Mölötövin cocktail

Kirsi Heikkinen

 

Pari viikkoa sitten Helsingin Sanomat sai tarpeekseen. Nyt-liitteen kommenttiosio ei muistuttanut enää edes etäisesti hedelmällistä vuoropuhelua vaan siellä velloi uutispäällikkö Jussi Pullisen mukaan pelkkä öykkämöykkä : loukkaukset, uhkaukset ja väitteet, joissa ”joissa faktana esitetään täyttä sepitettä”.

Nyt pisti osion jäähylle, joka on nyt päättynyt, mutta kommentointi on eriytetty uutisista. Jotkin suomalaiset tiedotusvälineet seurasivat esimerkkiä, kaikilla kommentointi ei ole ollut mahdollista alun perinkään.

Kaikki eivät tästä tietenkään tykänneet.

”Jollain meni tunteisii ku kommenttiketjuja suljettu. Mut sananvapauteen ei kuulu se, et paskalle annetaan netti-, kommentti-, tai palstatilaa”, tuottaja Arman Alizad twiittasi 2.9.

Joidenkin mielestä kommenttien sulkemista parempi vaihtoehto olisi tarkempi moderointi.

Aller-yhtymä perusti jopa ilmaisen moderointikoulun.

Toimittaja Johanna Vehkoo muistutti , että kunnollinen moderointi vaatii aikaa ja rahaa, jota kaikilla tiedotusvälineillä ei ole. ”Kommenttipalstojen sulkeminen on huono juttu siksi, että uutisaiheista olisi toki hyvä voida käydä monipuolista yhteiskunnallista keskustelua. Mutta jos sitä ei voi käydä kuitenkaan, lopetetaan edes älämölö.”

Aihe nousi Suomessa tapetille turvapaikanhakijakeskusteluista, mutta kommenttimölinä on hiertänyt pitkään myös tiedejournalismia. ”Jokainen, joka on kirjoittanut ilmastonmuutoksesta, tietää mitä tapahtuu. Pian postauksesi jälkeen trollien eläintarha saapuu. — He alkavat välittömästi tapella sisällöstä ja hyökkäävät tiedettä vastaan, joskus viskomalla loukkauksia ja rivouksia”, kertoi esimerkkinä toimittaja Chris Mooney.

“Kommentointi voi olla pahasta tieteelle. Siksi lopetamme sen”, ilmoitti Popular Science -julkaisun online-sisältöjohtaja Suzanne LaBarre kaksi vuotta sitten. Ratkaisu ei ollut LaBarren mukaan helppo. “Me olemme yhtä sitoutuneita vaalimaan elävää, älykästä keskustelua kuin levittämään tieteen sanaa. Ongelma on se, että trollit ja spämmibotit heikentävät kykyämme jälkimmäiseen.”

PopSci nojasi päätöksensä – kuinkas muuten – tieteeseen. Dominique Brossard ja Dietram Scheufele Wisconsin-Madisonin yliopistosta osoittivat kokeellisesti, että tiedeuutista käsittelevän postauksen perässä olevien kommenttien sävy vaikuttaa siihen, miten lukija tulkitsee itse uutisen sisällön. Asiattomat ja epäystävälliset kommentit ruokkivat kielteistä suhtautumista.

“Jopa ihmiset, jotka sanovat, etteivät lue kommentteja, voivat saada niistä vaikutteita. Vaikka emme kiinnitä erityistä huomiota kommentteihin, saatamme poimia sanan sieltä, toisen täältä, ja käyttää niitä apuna asian tulkitsemisessa”, Brossard selitti äskettäin New York Timesissa. “Käytämme mentaalisia oikoteitä saadaksemme selkoa monimutkaisista asioista. Kommentit voivat valitettavasti toimia tällaisina oikopolkuina.”

 

En tiedä, onko kommenttiosioiden sulkeminen oikein. Huomaan kuitenkin olevani huojentunut aina, kun kommenttilaatikot ja niiden sisältämä mölötövin cocktail puuttuvat.

 

Kirjastot ja tiedeviestintä

Antti Immonen

oulu-264229_1280

Jos ei tiede kiinnosta, saa täällä lukea Aku Ankkaakin. (Kuva: Pixabay.com/Creative Commons CC0.)

