Robotit ja rosvoparonit

05.03.2014 | 8:28

Monitieteellisesti tekniikan kehityksestä

Kalevi Rantanen

Modernissa maailmassa on tapahtunut merkittäviä muutoksia vuoden 1980 jälkeen: Tiede on edistynyt, ja robotisaatio, digitalisaatio ja automaatio ovat edenneet. Työn tuottavuus on kasvanut, ja myös bruttokansantuote henkeä kohti on kasvanut. Todellinen talouskehitys, mitattuna ISEW- ja GPI-indekseillä, on pysähtynyt, samoin keskiluokan tulokehitys on pysähtynyt. Rosvoparonit ovat palanneet.


Robotit ovat tulleet vasta äskettäin suomalaiseen keskusteluun, mutta esimerkiksi Ruotsissa robotteja valmistetaan jo muun muassa vanhusten hoitoapureiksi. Videolla Georgia Tech Center for Music Technologyn kehittämä robottikäsi rumpalille. 

Teknologiakeskustelua pitää ihmetellä

Digitaalinen kumous voi aiheuttaa 90 prosentin työttömyyden vuoteen 2030 mennessä, kertoi tutkimusyritys Gartner viime syyskuussa[1].

Tietokoneistaminen uhkaa kolmatta osaa Suomen työvoimasta seuraavien kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikana, sanoivat Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen ETLAn tutkijat Mika Pajarinen ja Petri Rouvinen viime tammikuussa.[2]

Suomalaisen raportin tekijät ovat saaneet metodologista tukea teknologiatutkija Carl Freyltä ja koneoppimisen tutkija Michael Osbornelta Oxfordin yliopistosta[3]. He tekivät viime vuonna samankaltaisen laskelman Yhdysvaltojen kehityksestä. Johtopäätös: Atlantin takana työvoimasta on 47 prosenttia vaaravyöhykkeessä.

Myös tekniikan alan aikakauslehti MIT Technology Review tarkasteli viime vuonna digitekniikan ja automaation vaikutuksia otsikolla How technology is destroying jobs[4].

Lähes selviönä meille kerrotaan, että työ katoaa.

Nopea ja pakosta vähän subjektiivinen vilkaisu tutkimukseen riittää kertomaan, että yleissävy on melankolinen. Lähes selviönä meille kerrotaan, että työ katoaa. Ilmiölle esitetään myös syy, jonka perusteleminen katsotaan tarpeettomaksi: tekniikka. Usein jo otsikko nimeää syyllisen: tekniikka hävittää tai ainakin uhkaa hävittää työpaikkoja.

Frey ja Osborne esittävät useita esimerkkejä. Lakimiesten, verovirkailijoiden, vakuutusten ja matkojen myyjien, tehtaiden ja varastojen työntekijöiden työtä siirretään vauhdilla tietokoneille ja roboteille. Taidemaalarit ja säveltäjät ovat saaneet konekilpailijoita.


Baxter, Rethink Roboticsin robotti, joka lupaa mullistaa teollisuustuotannon.

Suomessa Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan raportti Sata uutta mahdollisuutta antaa myös esimerkkejä ihmistyötä vähentävistä innovaatioista: henkilöauto- ja tavaraliikenteen automatisointi, kaupan ja palveluiden virtualisoituminen, robottiräätäli ja muuta [5].

Tällä automaatiovauhdilla työpaikat katoavat pakosta, eikö niin?

Mutta: Samaan aikaan meille kerrotaan, että väki vanhenee ja huoltosuhde huononee. Tarvitaan väkeä vanhuksia hoitamaan. Ikäpyramidin alapäässäkin, opetuksessa, valitetaan enemmän tekijöiden puutetta kuin ylitarjontaa. Meille kerrotaan, että ilmastonmuutokseen sopeutuminen ja vielä pahemman muutoksen pysäyttäminen vaatii paljon työtä. Tieverkoston korjaustarpeen näkee paljaalla silmällä. Tekemättömien töiden luetteloa on helppo jatkaa. Eikö meidän ongelmamme ole todellisuudessa liian hidas automaatio, digitalisaatio ja robotisaatio?

Tekemättömien töiden luetteloa on helppo jatkaa.

Ja miksi vaatia työurien pidentämistä, jos työt tulevat katoamaan?

Myös historia näyttää kumoavan olettamuksen työn katoamisesta. Vuonna 1966 kansalaisen vuosikirja Mitä Missä Milloin selosti tiedeosassaan ”amerikkalaisten futuristien” ennusteita.  Niiden mukaan vuonna 2000 kymmenen prosenttia ihmisistä tekee työtä. Muille maksetaan ikuisesta lomasta[6]. Toisin kävi.  Tuotanto on tehostunut, mutta kulutus on kasvanut samaa tahtia.

