Osallistu tai katoa? Tutkijat akateemisen maailman ja verkkojulkisuuden ristipaineessa

16.10.2014 | 12:36

Kuva: Shutterstock

Petro Poutanen

Yliopistoista, tutkimuslaitoksista ja yksittäisistä tutkijoista on tullut yhä enemmän julkisuuden toimijoita. Tutkijoilta odotetaan kärkevyyttä ja kannanottaja, ja yliopistot ja tutkimuslaitokset kilpailevat medianäkyvyydestä.

Samaan aikaan tutkijoilla ja tieteellisellä maailmankuvalla on tärkeä rooli julkisessa keskustelussa. Viime vuosiin asti tämän roolin toteutumisesta ovat vastanneet pääosin tiedetoimittajat. Vahvan tiedetoimittamisen edellytyksiä ovat syvällinen ymmärrys tieteestä ja tutkimuksesta sekä tila kertoa niistä syvällisellä ja kiinnostavalla tavalla.

Kun klikki-journalismista on tullut arkipäivää monissa toimituksissa ja kansainväliset mediatalot ovat alkaneet supistaa tiedetoimituksiaan, on alettu kysyä, kuka puolustaisi tieteellistä maailmankuvaa.

Monet tutkijat ja tiedeharrastajat ovat heränneet tilanteeseen ja löytäneet verkosta ja sosiaalisesta mediasta uuden tieteellisen keskustelun areenan. Mutta tukeeko verkko kriittistä, tieteellistä keskustelua vai toimiiko se huuhaan ja yhdenasian ryhmien temmellyskenttänä?

Tutkijat barrikadeilla

Christie Wilcox on Havaijin yliopiston biologian jatko-opiskelija, freelance-toimittaja ja suosittu tiedebloggaaja. Hän tviittaa nimimerkillä @NerdyChristie. Wilcoxin Science Sushi -blogi on toiminut mm. Scientific American ja Discoverin kaltaisten populaaritiedelehtien alla keräten luultavasti huiman määrän lukijoita. Wilcox kirjoittaa kaikesta. Juttuaiheet vaihtelevat geenimanipuloidusta ruuasta luomuruuan myytteihin, robotiikkaan ja synteettisen ulosteen valmistamiseen lääkeaineeksi.

science sushiWilcox on taitava kirjoittaja, ja hän uskaltaa ottaa kantaa polttaviin kysymyksiin aseenaan tieteellinen argumentaatio ja tieteellisesti todistetut faktat. Elokuussa 2014 Wilcox hyökkäsi voimallisesti Discoveryn hai-aiheista teemaviikkoa vastaan väittäen sen ohjelmasisältöjä epätieteellisiksi ja harhaanjohtaviksi. Twitter täyttyi haiviikkoa kritisoivista tviiteistä, ja Wilcox raportoi blogissaan ohjelmasisältöjen epäkohtia ja ylidramatisoituja yksityiskohtia tieteellinen argumentointi tukenaan.

Vuonna 2012 hän esitti Biological Bulletin -tiedejournaalin vieraspääkirjoituksessa huolensa amerikkalaisten tiedelukutaidon heikosta tasosta sekä siitä, mitä seurauksia tällä voi olla ihmisten suhtautumiselle rokotuksiin, ilmastonmuutokseen, geenimanipuloituun ruokaan sekä muihin polttaviin globaaleihin kysymyksiin.

Wilcoxin mukaan ei auta osoittaa syyttävällä sormella koulujärjestelmää tai mediaa. Sen sijaan hänen mukaansa tutkijoiden tulisi tunnustaa, että he ovat itse epäonnistuneet suurelta osin tieteellisen maailmankuvan ja tiedon välittämisessä suurelle yleisölle. Tutkijat ovat liian keskittyneitä oman uransa luontiin ja rajoittavat toimintansa akateemisen maailman sisälle.

Mutta onko tilanne todella niin kuin Wilcox sen esittää olevan? Kansalaisten luottamusta tieteeseen mittaavissa kyselyissä tutkijat ja tiedeinstituutiot ovat perinteisesti menestyneet hyvin. Esimerkiksi tuoreessa brittien Public Attitudes to Science 2014 -tutkimuksessa 90 prosenttia vastaajista piti yliopistoissa työskenteleviä tutkijoita luotettavina. Tiedebarometrissa 2013 suomalaisista puolestaan 72 prosenttia ilmaisi korkeakouluja kohtaan suurta luottamusta.

Luottamusta siis riittää, mutta onko siinä kaikki mitä tarvitaan? Public Attitudes to Science 2014 -tutkimuksessa briteistä 51 prosenttia sanoi näkevänsä liian vähän tiedettä koskevaa tietoa ympärillään ja 69 prosenttia sanoi, että tutkijoiden pitäisi kuunnella enemmän, mitä tavalliset ihmiset sanovat. Myös Tiedebarometrissa suomalaisista miltei puolet (47%) piti tiedettä liian eristäytyneenä muusta yhteiskunnasta, vailla riittävää kosketusta tavallisten ihmisten arkeen.

Tutkijoita siis yhtäältä arvostetaan, toisaalta pidetään etäisinä, etäällä tavallisen ihmisen arkitodellisuudesta. Nämä tulokset tukevat Wilcoxin väitettä tieteen PR-ongelmasta: kansalaiset kaipaavat osallistuvaa tutkijaa, joka osaa puhua ja tulkita maailman asioita tieteellisen osaamisen tuomalla luotettavuudella mutta myös kielellä, jota tavallinen ihminen voi ymmärtää.

