Päiväni murmelina

30.03.2016 | 8:40

Kirsi Heikkinen

 

“Mulla menee pää sekasin näistä tutkimuksista! Ensin terveellistä ja hetken ajan päästä todetaan huonoksi. No, eiköhän tämäki vielä kumota suuntaan ja toiseen muutamaan kertaan”, lappilainen kauppias tuskaili firmansa facebooksivulla. Alle hän oli linkannut uutisen kookosöljyn epäterveellisyydestä.

Lyön itseni kanssa vetoa, osaanko arvata, mitä kommenteissa sanotaan.

Voitan.

“Tutkimus tulokset riippuu myös siitä kuka makso viulut”

“En luota mihinkään tutkimuksiin, syön ja käytän mikä tuntuu hyvältä.”

“Kyllä mun mummo söi voita ja läskisoosia ja eli yli kaheksankymppiseks…”

“Nää tutkimukset on jo hyvän aikaa menny niin laidasta laitaan, että luen niitä lähinnä huvituksikseni. Se mitä suuhuni pistän ei ole kyllä niistä riippuvainen, vaan omista mieltymyksistä ja siitä, mikä saa hyvän olon ja vie nälän. Että siinä teille, tutkimusten tekijät.”

“En luota mihinkään tutkimuksiin, syön ja käytän mikä tuntuu hyvältä.”

Ja niin edelleen.

Jokainen keskustelu, johon liittyy jokin tutkimus, soittaa tätä samaa levyä, uudestaan ja uudestaan. Joka mediassa, mistä tahansa aiheesta. Niitä lukiessa olo on kuin Bill Murrayn esittämällä hahmolla elokuvassa Päiväni murmelina: hän herää joka aamu samaan päivään.

Mutta mistä tämä karsas suhtautuminen tieteeseen oikein kumpuaa?

Syyttävät sormet osoittavat meitä toimittajia – enkä väitä, että suotta.

Esimerkiksi terveydenhuollon maisteri, ravitsemusrapeutti Reijo Laatikainen luettelee blogissaan nykymedian käytäntöjä, jotka murentavat luottamusta tutkittuun tietoon. Yksi niistä on se, että media – tutkitusti – tuppaa suosimaan heikkolaatuisia tutkimuksia kovan näytön sijaan. Lisäksi kokemusasiantuntijat nostetaan jatkuvasti jutuissa samalle viivalle tutkimustiedon kanssa. Yleisölle maalataan myös herkästi kuvia suurista tieteellisistä riidoista, vaikka yleensä kyse on jonkun yksittäisen henkilön näkemyksestä tutkijoiden massaa vastaan.

”Median käsitys tasapuolisuudesta on, että keskusteluun täytyy saada joku, joka vastustaa, kiistää tutkijan sanoman. Kun puhutaan tupakoinnin haitoista, kutsutaan keskusteluun tupakan haittojen tutkija, tupakoija ja tupakkakauppias. Jokainen puhuu omiaan. Se voittaa, joka puhuu eniten ja aggressiivisimmin. Se ei ole tutkija, koska hän ei ole yhtä varma asiastaan kuin tupakoija, vaan hän tietää ilmiön monimutkaisuuden”, professori Liisa Keltikangas-Järvinen kiteyttää meiningin Potilaan lääkärilehdessä.

Keltikangas-Järvisen mukaan media ei kuitenkaan ole tutkimustietoa torjuvaa kulttuuria luonut, vaan se vain toteuttaa ajan henkeä. Se on nyt sellainen, että ihminen luo itse oman maailmansa, jossa ei ole yksilön oman kokemuksen yli menevää tietoa vaan tieto testataan omien kokemusten kautta, ja jokaisen tuntemus on yhtä oikea ja arvokas. Ajatus siitä, että tulisi hyväksyä tietoa, jota ei ”koe oikeaksi”, on kestämätön, hän kirjoittaa.

Tieteen arvostuksen rapautumista puitiin myös Tieteessä tapahtuu III –foorumissa maaliskuussa. Akatemiaprofessori Uskali Mäki totesi alustuksessaan, että tieteestä on tullut tasavertainen muiden tietämisen muotojen kanssa, ja ”asiakkaalla” on oikeus valita, mihin haluaa uskoa. Kun tiede menettää auktoriteettinsa, siitä tulee vain yksi vaihtoehto muiden rinnalla – ja vieläpä tylsä vaihtoehto, sillä tiede ei tarjoa helppoja vastauksia.

Mitä sitten tieteen arvostuksen puolesta voi tehdä?

Mennä sinnikkäästi sinne, missä keskustelua käydään – vaikuttamiseen pyrkivää vuoropuhelua median, päättäjien ja suuren yleisön kanssa tarvitaan entistä enemmän, vaikka keskusteluilmapiiri on raaistunut, pääteltiin foorumissa käydyssä keskustelussa.

Akatemiaprofessori Mäen lääkkeet tilanteen parantamiseksi olivat kärsivällinen ja analyyttinen argumentointi tieteen puolesta sekä laadukkaampi tiedejournalismi.

Niin. Laadukkaampi tiedejournalismi.

Déjà vu.