Sama ilmiö näkyy vielä paremmin, kun katsomme sadan vuoden ajanjaksoa. Viime vuosisadan aikana suomalaisten tulotaso henkeä kohti yli kymmenkertaistui. Työn tuottavuus eli työtunnissa tuotettu bruttokansantuote kasvoi vielä enemmän, koska virallinen työaika lyheni huomattavasti ja todellinenkin selvästi.[7]

Jos suomalaisten kulutustaso olisi pysynyt ennallaan, tarvittaisiin todella vain kymmenesosa nykyisestä työmäärästä.

Lyhennettäisiinkö työaikaa?

Tietenkin voimme kuvitella tekniikan edistyvän niin hurjasti, että kaikkea tuotettua ei pystytä kuluttamaan. Silloin on olemassa ratkaisu, josta on kauan sitten puhuttu ja jota on menneisyydessä käytettykin: työajan lyhentäminen. Siirrytään nelipäiväiseen työviikkoon ja jos sekään ei auta, kolmipäiväiseen ja niin edelleen. Työaikaa voidaan aina lyhentää niin, että työtä riittää kaikille.

Brittiläinen filosofi Bertrand Russell pohdiskeli vuonna 1923, mikä olisi hyvä työaika:

”Jos jokainen… tekisi neljä tuntia päivässä hyödyllistä työtä, meillä olisi kaikkea tarpeeksi.”[8].

Hänen maanmiehensä, taloustieteilijä John Maynard Keynes mietti vuonna 1930, miltä maailma voi näyttää sata vuotta myöhemmin.[9]

Hän lienee silloin ensimmäisen kerran muotoillut ”teknisen työttömyyden” käsitteen:

”Tämä tarkoittaa työttömyyttä, joka syntyy, kun keksimme keinoja säästää työtä nopeammin kuin löydämme uutta käyttöä työvoimalle.”

Heti seuraavissa lauseissa Keynes lohduttaa:

”Mutta tämä on vain tilapäinen sopeutumattomuusvaihe. Kaikki tämä merkitsee, että pitkällä tähtäyksellä ihmiskunta on ratkaisemassa taloudellista ongelmaansa.


Video esittelee Kiva Systemsin varastorobottijärjestelmää. 

Vuonna 2030 pakollinen työ välttämättömien tavaroiden ja palvelujen tuottamiseksi siirtyy suurelta osin koneille. Tulee uusi ongelma. Ihmisten on löydettävä itselleen tapoja käyttää kasvavaa vapaa-aikaa. Sopivana totutteluvaiheena Keynes mainitsee kolmen tunnin työpäivän ja viidentoista tunnin työviikon.

Russell kehitteli ajatusta neljän tunnin työpäivästä eteenpäin omassa esseessään vuonna 1935:

”Oletetaan, että tiettynä ajankohtana tietty määrä ihmisiä on valmistamassa nuppineuloja. He tekevät nuppineuloja niin paljon kuin maailma tarvitsee ja ovat töissä… kahdeksan tuntia päivässä.  Joku tekee keksinnön, jonka avulla sama määrä ihmisiä voi valmistaa nuppineuloja kaksi kertaa niin paljon kuin ennen… Järjellisessä maailmassa jokainen nuppineuloja valmistava rupeaisi tekemään työtään neljä tuntia päivässä kahdeksan tunnin asemesta ja kaikki muu jatkuisi ennallaan.”[10]

Pieniä askeleita Russellin ja Keynesin ajatusten toteuttamiseksi otettiinkin. Vajaat viisikymmentä vuotta tuli sitten viisipäiväinen työviikko. Uskottiin, että työaika lyhenisi edelleen. Ammatinvalintaopas Nykyajan ammatit kertoi vuonna 1969:

”Nykyisin ollaan siirtymässä viisipäiväiseen työviikkoon, mutta ehkä jo 1980-luvulla on työviikossa neljä työpäivää.”[11]

Mutta nyt kaikki on toisin, sanoo taloustieteilijä. Kun taloustieteilijä tai joku muu sanoo, että nyt kaikki on toisin, kannattaa pysähtyä miettimään, mitä todellisuudessa on muuttunut ja mikä ei.

Kiistattomasti on muuttunut tekniikka. Mutta se harppasi eteenpäin myös 1800- ja 1900-luvulla. Silti työpaikat säilyivät. Vain ammatit vaihtuivat.

Aikakausi ilman nimeä

Muuttunut on jokin muu.

Vuonna 1967 presidentti Urho Kekkonen kirjoitti nimimerkillä Liimatainen pakinan Juhlavuoden purnausta. Yksi purnauksen aihe oli viisipäiväinen työviikko:

”… meillä on tulevaisuuden kilpailukykyiselle Suomelle tehty huono palvelus kiirehtimällä työaikojen lyhentämistä.”