Jälleen vaihtuu vuosi, ja jälleen herää kysymyksiä siitä, mihin tämä maailma on oikein menossa. Pommit näet paukkuvat pitkin maanpiiriä muuallakin kuin ilotulituksissa.

Jotta kuitenkin pysyisin tämän blogin raameissa, taidan nostaa esille vain pari kevyempää pointtia tiedeviestinnän mahdollisuuksista.

Useimmiten tiedettä tehdään eräänlaisessa sosiaalisessa kuplassa tai umpiossa, jonka ulkopuolelle tutkijoiden uurastuksen tulokset näkyvät huonosti tai eivät lainkaan. Kukapa sitä tieten tahtoen viitsisi lukea ties minkä erikoisalojen puisevaa kapulakieltä? Varsinkaan englanniksi, jolla suurin osa merkittävistä tutkimuksista ja tutkimusartikkeleista nykyisin julkaistaan.

Meidän tiedetoimittajien tehtävä on välittää tieteellistä tietoa rivikansalaisten saataville helpommin pureksittavassa muodossa. Mutta siihen tarvitaan erilaisia väyliä. Kirjoitamme nettiin, kirjoihin ja lehtiin selontekoja, joista pyrimme yleensä parhaamme mukaan tekemään yleistajuisia. Hyvä, homma on siis hanskassa.

Vai onko? Lukevatko ihmiset todella näitä sepustuksiamme? Tai ovatko he ainakaan valmiit maksamaan niistä?

Luultavasti monet näistä yleistajuistetuistakin tuotoksistamme olisivat yhtä tyhjän kanssa, ellei olisi olemassa kirjastoja, ja nimenomaan kuntien ja kaupunkien yleisiä kirjastoja, joita ollaan kehittämässä aivan oikeaan suuntaan: kuntalaisten yhteisiksi hengailumestoiksi, joihin uskaltaa tulla kuka tahansa ihonväriin, sukupuoleen, ikään ja (mikä tärkeintä) sivistystasoon katsomatta. Yleiset kirjastot tarjoavatkin kullanarvoisen infrastruktuurin tiedeviestinnälle.

Suomen yleisissä kirjastoissa tehtiin vuonna 2013 noin 92,8 miljoonaa lainaa. Näistä lainoista on taatusti merkittävä osa myös tietokirjallisuutta. Lisäksi kirjastoissa luetaan paljon lehtiä. Luen itsekin tieteellisiä populaarijulkaisuja nimenomaan kirjastoissa – minulla ei ole varaa eikä haluakaan tilata useita lehtiä vain omaan käyttööni.

Ja toki kirjastossa on uutuuksien lisäksi myös vanhempia julkaisuja. Kirjastojen toimi tiedon varastoijana on tärkeä. Vanhoja lehtiä ja kirjoja olisi muuten vaikea saada käsiinsä. Kaikki tieto kun ei ole netissä – ei tule koskaan olemaan.

Kirjastoissa järjestetään nykyisin monenlaisia tapahtumia. Minusta niissä voisi hyvin olla enemmän myös tiedehappeningeja, esimerkiksi pienimuotoisia Heureka-tyyppisiä näyttelyjä. Monessa kirjastossa järjestetään toki yleisöluentoja, mutta etenkään nuoret eivät juuri innostu luennoilla istumisesta. Enemmän teinit inspiroituvat vaikka katosta riippuvasta luurangosta tai erikoisista härveleistä.

Lapset ja nuoret oppivat tieteellistä ajattelua ja omaehtoista tiedonhakua koulun ohella paljolti kirjastoista. Presidentti Sauli Niinistökin kiitteli taannoin Frankfurtin kirjamessuilla, kuinka kirjastolaitos on tukenut suomalaisten menestymistä muun muassa koulutusvertailussa. Vaikka yhteiskunta on tiedonjakelun osalta aikamoisessa murroksessa ja vaikka tulevaisuudessa tekstit ja muut aineistot siirtyisivät enimmäkseen verkkoon, kirjastojen valistuksellinen ja tasa-arvoistava rooli tulee olemaan myös vuonna 2015 ja siitä eteenpäinkin omaa luokkaansa.

