Muiston pysyvyys

Antti Immonen

 

Kaikenlaista sälää muistojen arkussa. (Pixabay.com / Creative Commons CC0.)

Kaikenlaista sälää muistojen arkussa. (Pixabay.com / Creative Commons CC0.)

 

Viime kuukausina olen miettinyt muistin merkitystä, monessakin mielessä. Kyky muistaa on perin tärkeää ihmisyksilön päivittäiselle toiminnalle, arjen askareista selviytymiselle ja oman identiteetin hahmottamiselle. Kuka minä olen?

Olen kelaillut omia muistojani (lienee jokin keski-ikään liittyvä piirre), mutta myös kansakuntien hiipuvaa muistia esimerkiksi toisen maailmansodan ja kansallissosialismin nousun osalta. Etenkin asioissa, joista ei ole olemassa selkeitä tallenteita, nämä kaksi muistamisen lajia, oma ja kollektiivinen muisti, ovat yhtä lailla epätarkkoja.

Salvador Dalín maalaus ”Muiston pysyvyys”, jossa sulavat kellot valuvat kalliomaisemassa, kuvaa ytimekkäästi muistin muovautuvuutta. Tavallaan muistamamme asiat pysyvät, mutta ne vääristyvät ja veltostuvat ja muuttuvat ajan saatossa yhä epävarmemmiksi uusien havaintojen ja kokemusten kasautuessa vanhojen muistojen päälle. Dalín maalauksessa kellot näyttävät kaikki eri aikaa, ja mielessäkin eri aikatasot sekoittuvat. Tähän kaikkeen liittyy melkoinen rypäs filosofisia tiedon ja totuuden ongelmia.

Psykologian kannalta ihminen yksilönä ilman muistia on melko ontto – persoonallisuus vaatii muistia. Myös kehittyminen ajattelevana olentona edellyttää muistia.

Muistin arvoituksellisuus on kiehtonut monia taiteilijoita ja filosofeja, ja useimpia juuri sen häilyvyyden ja epävarmuuden takia. Lisäksi on kiinnostavaa, että kannamme jatkuvasti mukanamme kehomme muodostamassa kapselissa kokonaisia muistomaailmoja, jotka ilman muistia katoaisivat tuprahduksina ajan virtaan. Mutta kuten sanottua, ne ovat hataria ja epävarmoja. Esimerkiksi ranskalaisfilosofi Jacques Derridan mukaan ne ovat vain jonkinlaisia jälkiä alkuperäisistä kokemusjäljistä.

Kävin vähän aikaa sitten synnyinkaupungissani Mäntässä, joka sopii siinäkin mielessä tähän blogijuttuun, että se tunnetaan nykyisin taidekaupunkina, ja taide on pitkälti erilaisten muistijälkien esittämistä ja pohdintaa. Juuri sillä hetkellä Serlachius-museo Göstassa oli meneillään näyttävä kattaus Anselm Kieferin töitä, joiden keskiössä oli toisen maailmansodan seurausten muistaminen.

Aika hyvin vanhat mielikuvani vastasivat todellisuutta, mutta huomasin myös joidenkin maisemien, teiden sijaintien ja muutamien rakennusten ulkonäön poikkeavan muistamastani. Ja tämä siis, vaikka näkymät olivat minulle tuttuakin tutumpia, poljinhan pyörällä aikoinaan kouluun niiden ohitse päivittäin. Muistijäljet olivat kaiketi suodattuneet myöhempien kokemusteni lävitse ja vääristyneet. Samoin nykyinen taidekaupungin imago vääristää muistojani – aikanaan Mänttä tunnettiin enemmänkin hipiälle hellästä wc-paperistaan.

Miten muistojen epävarmuus sitten vaikuttaa mihinkään? No, ainakin identiteettiin. Olenkohan kuitenkaan sama ihminen kuin nuorena, vaikka luulen olevani? Jos muistijälki on eräänlainen simulaatio tai tallentumasta muodostunut huono kopio, miten voin luottaa siihen?

Muisti erotetaan yleensä hyvin kehittyneeksi älylliseksi toiminnoksi, jonka ansiosta esimerkiksi inhimillinen tietoisuus on mahdollinen. Ja aivan epäilemättä tämä onkin totta. Mutta olen alkanut viime aikoina ajatella, että perinteiset käsitteelliset jaot järjen ja tunne-elämän käsitteisiin ovat epätäydellisiä – siis että esimerkiksi kyky loogiseen ajatteluun olisi ihmismielen rakenteen kannalta olennaisempi ominaisuus kuin vaikkapa kiintymys.

Ehkä me olemme vain tottuneet jaottelemaan mielen toiminnot siten – sanon ”siten” enkä ”väärin”, koska mielen jakaminen käsitteellisiin yksiköihin tapahtuu joka tapauksessa joidenkin ennakko-oletusten mukaisesti, eli aina ”väärin”. Mielen emotionaalista elementtiä on vaikea tislata erilleen muusta aineksesta; se ikään kuin tarttuu ja leviää kaikkeen rasvaläiskän tavoin.

