Huolestuneet professorit

Kun Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijat Mari K. Niemi ja Ville Pitkänen marraskuussa 2014 esittelivät Asiantuntijuus mediassa –hankkeen tuloksia, kirjoitin tällä palstalla, että ”päivystävässä dosenttiudessa” on viime kädessä kyse siitä, haluaako tutkijana osallistua julkiseen keskusteluun ja sen määrittämiseen, mikä kulloinkin on ”olennaista, tärkeää, totta”, vai ajatteleeko, että siitä päättävät muut.

Viime viikkojen aikana on käynyt selväksi, että moni tutkija haluaa ja pitää tehtävänään osallistua julkiseen keskusteluun Juha Sipilän hallituksen ohjelmasta – ja että tätä aktiivisuutta ei suinkaan katsota pelkästään tutkijoiden yhteiskuntavastuun toteuttamisena, yliopiston ns. kolmantena tehtävänä tai tutkijuuden limittymisenä kansalaisuuteen, vaan se usein luetaan ”kitinäksi” ja ”marinaksi”, oppositiopolitikoinniksi – tai vain tyhjäksi eleeksi.

Törmäsin itse tähän laadittuani yhdessä akatemiatutkija Johanna Kantolan, FT Anna Elomäen ja YTT Hanna Ylöstalon kanssa 85 professorin ja erikoistutkijan vaatimuksen hallitukselle hallitusohjelman sukupuolivaikutusten arvioinnista ja hallituksen sitoutumisesta tasa-arvon edistämiseen. Vaatimuksemme uutisoitiin Helsingin Sanomissa, se sai näkyvyyttä muissa viestimissä ja sosiaalisessa mediassa, ja vaatimuksen sisältämä kritiikki kulkeutui nopeasti niin pääministerin kuin vastuuministerinkin ja muiden poliitikkojen haastatteluihin. Teema oli esillä myös eduskunnan kyselytunnilla.

Samana päivänä twitter-virtaani pulpahti keskustelu, joka alkoi viestintätoimisto Ellun Kanojen mahdollisuusviestintäjohtaja Kirsi Pihan kommentista vaatimustamme käsitelleeseen tviittiin: ”Ottamatta kantaa aiheeseen, voitko kertoa yhden aiheen josta joku professori/asiantuntija ei löydy olemaan huolestunut? : )”, hän kirjoitti. Retorisen kysymyksen herättämässä debatissa Piha toistuvasti leimasi vaatimuksemme kaavamaiseksi ”huolestumiseksi”, jota joku ”etsii” tai ”tarvitsee”. Pyynnöistä huolimatta Piha ei suostunut tarkentamaan väitteitään siitä, kuka meidät ”tarvitsi”, ”etsi” tai ”löysi”.

Siinä missä Suomen Kuvalehden blogisti, kirjailija Tiina Raevaara ja Ilta-Sanomien kolumnisti, kirjailija Jyrki Lehtola näkivät Pihan retoriikan ilmentymänä laajemmasta sivistyksen halveksunnasta ja koulutuksen arvostuksen laskusta, itse luen reaktiosta – ja muista tutkijoiden ”kitinää” koskevista kommenteista – ennen muuta demokratian vähättelyä.

Voitaneen sinänsä tulkita jonkinmoiseksi onnistumisen merkiksi se, että vaatimuksemme onnistui ärsyttämään yhden 2000-luvun taitavimmista suomalaisista poliittisen viestinnän arkkitehdeistä, mutta kommenteista piirtyvä kuva julkisesta keskustelusta on välineellisyydessään ongelmallinen – ja antidemokraattinen. Pihan ilmentämässä viestintätoimistotulkinnassa vaatimuskirjelmästämme – siitähän hänen tviiteissään on kyse, vaikka hän väittää, ettei kommentoi ”aihetta” – on geneerinen, ikään kuin mihin tahansa julkiseen keskusteluun kuuluva anonyymi mielipide tai repliikki, jonka voi esittää kuka tahansa, kansalainen x tai tutkija y. Jos ja kun julkista keskustelua ajatellaan viestintätoimistonäkökulmasta vain julkisuuden hallinnan ja hyödyntämisen näkökulmasta – yrityksen tuloksen tekemisen, brändin kirkastamisen tai vahinkojen minimoimisen näkökulmasta – kansalaisten osallisuudella ei ole mitään arvoa sinänsä. Vaatimuskirjelmää ei tarvitse lukea tai sen esittämiä ajatuksia pohtia, vaan voidaan ikään kuin yleisenä periaatteena todeta, että EVVK, joo joo, tämä on niin nähty. Miten muutoin tulkita kommenttia: ”joka asiaan löytyy huolestuja jos sellainen tarvitaan. #inflaatio”?