Voisiko sosiaalinen media olla ratkaisu tähän luottamuksen ja osallistumisen paradoksiin? Voisivatko tutkijat todella alkaa itse rakentaa tieteen brändiä osallistumalla omilla persoonillaan verkossa käytävään tieteelliseen keskusteluun ja tuomalla tieteellistä tutkimusta argumenttiensa tueksi? Eikö tämä olisi juuri sitä paljon puhuttua siirtymää ”tiedefaktojen” lähettämisestä kohti aitoa dialogia?

Nassim Taleb

Tutkijan Some

Keskimääräinen tutkija ei ole yhtä valovoimainen ja tuottelias kirjoittaja kuin Christie Wilcox, eikä hänellä ole kymmeniä tuhansia Twitter-seuraajia, kuten akateemisen maailman tähtiprofessoreilla. Esimerkiksi riskienhallinnasta ja mustista joutsenista kirjoittava Nassim Nicolas Taleb jakelee Twitterissä suorasukaisia mielipiteitä politiikasta, taloudesta ja uskonnoista, ja seuraajia hänellä on Facebookissa ja Twitterissä yhteensä yli satatuhatta.

Vuoden 2014 alussa Nature-lehti teki sähköpostikyselyn kymmenille tuhansille tutkijoille ympäri maailmaa ja kysyi heidän sosiaalisen median käytöstään. Noin 3500:sta vastaajasta reilusti yli puolet tiesi tai osasi hyödyntää sosiaalisen median palveluja kuten Google Scholaria, ResearchGatea tai sosiaalisen median palveluita, kuten LinkedIniä, Twitteriä tai Facebookia.

Yleisintä tutkijoiden joukossa oli pitää yllä profiilia ResearchGatessa ja postata tutkimusmateriaaleja, laajentaa tutkijaverkostoaan, tarkkailla liikennettä sekä etsiä uusia artikkeleja.

Siinä missä akateemiset sosiaaliset mediat eivät ole kovin vuorovaikutteisia (vain 15 prosenttia ResearchGatea käyttävistä piti sitä tutkimukseen liittyvän keskustelun areenana), yleiset sosiaalisen median palvelut mahdollistavat vuorovaikutuksen. Kyselyssä 13 prosenttia tutkijoista käytti Twitteriä aktiivisesti ja heistä noin puolet piti sitä tutkimukseen liittyvän keskustelun ja kommentoinnin areenana.

Tällä tavalla sosiaalinen media siis voisi toimia myös tieteellistä argumentointia hyödyntävälle keskustelulle hedelmällisenä foorumina. Ei ole kuitenkaan mitenkään selvää, että sosiaalinen media voisi tukea kriittistä keskustelua.

Yhdysvaltalaisen Pew-tutkimuskeskuksen tuoreen selvityksen mukaan Facebookin ja Twitterin käyttäjät välttävät muita enemmän mielipiteiden esittämistä tulenaroista aiheista. Tutkimuksen mukaan sosiaalisten medioiden käyttö saattaa jopa johtaa kasvavaan itsesensuuriin ja sitä kautta ”hiljaisuuden spiraaliin”, kun hankalista aiheista puhuminen tukahtuu.

Pahimmillaan tämä johtaa eräänlaiseen nurkkakuntaisuuteen, samanmielisten muodostamiin ”sosiaalisiin kupliin”,  viestinnän professori Esa Väliverronen Helsingin yliopistosta asian ilmaisee. Väliverrosen mukaan kuplan suojissa on hyvä vahvistaa ennakkokäsityksiä, ja uhkana on, että yhteinen julkisuus, jossa voidaan puhua kriittisesti yhteiskunnallisesta kehityksestä ja ihmisten arjesta, lakkaa olemasta, kun internet pirstoo julkisuudet samanmielisten yhteisöiksi.

Väliverrosen maalailema sosiaalisen median tulevaisuus ei siis välttämättä lupaa hyvää kriittisen keskustelun ja dialogin kannalta. Miten tutkijan tulisi suhtautua kuplassa eläneen ihmisjoukon kanssa väittelyyn ja puolustaa omaa tieteellistä maailmankuvaansa? Käytännössä dialogi muiden kanssa on vain osa tutkijan läsnäoloa sosiaalisessa mediassa. Tärkeää on myös tutkimustiedon esillepano ja helposti lähestyttävien sisältöjen tuottaminen. Tutkijan kannattaa kuitenkin lähteä omalla persoonallaan mukaan, se kiinnostaa ja sitä kansalaiset odottavat.

Kun pohditaan sosiaalisessa mediassa vuorovaikutukseen liittyviä haasteita, on hyvä muistaa, että tutkija ei itse asiassa ole kuitenkaan yksin. Median murroksesta huolimatta hänellä on tukenaan toimittajat ja muut tiedonvälityksen ammattilaiset. Tieteellisen maailmankuvan puolustaminen onkin kaikkien siihen uskovien ja sen puolesta taistelevien tehtävä, josta tutkijan ei kannata mustasukkaisena pitää kiinni.

Lue lisää

Ohjeita tutkijalle sosiaaliseen mediaan