Nykyajalle tyypillinen piirre on kaiken tallentaminen. Tietotekniikan kehitys on mahdollistanut valtavan muistoaineiston varastoimisen. Selvästikin jokin pelko minuutemme menettämisestä panee meidät tallentamaan laitteisiimme kuvia, tekstejä ja ääniä suunnattomia määriä. Ja kuitenkin: mitä enemmän tallennamme, sitä historiattomampia olemme, koska samalla tiedostamme tallenteiden katoavaisuuden ja vääristyneisyyden.

Ihmisaivojen kyky tallentaa muistoja on hämmentävä. Alkuvuodesta uutisoitiin, että muistamiskapasiteetti on jopa 10 kertaa aiemmin luultua suurempi, noin petatavun verran. Tämä tarkoittaa lyhyesti sanottuna aikamoista määrää dataa.

Mutta toki erilaiset tallenteet toimivat muistin tukena. Kävellessäni lapsuudenmaisemissani huomasin, että mieleeni todella mahtuu jättimäinen varasto muistoja ja että tutut paikat laukaisivat ne esiin, tietoisiksi. Ja vaikka ne muistot muuntuneita olisivatkin, eivät ne silti täysin valheellisia ole.

Siksi kai säästetään taideteoksia, muistomerkkejä ja auschwitzeja: että edes jossakin muodossa mielessämme pysyisi, keitä olemme ja keitä emme halua olla.

 

http://www.moma.org/collection/works/79018

http://www.manttavilppula.fi/taidekaupunki/

http://www.serlachius.fi/fi/

http://www.scientificamerican.com/article/new-estimate-boosts-the-human-brain-s-memory-capacity-10-fold/

 

Kirjastot ja tiedeviestintä

Antti Immonen

oulu-264229_1280

Jos ei tiede kiinnosta, saa täällä lukea Aku Ankkaakin. (Kuva: Pixabay.com/Creative Commons CC0.)

Jälleen vaihtuu vuosi, ja jälleen herää kysymyksiä siitä, mihin tämä maailma on oikein menossa. Pommit näet paukkuvat pitkin maanpiiriä muuallakin kuin ilotulituksissa.

Jotta kuitenkin pysyisin tämän blogin raameissa, taidan nostaa esille vain pari kevyempää pointtia tiedeviestinnän mahdollisuuksista.

Useimmiten tiedettä tehdään eräänlaisessa sosiaalisessa kuplassa tai umpiossa, jonka ulkopuolelle tutkijoiden uurastuksen tulokset näkyvät huonosti tai eivät lainkaan. Kukapa sitä tieten tahtoen viitsisi lukea ties minkä erikoisalojen puisevaa kapulakieltä? Varsinkaan englanniksi, jolla suurin osa merkittävistä tutkimuksista ja tutkimusartikkeleista nykyisin julkaistaan.

Meidän tiedetoimittajien tehtävä on välittää tieteellistä tietoa rivikansalaisten saataville helpommin pureksittavassa muodossa. Mutta siihen tarvitaan erilaisia väyliä. Kirjoitamme nettiin, kirjoihin ja lehtiin selontekoja, joista pyrimme yleensä parhaamme mukaan tekemään yleistajuisia. Hyvä, homma on siis hanskassa.

Vai onko? Lukevatko ihmiset todella näitä sepustuksiamme? Tai ovatko he ainakaan valmiit maksamaan niistä?

Luultavasti monet näistä yleistajuistetuistakin tuotoksistamme olisivat yhtä tyhjän kanssa, ellei olisi olemassa kirjastoja, ja nimenomaan kuntien ja kaupunkien yleisiä kirjastoja, joita ollaan kehittämässä aivan oikeaan suuntaan: kuntalaisten yhteisiksi hengailumestoiksi, joihin uskaltaa tulla kuka tahansa ihonväriin, sukupuoleen, ikään ja (mikä tärkeintä) sivistystasoon katsomatta. Yleiset kirjastot tarjoavatkin kullanarvoisen infrastruktuurin tiedeviestinnälle.

Suomen yleisissä kirjastoissa tehtiin vuonna 2013 noin 92,8 miljoonaa lainaa. Näistä lainoista on taatusti merkittävä osa myös tietokirjallisuutta. Lisäksi kirjastoissa luetaan paljon lehtiä. Luen itsekin tieteellisiä populaarijulkaisuja nimenomaan kirjastoissa – minulla ei ole varaa eikä haluakaan tilata useita lehtiä vain omaan käyttööni.

Ja toki kirjastossa on uutuuksien lisäksi myös vanhempia julkaisuja. Kirjastojen toimi tiedon varastoijana on tärkeä. Vanhoja lehtiä ja kirjoja olisi muuten vaikea saada käsiinsä. Kaikki tieto kun ei ole netissä – ei tule koskaan olemaan.