Julkisuus on rakenteistunutta, ja viestintää määrittävät aikakauden medialogiikka ja konventiot – siitä mediatutkijan on helppo olla Kirsi Pihan kanssa samaa mieltä. Ero lienee tavassa ymmärtää julkisuuden ja demokratian suhde. Usko julkiseen keskusteluun aitona kannanmuodostuksena ja mielipiteen muodostuksen prosessina – ei vain kampanja-areenana – liittyy nimittäin ajatukseen, että demokratia ei ole saavutettu, staattinen tila vaan velvoittava ideaali, jonka vaatii tekoja.

Maria Ruuskan ohjeet tutkijalle, joka haluaa vaikuttaa: http://kaskasmedia.fi/nain-tutkija-vaikuttaa-politiikkaan/

PS. Ajatus demokratiasta jatkuvana prosessina on näkemys, joka läpäisee myös vuoden alusta käynnistynyttä Demokratian voimavirrat  –tutkimushanketta. Siinä lähdemme olettamuksesta, että suomalainen ja ruotsalainen demokratia eivät ole annettuja vaan muotoutuneet ja edelleen muotoutuvat poliittisten kulttuurien, geopolitiikan ja talouden voimien yhteisvaikutuksessa.

Tiedeblogissa kannattaa kokeilla ja kiihtyä

Tiina Raevaara

Olen pitänyt tiedeaiheista blogia Suomen Kuvalehden verkkosivuilla syyskuusta 2011 saakka.

Minulla on hyvin vapaat kädet blogini suhteen: lehden toimitus ei valikoi aiheitani, editoi kirjoituksiani tai päätä niiden julkaisusta. Omasta halustani blogille määritettiin alun alkaen varsin rento rajaus: “Tarinoita tieteestä” -nimi viittaa siihen, että tieteestä voi kertoa monella tavalla, monista eri näkökulmista, eikä kyseessä ole mikään pelkkään tiedeuutisointiin keskittyvä blogi. Sopimukseeni kuuluu kymmenen blogitekstiä kuussa, joka on sen verran iso määrä, että innostusta täytyy löytyä. Liian kapea näkökulma söisi luovuutta.

Tarinoita tieteestä

Miksi bloggata juuri tieteestä?

Miksi tieteestä ylipäätään kannattaa bloggata? Asiaa voi ajatella tieteen yleistajuistamisen ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kannalta. Tiede ei saa eriytyä yhteiskunnasta, vaan se täytyy pitää mukana jokapäiväisessä keskustelussa. Tieteellistä tietoa kannattaa levittää suomeksi.

Toisaalta tiede on monella tapaa varsin kilpailukykyistä sisältöä. On väärä käsitys, että tiede olisi tylsää. Päinvastoin: tieteestä voi tehdä vaikkapa scifi-trillereitä, sillä ratkaistaan elämän ja kuoleman kysymyksiä. On vaikea keksiä toista yhtä monipuolista aihetta.

Miten tieteestä voi bloggata?

Itselläni bloggarina on se ihana vapaus, etten ole tutkija, en toimittaja enkä kukaan muukaan, jonka pitäisi esiintyä neutraalina. Voin ottaa kantaa, kertoa omista mielipiteistäni, kiihtyä ja tehdä villejäkin assosiaatioita.

Olen kuitenkin joutunut miettimään paljon, missä asioissa voin blogin myötä esiintyä asiantuntijana. Saan paljon yhteydenottoja ja haastattelupyyntöjä aiheista, joista olen kirjoittanut. Yksittäisen blogitekstin kirjoittaminen ei kuitenkaan tee minusta aiheen asiantuntijaa. Joissain asioissa voin toki toimia keskustelijana, tuoda oman näkökulmani näkyviin, vaikken asiantuntija olekaan.