Alkava vuosi on muuten julistettu Kirjan vuodeksi. Toivottavasti juhlahumu näkyy myös kirjastojen määrärahoissa.

Tieteellistä Uutta Vuotta 2015!

http://www.minedu.fi/OPM/Verkkouutiset/2013/11/kirjastokaista.html

http://www.kirjastot.fi

Innovaatioähkyn musta pörssi

Riitta Oittinen

Ystävyysmarkkinat Internet Yami-ichi -tapahtumassa, jonka järjestäjänä toimi digitaalisen kulttuurin ja teknologian keskus iMAL (kuva: Riitta Oittinen).

Kansainväliseen maineeseen noussut japanilainen Kenji Kawakami lanseerasi lähes kolmekymmentä vuotta sitten ilmiön chindōgu, joka tarkoittaa hyödytöntä ja absurdia keksintöä. Kawagamin kirjan 101 Unuseless Japanese Inventions: The Art of Chindogu (1995) keksinnöistä moni voisi olla melkein hyödyllinen. Niitä ovat takaraivoon asennettava iso imukuppi, jonka pikakiinnitys metrovaunun seinään pitää väsyneen matkustajan pystyssä tai hammasharja, jolla saa harjattua ylä- ja alahampaat yhtaikaa. Joitain chindōgu-härpäkkeitä katsoessa nauru voi juuttua kurkkuun. Sellainen on esimerkiksi työvoiman pakkojoustavuuteen viittaava, kaulassa roikotettava puinen Anywhere office-työpöytä.  Entä miltä kuulostaa antistaattisin huiskuin varustettu potkupuku, johon puettu taapero voisi ryömiessään samalla kerätä pölypallerot nurkista?

Lentokonesuunnittelua opiskellut Kawakami totesi yli 10 vuotta sitten tehdyssä haastattelussa chindōgun olevan kulutuskulttuurin anarkistinen antiteesi, joka hylkää kapitalistisen hyödyntavoittelun. Samassa haastattelussa Kawakami analysoi myös silloisen digimaailman vauhtia: tietty sana löytyy nopeasti elektronisesta sanakirjasta, mutta etsintä ei anna älyllistä tyydytystä. Sen sijaan sanakirjaa ja omia käsiä käyttämällä asian selvittäminen (teko) muuttuu henkiseksi.

Nykyisin Kawagamilla on  julkaisuja ja museoesiintymisiä ja tukenaan kokonainen yhteisö.* Vaikuttaakin kuin jotkut uuden sukupolven keksijöistä ja Internet-aktiiveista olisivat inspiroituneet hänestä. Internet Yami-ichi (Internet Black Market) on Japanissa kehitetty tapahtuma, jonka ideana on ”tuoda Internet reaalimaalimaan” eli yhteiseen fyysiseen tilaan. Vuonna 2012 ensimmäisen kerran Tokiossa järjestetty Yami-ichi sanoo keskittyvänsä ”Internetin syrjäkujiin”. Chindōguun verrattavaa kulttimainetta sillä ei ole, mutta aihetta taustoittavalla videolla on yli 40 000 katsojaa.

Brysseliin Yami-ichi rantautui vuoden loppupuolella, Berliinissä tapahtuneen Euroopan ensiesiintymisen jälkeen. Ajattelin surffata trendin harjalla ja tutustua Brysselin Yami-ichiin, johon oli rekrytoitu osallistujia avoimella haulla. Jotta en olisi vaikuttanut paikan päällä aivan tollolta, tein nopean taustahaun. Sen perusteella tämä kokeellinen tapahtuma on syntynyt vastareaktiona suurten online -yritysten kuten Facebookin ja Googlen sanelemiin rajoituksiin. Yami-ichissä pitäisi yhdistymän punk-kapitalismi ja uusi värkkäyskulttuuri, taidetta ja kaupallisesti epäonnistuneita keksintöjä unohtamatta. Uteliaisuuttani kutkutti muun muassa Twitter-viestejä elävänä huutava Internet dude, eli digitaalisen muuttuminen analogiseksi.

