Oppialojen kuolema

11.05.2016 | 3:24

Muutoksen ja jatkuvuuden suhde on kulttuurin ja yhteiskunnan tutkijoiden peruskysymys. Miten muutokset tapahtuvat ja kuka ne saa tapahtumaan?

Kysymys on suomalaiselle tutkijayhteisölle mitä ajankohtaisin, sillä suomalaisissa yliopistoissa on käynnissä vallankumous. Siitä ei ole selvää kokonaiskuvaa, eikä sitä johda kukaan yksittäinen sankari tai syypää. Se ei ole missään yksissä käsissä, ei hallituksen eikä vastuuministerin kontolla.

Kumouksen virallinen nimi on rakenteellinen kehittäminen. Se on prosessi, jota opetus- ja kulttuuriministeriö kannustaa ja johon se rahoituksellaan painostaa. Sen linjauksia tehdään Suomen yliopistot UNIFI ry:n eli aiemman yliopistojen rehtorien neuvoston raporteissa, ja sitä toimeenpannaan yliopistojen omissa strategioissa.

Jalkatyön tekevät yliopistojen opettajat, professorit ja lehtorit, jotka erilaisten uudistusohjelmien kokousmaratoneissa lakkauttavat oppialoja, joihin he itse ovat kouluttautuneet ja erikoistuneet. Tilalle he rakentavat erilaisia laaja-alaisia kandidaatti- ja maisteriohjelmia, joihin he – jos ovat vaikutusvaltaisia ja pääsevät ohjelmien johtoryhmiin – yrittävät luoda sijaa omalle oppialalleen, itselleen, kollegoilleen ja opiskelijoilleen.

Osa koulutusohjelmista viittaa nimissä oppialoihin, monet ovat temaattisia. Yhteistä kaikille on kaunis ajatus laaja-alaisuudesta ja yhteistyöstä. Tämän kääntöpuolena on ankara valtataistelu erilaisissa työryhmissä siitä, mitä koulutusohjelmissa opetetaan, millaiselle tiedolle ja osaamiselle niissä on kysyntää ja mille aloille ja millaisille tutkijaopettajille ne tarjoavat elintilaa yliopiston sisällä. Näissä keskusteluissa määritetään se, millä aloilla on olemassaolon oikeutus ja millaisin resurssein.

Tällä kumouksella on byrokraattinen rationaliteetti, ja sitä ohjaa pyrkimys selkeään, mahdollisimman tasakokoisista osioista muodostuvaan rakenteeseen. Niin kuin aina, ”kehittämisellä” on jalot pyrkimykset: laadukkaampaa, fiksummin ja tehokkaammin. Ja niin kuin aina, sen ytimessä on standardisointi ja leikkaaminen: enemmän vähemmällä.

Kun oppialat näin katoavat yliopistojen julkisivuista, yliopistojen professorit ja dosentit proletarisoituvat lopullisesti. Kun kellään ei ole enää omia opiskelijoita, et voi puhua minkään tai kenenkään nimissä tai puolesta. Edustat vain itseäsi. Olet vain oma, henkilökohtainen tuloksesi. Näin täydellistyy yliopistolain käynnistämä muutos, jossa yliopisto-opettajilta ja -tutkijoilta vietiin viran tuoma valta ja vastuu.

Rakenteellisen kehittämisen tuloksena professorit ja muut yliopisto-opettajat tuottavat moduuleja, joita hallinto tilaa. Ja jos jollekin moduulille ei ole kysyntää, se lakkautetaan tuotannollis-taloudellisista syistä. Professorit ja dosentit voivat toki tutkimusrahoituksensa niin salliessa samastua tieteenalaan ja tutkimustraditioihin, mutta yliopistojen koulutusrakenteessa heistä tulee keskenään vaihdettavia osasia. Tieteenalojen kehittämisestä puhutaan yliopiston juhlapuheissa ja tieteellisten seurojen hengennostatuksessa, mutta tosiasiallista, koulutukseen ja tieteenaloihin sosiaalistumiseen perustuvaa pohjaa ei enää ole.

Tämä on valtaisa muutos, vallankumous, joka tapahtuu sarjana pieniä, banaaleja päätöksiä yliopistojen arjessa. Se on resurssien isojako, jonka seurauksia tullaan lähivuosina näkemään jatkuvana sarjana oppituolien – anteeksi, tehtävien – ja alojen lakkauttamisia.

Juuri nyt UNIFI selvityttää taidealojen koulutuksen ja tutkimuksen rakenteellista kehittämistä, ja yliopistojen lähivuosien taloustilanteen tietäen musiikin, teatterin, elokuvan, taidehistorian, kirjallisuuden ja taidekasvatuksen tutkijoiden on syytä pelätä pahinta. Viime joulukuussa humanistisia aloja selvittäneen Jussi Nuortevan oli vaikea jaksaa muistaa ja nimetä kaikkia hänen mielestään ilmeisen vähäpätöisiä taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen aloja, mutta yhtä kaikki hän loppuraportissaan ehdotti alojen siivoamista Aalto-yliopiston ja Taideyliopiston yhteiseen ”kansainvälisesti ainutlaatuiseen taideaineiden kampusalueeseen”. Ehdotus kuulostaa paitsi asiantuntemattomalta ja ylimieliseltä, myös selkeydessään pelottavan todennäköiseltä. Nyt asiaa selvittämään on palkattu Taideyliopiston vararehtori Paula Tuovinen. Kuten kaikessa ”kehittämisessä”, tässäkään ei lähtökohtaisesti kuulla oppialoja ja niiden edustajia.

Niillä kun ei enää ole mitään virkaa.