Tiedejournalismin uusi aluevaltaus

Amanda Alvarez

Media-ala on murroksessa. Tämä lienee itsestäänselvyys, mutta kun tiedemaailmaakin koettelevat vilppitapaukset, vaiettu ahdistelu, seksuaalinen häirintä ja retraktioiden tulva, toimittajat tarttuvat avautuneeseen markkinarakoon. Amerikkalainen Buzzfeed on nuuskijana ollut erittäin menestyksekäs. Sivuston tiedetoimituksen päällikkö oivalsi, että vahtikoiran rooli kannattaa: uutisoinnin seurauksena yksi jos toinenkin häirikköprofessori ja tutkimustiedon vääristäjä on paljastunut.

Ikävien tapausten julkistaminen sekoittaa säntillistä tiedemaailmaa, mutta mullistus on lopulta hyvästä, toteaa journalisti ja Retraction Watch-sivuston perustaja Ivan Oransky. Hänkin kirjoittaa vahtikoiranimikkeellä tulosten väärentämisestä, rehellisyydestä tieteessä, vertaisarvioinnin puutteista ja tieteellisten julkaisujen embargo-aikataulukäytännöistä. Monet amerikkalaiset tiedetoimittajat suhtautuvatkin nyt tieteeseen hyvin kriittisesti, kenties katuen aiempaa tiedefanitusta. He myös seuraavat innolla toistettavuuden surkeaa tilaa (replication crisis) etenkin käyttäytymis- ja yhteiskuntatieteissä. Näitä sisäpiirejä kuohuttavat “dataroistot”, jotka omatoimisesti valvovat tilastollisia metodeja ja tuloksia. Tarkastelu on johtanut kymmeniin retraktioihin: siinäpä aineistoa moneen skuuppiin. Ahdistelujuorujen tavoin tällainenkin ennen vaiettu kritiikki on blogien, somen ja muiden kanavien kautta nyt päivänvalossa. Kaikki eivät kuitenkaan kannata tällaista vallankumousta. Twitter-kyselyn synnyttämän kohun perusteella sekä toimittajille että tieteentekijöille on edelleen epäselvää kenellä on oikeus ja valta arvostella ja uutisoida tieteellisten väitteiden paikkansapitävyyttä.

Buzzfeedin tutkiva journalismi, Retraction Watchin luoma poisvedettyjen tiedeartikkeleiden tietokanta ja datan valvojat edustavat eräänlaista metatiedettä, tieteen ja journalismin kipeää yhtymäkohtaa. Skandaaleista ja poikkeustapauksista uutisointi tuskin loppuu, mutta särkyyn voisi tepsiä uudenlainen tieteen ja journalismin yhteistyö, josta on jo näyttöä. Rakentava kritiikki ja välitön, sivistystä ja yleistä hyvää tavoitteleva tulosten popularisointi kohottaisivat median ja tutkimuksen laatua ja arvostusta.

 

Sisäilmaongelmissa kamppaillaan terveydestä, tiedosta ja vallasta

Pauliina Lehtonen

Sisäilmanlaadusta on tullut yksi nykypäivän keskeisimmistä ympäristöterveyden ongelmista. Viime aikoina sisäilmanlaatu on noussut puheenaiheeksi erityisesti koulujen, päiväkotien ja toimistojen kohdalla. Rakennusten kosteus- ja homevauriot ovat yksi pääasiallinen huonon sisäilman aiheuttaja. Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan jopa 600 000–800 000 suomalaista altistuu päivittäin homeesta aiheutuville sisäilman epäpuhtauksille. Sosiaali- ja terveysministeri Laura Räty arvioi puheessaan viime vuoden lopulla, että kosteus- ja homevaurioihin liittyvien terveyshaittojen kustannukset ovat maassamme noin 450 miljoonaa euroa vuodessa. Tämä Työterveyslaitoksen arvio sisältää oireista, sairauksista, niiden tutkimisesta, työkyvyn menettämisestä ja työtehon sekä tuottavuuden laskusta aiheutuvat kustannukset.

Huonosta sisäilmasta oirehtivien ja jo vakavasti sairastuneiden kokemat terveyshaitat ovat yksilöllisesti koettuja tuntemuksia. Tällaisten terveysongelmien syy-seuraussuhteita on usein vaikea todentaa ja mitata tieteellisesti, minkä vuoksi huonosta sisäilmasta sairastuneet tai siitä oireita saavat ihmiset kohtaavat ongelmia viestiessään kokemistaan terveyshaitoista viranomaisille ja muille asiasta vastaaville tahoille, kuten työterveyslääkäreille tai rakennuttajille. Viranomaisten ja asiantuntijoiden kyvyttömyys tulkita oireilevien ihmisten kokemuksia ja tuntemuksia on paikoin johtanut siihen, että sairastuneet ihmiset eivät ole saaneet tarvitsemaansa tukea ja apua.

