Tutkijat, aiheet ja tunteet

Mari K. Niemi

Tasa-arvokysymykset, ravitsemus ja maahanmuuttopolitiikka kuuluvat aiheisiin, joita tutkijoiden on usein vaikea julkisuudessa kommentoida. Tämä on sääli, sillä nämä ovat teemoja, joista liikkuu paljon perusteettomia käsityksiä ja väitteitä. Asiantuntijatietoa siis tarvittaisiin.

Puhetilaakin olisi tarjolla, koska nämä teemat kiinnostavat yleisöäkin. Vaikkapa tasa-arvoasioihin julkisuudessa tarttuva tutkija voi kuitenkin pian tulla tempaistuksi ärhäkän kansalaiskeskustelun välikappaleeksi. Kaikki tutkijat eivät ole tähän valmiita, vaan peruuttavat mieluummin takaisin kammioonsa. On myös asiantuntijoita, jotka ajattelevat viriävän tai kuohahtavankin keskustelun olevan tervetullut seuraus heidän avaukselleen. Pääasia, että puhutaan!

Monia keskustelun kärjistyminen kuitenkin harmittaa varsinkin silloin, jos ajatusten sijaan siirrytään arvioimaan niiden esittäjää.

Pulma on huomattu tietysti toimituksissakin. Tällä viikolla Helsingin Sanomien Nyt-liite ilmoitti sulkevansa verkkokeskustelun kommenttiosion kahdeksi viikoksi. Sinä aikana lehti miettii, miten toimia jatkossa. ”Kaikkein epämiellyttävintä on, että toimittajiamme ja erityisesti haastateltaviamme on kommenteissa uhattu vahingoittaa, haukuttu läskeiksi ja väitetty valehtelijoiksi”, uutispäällikkö Jussi Pullinen perustelee lehden ratkaisua.

Mahdollisuutta verkkokommentointiin päätti rajoittaa myös MTV3, jonka mukaan runsaasti vihapuhetta synnyttää nyt pakolaiskriisin uutisointi .

 

Lehtien kommenttiketjuissa tai sosiaalisessa mediassa tutkijan oikeassa vai väärässä olemisen päättää yleisö. Tuossa arvioinnissa se, miten hyvin tutkija asiansa hallitsee, voi olla aika toissijaista.

Esimerkiksi politiikantutkijoiden ajatuksia yhteiskunnallisista kysymyksistä voisi haastaa julkisuudessa useamminkin. Tämä voisi parhaimmillaan jopa edistää tutkimusta.

Tällaisen tasokkaan kriittisen keskustelun sijaan tavallisempaa on kuitenkin kuulla väitteitä siitä, että tutkijan (kuviteltu) puoluekanta tai tämän (luulotellut) poliittiset sympatiat selittävät tutkijan lukijaa harmittaneet tulkinnat.

Usein tutkijoita syytetään myös nollatiedon tuottamisesta tai muuten vain täydestä ammattitaidottomuudesta asiaa sen kummemmin perustelematta.

Joskus mietin, ajattelevatko tutkijan ammattitaitoa mollaavat ihmiset koskaan sitä, miltä heistä tuntuisi, jos heidän omaa työtään julkisesti ivattaisiin ja reposteltaisiin.

Kovakin vertaiskritiikki kuuluu tietysti tutkijan työhön. On kuitenkin eri asia tulla esimerkiksi konferenssissa tai julkaisuprosessin aikana asiantuntijoiden opponoimaksi kuin some-palstoilla ventovieraiden aggressiivisesti höyhentämäksi.

Toinen puoli asiaa on se, että julkisuudessa asioita kommentoiva tutkija on monen silmissä valta-asemassa. Hän saa äänensä kuuluviin ja pääsee määrittelemään asioita – vaikkapa arvioimaan puoluetta, jota jutun lukija äänestää.

Asetelma ei ole tasa-arvoinen, ja tämän ymmärtäminen voi auttaa tutkijaa hyväksymään tuohtunuttakin kansalaispalautetta. Tämäkään lähtökohta ei silti oikeuta ketään latelemaan törkeyksiä.

 

Kuohuttavia aiheita julkisuudessa kommentoiva tutkija tottuu sosiaalisessa mediassa pian saman kuvion toistumiseen. Joko tutkija saa osakseen kritiikkiä ”vääristä” mielipiteistään tai kiitosta ”oikeista” näkemyksistään.

Usein tarjolla on molempia. Tutkijan kanssa sekä samaa että eri mieltä olevat jakavat eteenpäin hänen lausuntojaan, vaikka usein päinvastaisin saatesanoin.

Tutkijan saaman mediahuomion näyttää usein ratkaisevan se, miten sopivia ne ovat kiivaasti kannatettaviksi tai ärhäkästi vastustettaviksi. ”Käyttökelpoisia sitaatteja” kun jaetaan tarmokkaimmin sosiaalisessa mediassa.

.