Belgia ei kuitenkaan ole Euroopan Japani, joten meno oli vaisumpaa ja vähemmän kekseliästä kuin japanilaisessa videossa, vaikka osallistujia oli eri puolilta maailmaa. Internetistä inspiroituneet hankkeet, esineet ja pienimuotoiset performanssit kommentoivat Internet-kulttuuria sinne ja tänne. Esimerkiksi belgialainen pienkustantamo on julkaissut viisi kirjaa Tumbl-kuvapalveluun ladatuista kissakuvista. Erään osallistujan “erittäin lyhyeksi ja käsittämättömän kauniiksi” mainostaman äänen pääsi kuulemaan kuulokkeilla euron maksulla. Se oli Mac-tietokoneen käynnistysääni. Myynnissä oli myös tavallisia kiviä joille oli luotu omat verkko-osoitteet.

Pääsääntöisesti tuotteistaminen – kuten vesiliukoiset kuvaketatuoinnit tai tykkäyspeukulla koristellut ilmapallot – keskittyi enemmän fanikulttuuriin kuin kriittisyyteen saati vastarintaan. Pikkunälkään sai napostella #-merkin muotoisia leivonnaisia. Virtuaalisen pilvipalvelun sijasta tarjolla oli paikan päällä valmistettuja hattaroita. Osa myynnissä olleista tuotteista olisi voinut olla kaupan lähes missä tahansa pientuottajamarkkinoilla, kuten laserleikkureilla tehdyt korut ja tietokonegrafiikalla koristellut tekstiilit.

Käsittelyssä olivat myös nettivalvonta ja huomiotalous. Edelliseen liittyen esiteltiin miten ommella kännykälle signaalin estävä säilytyspussi ja kaupiteltiin biometrisiä laitteita huijaavia silikonisormenjälkiä design-rasiassa – ja designin hinnalla. Huomionhaluiset pääsivät halvemmalla, sillä Facebookin käyttäjät saattoivat ostaa ystäviä pilkkahinnalla.

Brysselin Yami-ichi ei varsinaisesti vienyt Internetin syrjäkujille, vaan osallistujat korkeintaan vilkuttivat sinne Internetin valtatien kupeesta. Tämä lie ymmärrettävää, sillä Yami-Ichin osallistumisohjeet painottavat hauskanpitoa, laillisuutta ja sitä, ettei ketään vahingoiteta.

Tilaisuuden uusinfantilismi vaikutti kumpuava nostalgisesta suhteesta vähemmän pelottavaksi ja aggressiivisesti miellettyyn alkuajan Internet-kulttuuriin. Viihteenä, tekijäkulttuurin ilmentymänä ja taiteen foorumina Yami-Ichi on kiinnostava sinänsä.

Vaikka ongelmien käsittely jäi pintaraapaisuiksi, jotkut hankkeet esittelivät korjausliikkeitä nyrjähtäneeseen maailmaan: muutama nokkela tuotekehittely tai parodia saattaakin tuupata miettimään onko todellisuus joltain osin vitsejä kammottavampaa. Pilamielessähän virtuaaliystäviä voi hankkia pikkurahalla, mutta vain harva pystyy manipuloimaan markkinoita ostamalla hankkeelleen miljoonia virtuaalitykkäyksiä. Jos tietosuoja ei toimi, silikonisormenjäljet tai kännykän suojapussi tarjoavat laihaa lohtua.

Yami-Ichin yksi hyvä puoli saada osa tietokoneiden ääressä kyyhöttävistä nörteistä ihmisten ilmoille ja tapaamaan toisiaan. Koska tutkimus ja kehittämistoiminta ovat nykypäivän mantra, Yami-ichin kaltaisissa tapahtumissa nähtäneen innovaatioähkyn ja Internetin yhdistämisen pulautuksina syntyneitä (sivu)tuotteita myös jatkossa.

_ _ _ _ _ _ _ _ _

* Chindōgu-yhteisön sivujen yksi neljästä, erikseen esitellystä henkilöstä on niksi-Pirkan toimittaja Anssi Orrenmaa.