Homeongelman psykososiaalisia vaikutuksia tarkastelleen tutkimuksen mukaan viranomaisten tiedon puutteen ohella homeongelmien käsittelyä vaikeuttaa se, että säädöksissä ja ohjeissa ei ole varauduttu sisäilmaongelmien kokonaisvaltaisuuteen sairastuneiden ihmisten arjessa. Kyseessä on vakava ongelma, joka saattaa sairastuneen ihmisen kohdalla merkitä paitsi työpaikan, kodin, myös kaiken henkilökohtaisen omaisuuden menettämistä. Monet sairastuneet ovat kokeneet viranomaisprosessit traumatisoiviksi. Sisäilmaongelmiin liitetään vähättelyä ja asian hyssyttelyä. Oireilevat ovat myös kokeneet tulleensa leimatuksi, jos ovat nostaneet asiaa esiin esimerkiksi työpaikallaan.

Sisäilmaongelmien tutkimus on tähän asti keskittynyt lähinnä lääketieteen ja teknisten tieteiden alle. Aihetta lähestyneet yhteiskuntatieteilijät ovat kohdanneet vaikeuksia saada tutkimukselle rahoitusta, vaikka yhteiskuntatieteelliselle sisäilmatutkimukselle olisi tällä hetkellä kova tarve. Tutkimusta tarvitaan tuottamaan tietoa sisäilmasta kärsivien arjesta ja kamppailuista asiansa kanssa. Tutkimuksen avulla voidaan kehittää myös käytännön välineitä, joiden avulla viranomaiset voisivat paremmin oppia tulkitsemaan ja käsittelemään kansalaisten kokemuksiin pohjautuvaa tietoa sisäilmasta ja sen ongelmista.

Sisäilmakysymykset tuovat paljastavasti esiin sen, kenen ja millaisella tiedolla on merkitystä, ja kenen tieto otetaan vakavasti. Kuten Home, tila ja valta -tutkimusta vetävä professori Merja Kinnunen on osuvasti todennut, sisäilmaongelmat eivät ole vain lääketieteellinen tai rakennustekninen kysymys, vaan myös vallankäytön ja valtakamppailujen kohde.

Tieteen katkonainen arvo

Amanda Alvarez

Kun tutkimus jää varjoon, onko vika tieteilijässä, yleisössä, vai tiedotusvälineessä?

Muutama vuosi sitten valmistui noin satasivuinen tohtorintutkimukseni, jonka oli tarkoitus valaista yhtä hämärää tieteennurkkaa. Luullakseni väitöskirja on tavoittanut vain kolme lukijaa, minä itse mukaan lukien. Tämä ei ole pelkästään väitöskirjojen kohtalo, vaan peräti puolet kaikista tieteellisistä artikkeleista ei koskaan tavoita vertaisarvioijia laajempaa yleisöä.

Tieteilijät tekevät tutkimusta usein tyhjiössä. Tulokset ovat merkityksettömiä laajemmalle yleisölle ja niistä kerrotaan vain ammattikielellä, tarkoituksena tehdä vaikutus vertaisryhmän jäseniin, siis muihin tieteilijöihin. Väitöskirja tai tiedeartikkeli on kuitenkin vain pieni lommo ihmiskunnan tietokuplan pinnalla. Kun 90%:iin tutkimuksista ei koskaan tehdä lähdeviittauksia, ne eivät tavoita tiedeyleisöä saatikka laajempaa lukijakuntaa.

Tiede edistää tietämyksen periferiaa, pimeää raja-aluetta, johon harvan jokapäiväiset ajatukset ja kokemukset voivat samaistua. Joskus tosin tiede ja todellisuus törmäävät. Suomalainen tutkimus herätti hiljattain kansainvälistäkin kiinnostusta, kenties koska se käsitteli konkreettista ja yleisinhimillistä aihetta, tunteita. Samoin leipien heittämisen fysiikkaa käsittelevä tutkimus yhdistää esoteerisen ja jokapäiväisen.

Sattumanvaraisin sanoin valitut tiedeartikkelit, joihin ei ole koskaan viitattu tieteellisessä kirjallisuudessa, herättävät kummastusta. Onkohan rikkaruohojen kartoittamistutkimuksesta tiedottaminen suvaittavaa, vai onko tuloksena kenties vastareaktio turhaa rahankäyttöä tai absurdia tutkimusta vastaan?

Tässä siis vastakkainasettelu. Viestijät ja ehkä osa tieteentekijöistäkin haluaisi popularisoida tutkimusta. Valtaosa tutkimuksista kuitenkin jää varjoon — formaatin, kielen, aiheen, tai kiinnostuksen puutteen takia — kun taas yksi ja sama läpimurtotutkimus nousee otsikoihin kaikissa tiedotusvälineissä. Vaikuttavuuskerroin, jäänne painettujen tiedelehtien ajalta, tarvinnee vastineen digiaikana. Kuinka mitataan kollektiiviseen tietoisuuteen tehty vaikutus? Kiinnostus tieteeseen on universaalia, sillä uteliaisuus ja nerokkuus ovat yleisinhimillisiä piirteitä. Verkossa odottaa suunnaton lukija- ja katsojakunta, jolle myös unohdetut niche-tutkimukset kelpaavat. Minunkin tutkimuksestani kenties hyötyy vielä joku.