Sandra Kalniete

14.01.2015 | 11:01

Martti Puukko

Elämän eväät eivät olisi voineet olla paljon huonommat. Tyttö, joka sai nimekseen Sandra syntyi vuoden pimeimpänä päivänä juuri joulun alla Siperiassa, karkotettuun latvialaiseen perheeseen. Oli vuosi 1952. Muutamaa kuukautta myöhemmin kuoli Neuvostoliiton diktaattori Josef Stalin, jonka vainoharhaisen hallinnon uhreina miljoonat ihmiset olivat menehtyneet. Sandrankin vanhemmat olivat niin sanottuja ”luokkavihollisia”, joita sai ja suorastaan piti kohdella säälimättömästi.

” Isälleni oli suuri shokki, että hän joutui rekisteröimään minutkin KGB:n virkailijalle. Palattuaan KGB:n luota hän sanoi äidilleni, ettei perheeseen synny enää yhtään ainutta orjaa ja niinpä minulla ei olekaan sisaria tai veljiä” sanoo nykyinen europarlamentaarikko Sandra Kalniete kun tapaamme Riiassa.

Sandran isovanhemmista kolme kuoli Siperiassa jo ennen hänen syntymäänsä. Sandra ja hänen vanhempansa saivat muuttaa Latviaan vuonna 1957 eli vuotta sen jälkeen kun Neuvostoliiton kommunistipuolueen ensimmäinen sihteeri Nikita Hrutsev oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. kokouksessa tuominnut Stalinin henkilökultin.

Sandra Kalniete muistaa yhä hyvin tulonsa Latviaan. Hän kertoo, että vaikka Latvia olikin joutunut ”rautaesiripun” taakse ero Siperiaan oli todella valtava ja lisää, että Latvia tuntui suorastaan satumaalta Siperiassa vallinneen äärimmäisen kurjuuden jälkeen.

  • Latvia oli yhä kaikesta huolimatta eurooppalainen maa, jossa eli eurooppalainen perinne. Latvialainen kulttuuri oli yhä olemassa ja ihmiset puhuivat latviaa. Ihmiset myös pukeutuivat eurooppalaisittain, vaikkakin vaatimattomasti. Elämäntyyli erosi täysin siitä mitä olin nähnyt Siperiassa. Muistan kuinka Latviaan palattuamme vanhempani suorastaan säteilivät onnea, siitäkin huolimatta, että heidän oli vaikea integroitua uudelleen Neuvosto- Latvian elämään ja sen asettamiin sääntöihin ja määräyksiin. Kaikkein voimakkaimpana muistona minulle on jäänyt paluustamme seuraava kuva. Kun se juna, jolla tulimme Moskovasta Latviaan oli ylittänyt Latvian rajan ja kun se pysähtyi ensimmäiselle latvialaiselle asemalle, äitini astui ulos junasta. Muistan aina miten hän itki, polvistui junan viereen ja suuteli latvialaista maata. Hän oli niin onnellinen seitsemäntoista karkotusvuoden jälkeen. –

Itäinen Eurooppa on Sandra Kalnieten kaltaisia elämäntarinoita täynnä. Kaikki karkotetut eivät ole toki hänen tavoin toimineet myöhemmin maittensa ulkoministereinä ja EU – komissaareina. On kuitenkin todella surullista, että aivan meidän naapurissamme on maa, jossa vielä vuonna 2015 kaipaillaan takaisin entisiä ”suuruuden” aikoja. Venäjä on maa, jossa ei ole tehty minkäänlaista kunnollista selvitystä oman menneisyyden kanssa ja jossa kommunistisen kurjuuden alullepanijan Leninin patsaat yhä hallitsevat kaupunkien keskusaukioita. Venäjä on myös maa, jossa monet pitävät veristä diktaattoria Stalinia suurmiehenä. On selvää ettei sellainen maa mitenkään kehittyä toimivaksi demokratiaksi ja oikeusvaltioksi.

Venäjällä on ollut viimeisen sadan vuoden aikana, sotien lisäksi ainakin kaksi kansallista katastrofia, Lenin ja Stalin. Ikävä kyllä, nyt tuohon joukkoon näyttää pyrkivän innokkaasti kolmaskin henkilö.