinvastainen ongelma, todellisen skuupin sivuuttaminen ja keskittyminen tutkimuksen helpoimmin ymmärrettävään yksityiskohtaan.

Kolmituntisen työpajan aikana ruodimme alustuksissa ja keskusteluissa etenkin aloja, joilla tutkimus on vilkkainta tällä hetkellä. Pohdimme, miten eläinten tietoisuuden eri lajeja ja tunnekokemuksia voi mitata, ja mietimme missä tällä hetkellä mennään eläinten aivokuvantamisessa.

Käsittelimme myös kognitiotutkimuksen klassikkokysymyksiä: mitkä eläimet ovat kaikkein älykkäimpiä ja missä määrin eläinten voi osoittaa ymmärtävän sanoja?

Vilkasta keskustelua, oivalluksen pilkahduksia

 

Puolet osallistujista keskusteli innokkaasti, ja hiljaisempienkin silmistä näkyi intensiivinen kuuntelu. Hetkittäin jonkun katseessa pilkahti myös oivalluksen välähdys, mikä on minulle puhujana kaikkein palkitsevinta.

Kolmituntiseksi tarkoitettu sessio lipsahti kymmenisen minuuttia yli ajan, ja muutama osallistujista jäi sen jälkeenkin jatkamaan juttua käytävällä.

Toki parantamisen varaakin olisi ollut. Olisimme ehtineet syvemmälle, jos en olisi yrittänyt mahduttaa kolmituntiseen niin paljoa: alan nykytilan ja tulevaisuuden käsittelyä ja kolmen tutkimusprojektin yksityiskohtaista ruodintaa.

Pieni heterogeeninen joukko

 

Työpajan osallistujat olivat mukavan heterogeeninen joukko. Ryhmässä oli monta tiedetoimittajaa, joilla ei ole erityistä eläintaustaa, pari yliopiston tiedottajaa, ihmisten kognitiontutkija joka harkitsee ryhtymistä tiedetoimittajaksi ja monta muuta.

Kansalaisuuksien kirjo oli suppeampi: osallistujia tuli Suomesta, Saksasta, Englannista, Venäjältä, Latviasta ja Liettuasta.

Kansallisuusjakaumaan vaikutti ehkä osin sattuma. Osallistujia oli vähän, sillä konferenssin järjestelyvaiheessa tapahtui tiedonkulun katkos, jonka takia osa halukkaista ei päässyt mukaan.

Jatkoa Saksassa

 

Konferenssitoimistosta kysyttiin etukäteen, haluanko ennakkoilmoittautumiset. Halusin, koska interaktiivisen työpajan suunnittelu on helpompaa, jos tietää, onko osallistujia kymmenen vai sata. En vastatessani tiennyt, että toimisto päätti minua kuulematta hyväksyä työpajaan vain 24 ensimmäisinä ilmoittautunutta.

Työpajan alussa odottelin osallistujia sopivan jännittyneenä. Paikalle tuli kaksitoista ihmistä. Ajattelin, ettei aihe kiinnostanut useampia, ja vedin ohjelman läpi tällä porukalla. Myöhemmin kuulin, että moniin muihinkin ennakkoilmoittautumista edellyttäneisiin sessioihin oli saapunut vain osa ilmoittautuneista. Ja seuraavina päivinä kohtasin yllätyksekseni monia, jotka kertoivat yrittäneensä ilmoittautua työpajaani, mutta konferenssin nettisivu oli todennut sen olevan täynnä. Vasta tässä vaiheessa minulle valkeni, että konferenssin järjestäjät olivat hyväksyneet vain 24 ensimmäistä ilmoittautujaa.

Osa rannalle jääneistä oli siinä määrin harmissaan, että hetken harkitsin, kokoaisinko ylijääneet yhteen vetääkseni saman työpajan uudestaan heille. Konferenssiohjelma oli kuitenkin sen verran tiivis – ja antoisa – että se ei käytännössä olisi ollut mahdollista.

Jatkoa työpaja poiki sen verran, että osallistujien joukossa ollut kognitiotutkija Robert Muil Osnabrückin yliopistosta Saksasta kutsui minut pitämään saman työpajan siellä. Venäläisen Nauka i Zhizn, Tiede ja elämä -lehden toimittaja Elena Fotyanova puolestaan teki lehteensä jutun eläinten kognitiosta. Hän haastatteli minua ja nauhoitti työpajan osallistujilta luvan saatuaan koko työpajan juttunsa aineistoksi.

Helena Telkänranta
Kirjoittaja on on eläintieteeseen erikoistunut vapaa tiedetoimittaja ja tietokirjailija. Hän tutkii eläinten käyttäytymistä ja kognitiota.