Somessa raivotaan ja kieutaan

Amanda Alvarez

Onko #rocur tuttu? Twitter-tilien kiertokuratointi on aika kuuma juttu ainakin minulle, sillä tällä viikolla niitä on vedettävänä kolme samanaikaisesti (julistan itseni epävirallisesti tämän tärkeän ennätyksen haltijaksi). ABBAn ja Ikean tavoin rocur (sanotaanko vaikka #kieku, korjatkaa jos sille on jokin virallisempi suomenkielinen lyhenne) on peräisin Ruotsista, missä @sweden lanseerattiin vuonna 2011. Visertävät tieteilijät ovat ottaneet ilmiön omakseen: tähtitieteellä, hiukkasfysiikalla ja biologialla on omat kiekut. Jaipurista Zimbabween tavistwiittaajat kertovat arjestaan. Ja tottakai tiedeviestijöilläkin on oma kanava, @IamScicomm, missä olen äänessä juhannuksen yli. Kiekuilla jaetaan kokemuksia, käydään keskusteluja ja osallistetaan yleisöjä. Rocur-tilin vetäminen vaatii toki valmistelua ja sisältöä pitää tarjota aikavyöhykkeestä riippumatta; viestien ajastaminen hoituu esimerkiksi Tweetdeck-ohjelmalla. En tiedä vielä mitä kokemuksesta jää käteen — ainakin uusia seuraajia — mutta kiekuja seuranneena tiedän että viikottain vaihtuvat kuraattorit sulautuvat toisiinsa ja katoavat loputtomaan viserrysvirtaan.

Lopuksi vielä päivitys Yhdysvaltain tiedetoimittajia uhkaavasta välirikosta. Joulukuussa bloggasin NASW-liitossa muhivasta jäsenyyskiistasta. Puoli vuotta työn alla ollut ja hiljattain julkaistu selonteko on karua luettavaa. Mielipidekysely paljasti journalistien ja viestijöiden välisen tukahdetun antipatian, joka vuoti Twitteriinkin. MIT:ssa Knight-tiedeviestintäohjelman uudehko Undark-verkkolehti on analysoinut tilannetta useassa artikkelissa ja niissäkin kommentointi on käynyt tiuhana. Kiistan polttopiste on järjestön hallituksen koostumusta avaava perustuslaillinen muutos. NASW:n hallitus on jo yksimielisesti tyrmännyt ehdotuksen, mutta jäsenistö päättää asiasta lopullisesti lokakuisessa vuosikokouksessaan. On varmaa, että NASW:stä karisee jäseniä olipa päätös myötä tai vastaan. Nähtäväksi jää pirstoutuuko 82-vuotinen järjestö täysin.

 

Huolestuneet professorit

Kun Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksen tutkijat Mari K. Niemi ja Ville Pitkänen marraskuussa 2014 esittelivät Asiantuntijuus mediassa –hankkeen tuloksia, kirjoitin tällä palstalla, että ”päivystävässä dosenttiudessa” on viime kädessä kyse siitä, haluaako tutkijana osallistua julkiseen keskusteluun ja sen määrittämiseen, mikä kulloinkin on ”olennaista, tärkeää, totta”, vai ajatteleeko, että siitä päättävät muut.

Viime viikkojen aikana on käynyt selväksi, että moni tutkija haluaa ja pitää tehtävänään osallistua julkiseen keskusteluun Juha Sipilän hallituksen ohjelmasta – ja että tätä aktiivisuutta ei suinkaan katsota pelkästään tutkijoiden yhteiskuntavastuun toteuttamisena, yliopiston ns. kolmantena tehtävänä tai tutkijuuden limittymisenä kansalaisuuteen, vaan se usein luetaan ”kitinäksi” ja ”marinaksi”, oppositiopolitikoinniksi – tai vain tyhjäksi eleeksi.

Törmäsin itse tähän laadittuani yhdessä akatemiatutkija Johanna Kantolan, FT Anna Elomäen ja YTT Hanna Ylöstalon kanssa 85 professorin ja erikoistutkijan vaatimuksen hallitukselle hallitusohjelman sukupuolivaikutusten arvioinnista ja hallituksen sitoutumisesta tasa-arvon edistämiseen. Vaatimuksemme uutisoitiin Helsingin Sanomissa, se sai näkyvyyttä muissa viestimissä ja sosiaalisessa mediassa, ja vaatimuksen sisältämä kritiikki kulkeutui nopeasti niin pääministerin kuin vastuuministerinkin ja muiden poliitikkojen haastatteluihin. Teema oli esillä myös eduskunnan kyselytunnilla.