 

Isänmaa ja ihmiskunta

Anu Koivunen

Päivystäväksi dosentiksi voi pätevöityä vain mediassa toimimalla, totesi Ville Pernaa Helsingin Sanomain Säätiön rahoittaman Asiantuntijuus mediassa –tutkimuksen julkistamisseminaarissa. Tämä Mari K. Niemen ja Ville Pitkäsen tutkimustulosten innoittama toteamus oli tilaisuuden parasta antia: aivan liian harvoin yhteiskunnan ja kulttuurin tutkijoita kehotetaan ”sentti sentiltä” laventamaan oman asiantuntemuksensa alaa julkisen keskustelun tarpeisiin.

Poliittisen historian dosentti Pernaa antoi laskujensa mukaan yli tuhat haastattelua vuosina 2007–2013 työskennellessään Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajana. Arvostettuna kotimaan politiikan kommentaattorina ja nykyisin Suomen Kuvalehden päätoimittajana työskentelevänä Pernaalla olikin varaa vailla defensiivisyyttä kyseenalaistaa valtio-opin professori Matti Wibergin myrkylliset näkemykset median ylläpitämästä ”valeasiantuntijoiden” ja ”hölöttäjien” ”asiantuntijakuplasta”. Pernaa jopa tunnusti, ettei hänellä ole ainuttakaan Wibergin peräänkuuluttamaa valtio-opin opintopistettä.

Kaltaiselleni päivystäville dosentille – yhteiskunnallisia kysymyksiä alinomaa pohtivalle ja kommentoivalle humanistille – Pernaan puheenvuoro oli vapauttavan epädramaattinen. Julkisessa keskustelussa toimiminen on omanlaisensa kompetenssi, joka edellyttää tutkijoilta median toimintatapojen ymmärtämistä – ja toimittajia, jotka myös käsittävät, miten tutkimus- ja tiedemaailma toimii. Tutkijana joutuu jokaisen haastattelupyynnön kohdalla miettimään oman asiantuntemuksensa alaa. Jos sitä ei mieti, silloin tutkijalla on ongelma. Kuten Pernaa ja monet Niemen ja Pitkäsen haastattelemat toimittajat vakuuttavat, paljon isompi ongelma on kuitenkin tutkijoiden taipumus kutistaa itsensä ja määrittää oman asiantuntemuksen ala liian kapeaksi.

Niin julkistamisseminaarissa puhunut professori Päivi Korpisaari kuin Pernaa siteerasivat yliopistolakia, jonka mukaan yliopistoilla on velvollisuus ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten… yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Korpisaari korosti, miten tutkijoiden pitää olla asiantuntijoina olla puolueettomia ja kertoa oikeaa tietoa. Vaikka onhan niitä sellaisiakin tutkijoita, jotka haluavat vaikuttaa, hän mainitsi lopuksi.

Tutkijoiden osallistumista julkiseen keskusteluun ei kuitenkaan voi ajatella vain asiatietojen välittämisenä ja tutkimustuloksista tiedottamisena. Kuten Niemen ja Pitkäsen tutkimuksesta käy ilmi, tutkijat eivät suinkaan ole median käyttäminä asiantuntijoina monopoliasemassa: virkamiehet ovat yhtä suuri ryhmä, ja esimerkiksi Ruotsin perspektiivistä käsin suomalaisessa julkisuudessa pistää silmään paitsi virkamiesten myös pankkiekonomistien keskeinen asema talousuutisoinnissa ja univormuihin pukeutuneiden sotilaiden käyttäminen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kommentaattoreina. Kolmanneksi suurimmaksi asiantuntijaryhmäksi ovat kiilaamassa toimittajat, joita toiset toimittajat haastattelevat.

Niin pääministeri, ulkoministeri kuin puolustusministeri ovat kuluneen vuoden aikana kritisoineet tutkijoita ”mielipiteiden” esittämisestä, mutta itse pidän ongelmana pikemminkin julkisen keskustelun yksiäänisyyttä. Vain harvoin mediassa nähdään vaivaa eri näkemysten esiintuomiseen. Suomalainen julkinen keskustelu kaipaakin lisää, ei vähemmän erilaisia analyysejä, näkemyksiä ja spekulaatioita.  Toimittaja voi kaivata tutkijalta tukea omalle tulkinnalleen, mutta tutkijalla on kaikki mahdollisuudet tarjota myös uusia näkemyksiä.

Demokratian ihanteiden ja moniarvoisen julkisuuden tavoittelun näkökulmasta päivystävässä dosenttiudessa onkin kyse tutkijanetiikan ytimessä olevasta yhteiskuntavastuusta ja tehtävästä, joka yliopistoilla lain mukaan myös on: kasvattaa opiskelijat ”palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”. Viime kädessä kyse on siitä, haluaako tutkijana osallistua julkiseen keskusteluun ja sen määrittämiseen, mikä kulloinkin on – julkistamistilaisuuden päättänyttä Heleena Savelaa siteeraten – ”olennaista, tärkeää, totta”. Vai ajatellaanko, että siitä päättävät muut.