Syyllisenkin presidentti nimesi.

”Onkohan tämänkin virheen todellinen syy ammattiyhdistysliikkeen hajaantuminen.  Sehän pakotti kummankin kilpailevan osapuolen esittämään optillisesti näyttäviä vaatimuksia ja ajamaan ne läpi.”[12]

Kekkonen ja hänen vuorineuvoskaverinsa joutuivat hyväksymään viisipäiväisen työviikon, mutta sitten työajan lyhenemiskehitys ja, kuten näemme, muukin kehitys hidastui tai pysähtyi.

Poliittiset voimasuhteet alkoivat pian muuttua. Alkoi aikakausi, jolle vasta haetaan nimeä. Kutsumme 1700-lukua luontevasti valistuksen vuosisadaksi ja 1800-lukua teollistumisen aikakaudeksi. Vuosia 1914–1980 voisimme hyvin nimittää väkivallan ajaksi. Mutta mitä aikaa olemme eläneet sen jälkeen?

Historioitsija Markku Kuisma kuvaa nykyisyyttä kirjassa Rosvoparonien paluu[13]. Sanapari kertoo historian aaltoliikkeestä. Joskus oli rosvoparoneja, jotka joutuivat perääntymään vähäksi aikaa, mutta ovat nyt palanneet.

Taloustutkija ja elokuvantekijä Charles Ferguson on antanut nykyajan Yhdysvalloista kertovalle kirjalleen nimen Rosvojen valtio[14].

Tax Justice Networkin tutkija Nicholas Shaxson on kirjoittanut veroparatiiseista kirjan Miehet jotka ryöstivät maailman[15].

Rosvoparonien aika kuvaa nykytilannetta hyvin.

Käsitteet rosvo ja ryöstö toistuvat ajan kuvauksissa.

Alun perin rosvoparoneiksi nimitettiin eräitä 1800-luvun teollisuusyrittäjiä, jotka toimivat ilman kilpailua ja vastavoimia. Brittiläinen tietokirjoittaja John Reader kuvaa kirjassaan rosvoparonien valtaa 1840-luvun Englannissa:

”Jos aiemmin oli palkattu kymmenen ihmistä tekemään yhdeksäntuntista työpäivää, nyt saatettiin vaatia yhdeksää tekemään samalla palkalla kymmenen tuntia. Potkujen pelko riitti takaamaan, että ehtoihin suostuttiin.”[16]

Kansa keksi sitten ammattiliittoja, puolueita ja muita välineitä tasapainottamaan suuromistajien mahtia.

Heiluri alkoi kääntyä taas toiseen suuntaan 1980-luvulla. Suuryritykset ja suuret sijoittajat hyödynsivät talouden kansainvälistymistä, uutta tietotekniikkaa ja uusia rahoitustuotteita ennen kuin muut edes huomasivat, mitä tapahtui. Ammattiliitoilta, jotka toimivat yhden valtion puitteissa, meni matto alta, kun tuotantoa siirrettiin halpamaiden hikipajoihin. Voittoja siirrettiin veroparatiiseihin, jotka alkoivat kukoistaa samaan aikaan. Molemmat muutokset murensivat valtioiden veropohjaa, jolloin parlamenttien vaikutusvalta heikkeni.

Muutos on nyt alkanut näkyä arvovaltaisissakin raporteissa, kuten mainitussa tulevaisuuskunnan Suomen sata mahdollisuutta -julkaisussa: ”Maantieteelliset rajat ylittävän vuorovaikutuksen helpottuminen on merkittävä uhka alueellisesti organisoidulle demokratialle ja tämän kyky säädellä vuorovaikutusta demokraattisista tavoitteista etääntymättä on heikentynyt”, sanovat kirjoittajat, Risto Linturi, Osmo Kuusi ja Toni Ahlqvist (s. 50). Muotoilu lienee vähättelyn ennätys, mutta onhan ilmiö mainittu, vaikka vain mahdollisena uhkana.

Rosvoparonien aika kuvaa nykytilannetta hyvin myös siksi, että kehitys on edennyt kaikkialla kohti samaa suota, vaikka lähtötilanteet ovat olleet erilaisia. Venäläiset puhuvat oligarkeista rosvoparonien sijaan, mutta talouden ja politiikan sisältö on yhä enemmän samaa joka paikassa.

Muutamia muutoksia viime vuosikymmeninä kannattaa katsella rinnakkain ja kysyä, onko niiden välillä syy- ja seuraussuhteita.