Kirjastoissa järjestetään nykyisin monenlaisia tapahtumia. Minusta niissä voisi hyvin olla enemmän myös tiedehappeningeja, esimerkiksi pienimuotoisia Heureka-tyyppisiä näyttelyjä. Monessa kirjastossa järjestetään toki yleisöluentoja, mutta etenkään nuoret eivät juuri innostu luennoilla istumisesta. Enemmän teinit inspiroituvat vaikka katosta riippuvasta luurangosta tai erikoisista härveleistä.

Lapset ja nuoret oppivat tieteellistä ajattelua ja omaehtoista tiedonhakua koulun ohella paljolti kirjastoista. Presidentti Sauli Niinistökin kiitteli taannoin Frankfurtin kirjamessuilla, kuinka kirjastolaitos on tukenut suomalaisten menestymistä muun muassa koulutusvertailussa. Vaikka yhteiskunta on tiedonjakelun osalta aikamoisessa murroksessa ja vaikka tulevaisuudessa tekstit ja muut aineistot siirtyisivät enimmäkseen verkkoon, kirjastojen valistuksellinen ja tasa-arvoistava rooli tulee olemaan myös vuonna 2015 ja siitä eteenpäinkin omaa luokkaansa.

Alkava vuosi on muuten julistettu Kirjan vuodeksi. Toivottavasti juhlahumu näkyy myös kirjastojen määrärahoissa.

Tieteellistä Uutta Vuotta 2015!

http://www.minedu.fi/OPM/Verkkouutiset/2013/11/kirjastokaista.html

http://www.kirjastot.fi

Blogi-idylli murtuu

Amanda Alvarez

Tiedeblogistit ovat alamme staroja. Viime kesän WCSJ -maailmankonferenssissa kuultiin, kuinka bloggaavat tiedejournalismin huiput ovat murtaneet perinteisen printtimedian raja-aidat ja keränneet lukijoita ja mainetta. Tiedeblogeja hehkutti silloinen Scientific American -lehden blogiverkoston vastaava toimittaja Bora Zivkovic. Muutamaa kuukautta myöhemmin kaikki oli muuttunut; lokakuussa ”blogikummisedän” valtakausi päättyi syytöksiin seksuaalisesta ahdistelusta, ja SciAmin luotettavuus kärsi kun blogikirjoitus kiireellä poistettiin. Uuden blogivastaavan Curtis Brainardin johdolla SciAmissa tapahtuu taas. Muutamien arkaluontoisten blogikirjoitusten vuoksi on monella nousseet karvat pystyyn, ja eräs SciAm -blogisti on jopa saanut lähtöpassit.

Missä kulkee sensuurin raja? Ovatko tietyt aiheet edelleen poissuljettuja poliittisen korrektiuden nimissä,  jopa tiedejulkaisuissa? Monien yhdysvaltalaisten kustantajien, järjestöjen ja kanavien tavoin SciAm kuuluttaa moniarvoisuuden perään; blogistien joukon tulisi siis koostua niin ammattilais- kuin harrastajatieteilijöistä, naisista sekä miehistä, ja tietysti eri vähemmistöryhmien edustajista. Monimuotoisuuden hehkutus, mm. uudessa moniarvoisuutta korostavassa Voices -blogissa, sopii kuitenkin huonosti yhteen sensuurin kanssa. Washington Post -lehdessä ihmeteltiin hiljattain mitä SciAmissa oikein tapahtuu, kun somessa blogisteja syytetään rasismista ja seksimistä ja blogikirjoitukset katoavat. Makuasioista ei voi riidellä. Toki tieteessä ei olekaan kyse makuasioista.

Yksi närää herättänyt kirjoitus tulkittiin rasismia puoltavaksi, koska blogisti oli antanut genetiikkaa ja historiallisia rotukäsitteitä käsittelevälle kirjalle myönteisen arvostelun. Toisessa kadonneessa kirjoituksessa taas puitiin sukupuolten välisiä eroja ja naisten syrjintää tieteessä. Blogisteille annetaan vapaat kädet; kiistanalaiset aiheet ovat jopa suotavia, nehän tuovat lukijoita. Kaikkia SciAm -kirjoituksia seuraa vastuuvapauslauseke: mielipiteistä vastaa kirjoittaja, ei julkaisija. Tämä ei kuitenkaan ole riittänyt vaan vastenmieliset kirjoitukset ovat kadonneet ”laadun puutteen”, juridisten pelkojen tai lukijoiden närkästyksen takia. Kirja-arvostelija, joka muidenkin blogistien tavoin on freelancer-suhteessa SciAmiin, on erotettu, mutta poistetut kirjoitukset on elvytetty ”avoimuuden ja läpinäkyvyyden vuoksi”.

Vaikeista aiheista ei koskaan tule olemaan pulaa; tulevaisuudessakin tiedejournalisti pallottelee tabujen kanssa. Bloggaajien paimentaminen tuottaa päänvaivaa SciAmin lisäksi muissakin blogiverkostoissa. Tiedejournalismin monimuotoisuutta käsittelevää, jo syksyllä luvattua erikoisartikkelia ei vain kuulu.