Samana päivänä twitter-virtaani pulpahti keskustelu, joka alkoi viestintätoimisto Ellun Kanojen mahdollisuusviestintäjohtaja Kirsi Pihan kommentista vaatimustamme käsitelleeseen tviittiin: ”Ottamatta kantaa aiheeseen, voitko kertoa yhden aiheen josta joku professori/asiantuntija ei löydy olemaan huolestunut? : )”, hän kirjoitti. Retorisen kysymyksen herättämässä debatissa Piha toistuvasti leimasi vaatimuksemme kaavamaiseksi ”huolestumiseksi”, jota joku ”etsii” tai ”tarvitsee”. Pyynnöistä huolimatta Piha ei suostunut tarkentamaan väitteitään siitä, kuka meidät ”tarvitsi”, ”etsi” tai ”löysi”.

Siinä missä Suomen Kuvalehden blogisti, kirjailija Tiina Raevaara ja Ilta-Sanomien kolumnisti, kirjailija Jyrki Lehtola näkivät Pihan retoriikan ilmentymänä laajemmasta sivistyksen halveksunnasta ja koulutuksen arvostuksen laskusta, itse luen reaktiosta – ja muista tutkijoiden ”kitinää” koskevista kommenteista – ennen muuta demokratian vähättelyä.

Voitaneen sinänsä tulkita jonkinmoiseksi onnistumisen merkiksi se, että vaatimuksemme onnistui ärsyttämään yhden 2000-luvun taitavimmista suomalaisista poliittisen viestinnän arkkitehdeistä, mutta kommenteista piirtyvä kuva julkisesta keskustelusta on välineellisyydessään ongelmallinen – ja antidemokraattinen. Pihan ilmentämässä viestintätoimistotulkinnassa vaatimuskirjelmästämme – siitähän hänen tviiteissään on kyse, vaikka hän väittää, ettei kommentoi ”aihetta” – on geneerinen, ikään kuin mihin tahansa julkiseen keskusteluun kuuluva anonyymi mielipide tai repliikki, jonka voi esittää kuka tahansa, kansalainen x tai tutkija y. Jos ja kun julkista keskustelua ajatellaan viestintätoimistonäkökulmasta vain julkisuuden hallinnan ja hyödyntämisen näkökulmasta – yrityksen tuloksen tekemisen, brändin kirkastamisen tai vahinkojen minimoimisen näkökulmasta – kansalaisten osallisuudella ei ole mitään arvoa sinänsä. Vaatimuskirjelmää ei tarvitse lukea tai sen esittämiä ajatuksia pohtia, vaan voidaan ikään kuin yleisenä periaatteena todeta, että EVVK, joo joo, tämä on niin nähty. Miten muutoin tulkita kommenttia: ”joka asiaan löytyy huolestuja jos sellainen tarvitaan. #inflaatio”?

Julkisuus on rakenteistunutta, ja viestintää määrittävät aikakauden medialogiikka ja konventiot – siitä mediatutkijan on helppo olla Kirsi Pihan kanssa samaa mieltä. Ero lienee tavassa ymmärtää julkisuuden ja demokratian suhde. Usko julkiseen keskusteluun aitona kannanmuodostuksena ja mielipiteen muodostuksen prosessina – ei vain kampanja-areenana – liittyy nimittäin ajatukseen, että demokratia ei ole saavutettu, staattinen tila vaan velvoittava ideaali, jonka vaatii tekoja.

Maria Ruuskan ohjeet tutkijalle, joka haluaa vaikuttaa: http://kaskasmedia.fi/nain-tutkija-vaikuttaa-politiikkaan/

PS. Ajatus demokratiasta jatkuvana prosessina on näkemys, joka läpäisee myös vuoden alusta käynnistynyttä Demokratian voimavirrat  –tutkimushanketta. Siinä lähdemme olettamuksesta, että suomalainen ja ruotsalainen demokratia eivät ole annettuja vaan muotoutuneet ja edelleen muotoutuvat poliittisten kulttuurien, geopolitiikan ja talouden voimien yhteisvaikutuksessa.

Sosiaalinen media toimittajan työkaluna

© best works. www.shutterstock.com

© best works. www.shutterstock.com

Pasi Kivioja

”Väännä niille rautalangasta, miksi kannattaa mennä Twitteriin”, supatti erään maakuntalehden päätoimittaja korvaani ennen toimitukselle pitämääni esitystä sosiaalisen median hyödyistä.