MIT Technology Review esittelee rinnakkaisia käyriä[17]. Vuodesta 1975 Yhdysvaltojen kotitalouksien tulot ovat lähes polkeneet paikoillaan. Työllisyys on heikentynyt. Samaan aikaan bruttokansantuote on kasvanut noin kaksinkertaiseksi. Teollisuustuotanto per työntekijä on myös kasvanut kaksinkertaiseksi.

Voisimme lohduttautua ajattelemalla, että onhan sentään kansantuote kasvanut, mutta eipäs nuolaista vielä.

Bruttokansantuotteeseen on tullut tyhjää ilmaa. Tilastokeskuksen tutkija Jukka Hoffrén[18] ja monet muut ovat todenneet, että jos mukaan otetaan ympäristön huononeminen ja muut tavallisen tilinpidon ulkopuoliset kustannukset, ihmisten hyvinvointi ei 1980-luvun jälkeen ole todellisuudessa kasvanut. BKT on irtautunut ISEW ja GPI-mittareista, jotka kuvaavat kestävää ja aitoa kehitystä.

Onko meillä tässä syy- ja seuraussuhde: keskiluokan heikkeneminen ja rosvoparonien vahvistuminen aiheuttaa työttömyyttä ja hidastaa tekniikan kehitystä?

Historiallinen kokemus päinvastaisesta kehityksestä vihjaa, että näin on.

Ruotsalainen taloushistorioitsija Lennart Schön kertoo, miten keskiluokan vahvistuminen vei kaikkea kehitystä eteenpäin 1800-luvulla.

”Keskiluokan kasvu lisää liikkuvuutta yhteiskunnassa ja edistää sekä tulonjaon että kulutustapojen muuttumista… Kun runsaasti teollisuustuotteita kuluttava tulokerrostuma laajenee, markkinat kasvavat todella nopeasti. Saman kehityksen kuluessa tapahtuu vielä yksi dynaaminen muutos: työvoiman hinta nousee… Jos vielä koneiden tehokin kasvaa, vaaka voi äkkiä kallistua koneistamisen eduksi.”[19]

Kertomuksen yksi opetus on, että tarvitsemme aidosti poikkitieteellistä tutkimusta, pohdiskelua ja viestintää. Robotisaatio, automatisaatio, digitalisaatio ja esineiden internet ovat samaan aikaan luonnontieteellisiä, teknisiä, taloudellisia, poliittisia, psykologisia, historiallisia ja moraalisia ilmiöitä. Ilmiöiden väliset yhteydet ovat usein kiinnostavimpia.

Viitteet

[1] Gartner, press releasse October 10, 2013
[2] Pajarinen, Mika & Petri Rouvinen. 2013. Computerization Threatens One Third of Finnish Employment. ETLA muistio 22, 13.1.2014.
[3] Frey, Carl Benedikt & Michael A. Osborne. 2013. The Future of Employment. Working Paper, September 17, 2013
[4] Rotman, David. 2013. How technology is destroying jobs. MIT Technology Review, June 12, 2013
[5] Sata uutta mahdollisuutta: Radikaalit teknologiset ratkaisut. Suomessa Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan 6/2013
[6] Mitä Missä Milloin 1967. 1966. Helsinki: Otava, s. 222
[7] Ks. esimerkiksi Rouvinen Petri, Vartia Pentti, Ylä-Anttila, Pekka. 2007. Seuraavat sata vuotta: aikamatka maailmaan ja Suomeen 1907–2107. Helsinki: Taloustieto, s. 13 ja 111
[8] Russell, Bertrand. 2010. The Prospects of Industrial Civilization. Oxon: Routledge, p. 24
[9] Keynes, John. 1930. Economic Possibilities for our Grandchildren
[10] Russell, Bertrand. 1935 In Praise of Idleness and other Essays, lainattu kirjassa Kasvun rajat. 1974. Helsinki: Tammi, s. 178–179
[11] Kaartinen Antti, Sillanpää Heikki, Venna Yrjö. 1969. Nykyajan ammatit. Helsinki WSOY, s. 11
[12] Kekkonen, Urho. 1977. Nimellä ja nimimerkillä 1. Helsinki: WSOY, s. 201
[13] Kuisma, Markku. 2010. Rosvoparonien paluu. Raha ja valta Suomen historiassa.Helsinki: Siltala
[14] Ferguson, Charles. 2012. Rosvojen valtio. Helsinki: Terra Cognita
[15] Shaxson Nicholas. 2011. Aarresaaret. Helsinki: Into
[16] Reader, John. 2009. Peruna. Helsinki: Like, s. 215
[17] Fig. Decoupling productive and employment. In: Rotman, David. 2013. How technology is destroying jobs. MIT Technology Review, June 12, 2013
[18] Taloustaito 25.5.2011.
[19] Schön, Lennart.2013. Maailman taloushistoria. Teollinen aika. Tampere: Vastapaino, s. 63