Pyhyydestä maalliseen

18.02.2015 | 12:01

Juha Pekka Helminen

jphelminenblogikuva

Kuva: Juha Pekka Helminen

Joskus 1970-luvun alkupuolella Heinolassa perustettiin elokuvakerho, jonka toimintaan minäkin osallistuin lukioaikanani. Eräänä iltana elokuvakerhossa esitettiin espanjalaisen ohjaajan Luis Buñuelin (Calanda 1900 – Ciudad de México 1983) elokuva ”Simon ja viettelykset” (esp. Simón del Desierto) vuodelta 1964.

Nuori lukiolainen katsoi vain 45 minuutia kestäneen elokuvan hämmentyneenä ja kyseli itseltään, että mitähän Buñuel oikein ajoi takaa elokuvallaan? Surrealismia se varmaan oli?

Jonkin aikaa sitten samainen elokuva osui silmiini Meksikon pääkaupungin kirjamessuilla. Hankin elokuvan itselleni ja nyt sitä on tullut katsottua jo useamman kerran ja enemmällä ymmärryksellä. Buñuelin elokuvan taustahistoriana on Simeon Styliitta (n.390-449). Tämä Simeon oli ensimmäinen ja kuuluisin pylväspyhimys Antiokiassa Syyriassa. Tarinan mukaan hän vietti 30 vuotta pylvään päässä saarnaten katumusta ja parannusta.

Luis Buñuelin Simeon (Claudio Brook) on sijoitettu meksikolaiseen autiomaahan ja agraariseen ympäristöön. Elokuvan alkaessa Simeon on viettänyt kuusi vuotta, kuusi kuukautta ja kuusi päivää (666) kahdeksan metriä korkean pylvään päässä. Hänen seuranaan ovat kääpiöpaimen ja oma äiti. Paikallinen mahtimies lahjoittaa hänelle uuden pylvään, johon Simeon muuttaa vastentahtoisesti. Myös pappisvihkimyksestä hän kieltäytyy vedoten syntisyyteensä. Simeonin elämä sujui rauhalliseen tahtiin. Elokuvassa näytetään ihmetekona varkauteen syyllistyneen maatyöläisen käsien palauttaminen.

Sitten eräänä päivänä paholainen ilmestyy Simeonille kauniin naisen (Silvia Pinal) muodossa. Ensimmäisellä kerralla pyhä mies selviää paholaisesta, mutta tämä lupaa tulla vielä takaisin ja niin tapahtuukin kolme kertaa. Viimeisellä kerralla paholainen onnistuu ja vie Simeonin lentokoneella Café Milleti -tanssiravintolaan Meksikon pääkaupunkiin. Elokuvan lopussa Simeon istuu ravintolan pöydässä yksin tukka leikattuna, normaalisti vaatetettuna tupakoiden ja olutta juoden. Taustalla soi meksikolaisen Los Sinners -yhtyeen kappale ”Radioaktiivinen liha” (esp. Carne Radioactiva), jota paholainen lähtee tanssimaan. Paholainen onnistui vihdoin maallistamaan pyhimyksen, eikä paluuta enää ole ja edessä on vain kuolema.

Buñuelin elokuvassa ”pohditaan” myös muun muassa pyhimysten ruokaa, pelkoja, tavaroiden omistamista, äitisuhdetta ja jopa homoseksuaalisuutta. Siinä on myös Buñuelille tyypillisiä surrealistisia viitteitä.

Nyt kuusi vuotta Meksikossa asuneena, katoliseen kirkkoon ja uskoon hieman perehtyneenä Luis Buñuelin elokuva tuntuu avautuvan helpommin. Ateisti Buñuel kritisoi elokuvassaan uskon eri muotoja. Simeonin uskonveljet eivät lopulta ole niin hurskaita kuin miltä yrittävät näyttää. Myöskään itse Simeon ei lopulta osoittaudu miksikään uskon sankariksi, vaan syntiin lankeavaksi ihmiseksi.

Simeonin maaseutumaisema on päällisin puolin idylli. Sen sijaan kaupunki on moderni maailma ja täynnä melua oleva pahuuden keskus. Vaikuttaa siltä, että Buñuelin mielimaisema olisi jossakin kaupungin ja maaseudun välillä. Buñuelin koti olikin useiden vuosikymmenien ajan Meksikon pääkaupungin eräässä esikaupungissa.

Tämä bloki syntyi assuinpaikkakuntani El Puebliton helmikuisten uskonnollisten kyläjuhlien keskellä ja innoittamana. El Puebliton neitsyttä (esp. Virgen de El Pueblito) on juhlittu täällä jo lähes 300 vuotta. Neitsyelle omistettu kirkko kuuluu myös Keski-Meksikon tärkeimpiin. Neitsyen juhlintaan liittyvät eri seremoniat kuten härkäkävely, ateriointi ja muut kummalliset riitit olisivat varmaan innoittaneet myös Luis Buñuelia.