Mitä hyötyä tiedeblogista voi olla?

Blogin avulla on hyvä esitellä omaa asiantuntemustaan – ja tehdä se omin ehdoin ja sanoin. Blogia voi ajatella virtuaalisena käyntikorttina. Itse olen saanut blogin kautta monenlaisia esitelmä- ja kirjoituspyyntöjä.

Nykyään tutkijoita ja toimittajia kehotetaan brändäämään itsensä ja aktivoitumaan sosiaalisessa mediassa. Blogin pitäminen on hyvä keino tuottaa sisältöä, jota sosiaalisessa mediassa jaetaan.

Blogi on tietenkin myös keino saada oma ääni kuuluville. Se, että ajatuksiani luetaan ja jaetaan eteenpäin, on loppujen lopuksi etuoikeus.  On ehkä huvittavaakin huomata, että luetuimmat kirjoitukseni ovat sellaisia, joita kirjoittaessani olen ollut kiihtynyt asiasta. Ehkä tunnelataus kiinnostaa lukijoita.

Millaista palautetta bloggari saa?

Netin hyvä puoli on palautteen runsaus. Minä ainakin kirjoittajana arvostan aktiivista kaikukoppaa, jossa pystyn kokeilemaan muotoja ja aiheita. Tyhjiöön kirjoittaminen ei ole mukavaa. Blogia voi pitää laboratoriona, jossa voi testata, mikä tieteessä kiinnostaa ihmisiä. Palaute on välitöntä. Tässä asiassa bloggaaminen on hyvää vastapainoa kirjojen kirjoittamiselle. Siinä sykli tekemisen ja palautteen saamisen välillä on paljon hitaampi.

Kritiikkiä, haukkumista ja panetteluakin toki tulee. En edes yritä seurata kaikkea teksteistäni syntynyttä keskustelua. Siihen ei aika riittäisi – eikä asia minua loputtomasti kiinnosta. Yritän tehdä teksteistä sellaisia, ettei minulle synny tarvetta selitellä sanomisiani jälkikäteen blogin kommenttiosiossa tai Facebookissa. Tämä voi kuulostaa ylimieliseltä, mutta suurimpana syynä on pelkästään ajan vähyys.

Mitä tiedebloggarin kannattaa muistaa?

Tiede on vaativa ja vastuullinen aihe. Esimerkiksi terveysasioista kirjoittaminen vaatii paitsi tietoa, myös harkintaa. Kuinka kirjoittaa vaikkapa tutkimuksesta, jossa D-vitamiinilisä osoittautuu vahingolliseksi, kun D-vitamiinilisän hyötyjä on tutkittu ja uutisoitu muuten niin paljon? Tiedeasioista kirjoittavan tulee ymmärtää tieteenteon olemus: millä tavalla yksittäisen tutkimuksen tulos pitää suhteuttaa muuhun olemassa olevaan tutkimukseen.

Netissä julkaistavalla tekstillä on aivan toisenlaiset leviämismahdollisuudet kuin paperilehdessä julkaistulla. Kirjoittaja voi löytää tekstin kummallisista ja epämiellyttävistäkin yhteyksistä. Asialle ei voi mitään: bloggarin vain pitää kirjoittaa sellaisia tekstejä, joiden takana hän pystyy seisomaan. Kerran maailmalle lähtenyttä tekstiä hän ei kuitenkaan voi enää hallita.

Muutamia mielenkiintoisia tiedeblogeja:

  • Aivoriihi. Kolmen tiedetoimittajan yhteinen tiedeuutisia purkava blogi
  • Kaiken takana on loinen. Loistutkija Tuomas Aivelon uudehko blogi Tiede-lehden sivuilla
  • Professoriblogi. Professoriliiton toimijoiden yhteisblogi ottaa teravästikin kantaa tiedepolitiikkaan ja tutkimusmaailmaan

Kirjoittaja on tiedebloggari ja kirjailija. Blogi löytyy osoitteesta http://suomenkuvalehti.fi/tarinoitatieteesta/. Maksumuurin takana olevia bloggauksia pääsee vapaasti lukemaan vaikkapa Twitteristä @raevaara-tiliä seuraamalla.