Päätoimittajan pyyntö yllätti, sillä olin omassa some-kuplassani kuvitellut, että kaikki toimittajat ovat siellä. Maakuntalehden toimituksesta kuitenkin vain pari oli liittynyt Twitteriin ja Facebookiin noin puolet. Ero oli suuri verrattuna etelän median toimittajiin, joiden toinen koti tuntuu olevan somessa.

Siispä rautalangasta: Twitterin parasta antia toimittajalle ovat muun muassa kiinnostavien uutisten ja linkkien loputon virta, kollegiaalinen keskustelu sekä näkyvyys, jonka välineen ansiosta saa omille viesteilleen ja töilleen.

Yleisradion toimittajille sosiaalista mediaa kouluttavan Kirsi Matson-Mäkelän mukaan näkyvyyden hakeminen ja brändäys voivat olla journalisteille yhä kirosana, mutta itsensä brändääminen kannattaa. Näkyminen somessa on erityisen tärkeää freelancerille, jolla ei ole tukenaan suuren mediatalon massiivista tavoittavuutta. Jo se, että joskus mainitsee, millaisten kiinnostavien aiheiden parissa askartelee, voi poikia työtilauksia myöhemmin.

”Puffaaminen kannattaa kuitenkin tehdä tyylillä ja nostaa esiin myös muiden hyviä juttuja”, Matson-Mäkelä muistuttaa.

Oletko edelläkävijä vai perässähiihtäjä?

Iltalehden uutispäällikkö, filosofian tohtori Kreeta Karvala tutki väitöskirjassaan toimittajien sosiaalisen median käyttöä. Karvala löysi toimituksista kolmenlaisia asennoitumismalleja sosiaalisen median uutiskäyttöön: edelläkävijöitä, konservatiiveja ja perässähiihtäjiä. Edelläkävijätoimittajat käyttävät ison osan työajastaan somen kautta tapahtuvaan tiedonhankintaan. Perässähiihtäjät välttelevät sosiaalisen median työkalujen käyttöönottoa omissa uutisrutiineissaan.

Karvalan väitöskirjan tiedot ovat vuodelta 2012. Vielä tuolloin Twitter oli vieraaksi koettu mediaympäristö toimituksissa.

”Kahdessa vuodessa Twitter on lyönyt läpi toimittajien some-työkaluna. Myös kuvajakopalvelu Instagram on tullut suositummaksi”, Karvala arvioi muutosta.

”Twitteriä käytetään tiedon ja asiantuntijoiden hankkimiseen. Osa toimittajista kuratoi somesta löytämäänsä aineistoa ja välittää itse tietoa. Osa taas käyttää somea ajankohtaisten aiheiden nokkelaan kommentoimiseen.”

Karvalan haastatteluissa korostui myös somen käyttö liikenteenohjaukseen omille uutissivuille, oman median yleisösuhteen vahvistaminen ja uusien yleisöjen etsiminen.

Uutislähteenä Twitter on monella journalismin saralla ykkönen – etenkin urheilussa, viihteessä ja ulkomaanuutisissa. Tieto tulee usein Twitteriin ennen kuin se ehtii kansainvälisille uutissivustoille. Yksittäiset twiittaajat ovat raportoineet esimerkiksi Ukrainasta myrskyn silmästä tavalla, johon perinteiset uutisvälineet eivät pysty. Tällöin korostuu lähdekritiikin merkitys: twiiteissä kysymys on yhdestä subjektiivisesta näkökulmasta, joka voi olla myös silkkaa propagandaa tai feikkiprofiilin kiusantekoa.

Verkostoidu ja avaa prosessia

Kirsi Matson-Mäkelä pitää Twitteriä hyvänä välineenä myös tiedetoimittajille. Hän on itse tiedetoimittajien yhdistyksen jäsen.

”Twitteriä voi käyttää verkostoitumiseen. Tiedealan ihmisiä on paljon Twitterissä. Sieltä löytää myös tiedeprojekteja ja -yhteisöjä seurattavaksi. Esimerkiksi Mars-kulkija lähettää twiittejä”, Matson-Mäkelä sanoo.

Twitterissä kynnys yhteydenottoon on matala. Esimerkiksi pääministeri Alexander Stubbilta ei kuka tahansa saa vastausta muilla viestintävälineillä, mutta Twitterissä vastaus voi tulla muutamissa minuuteissa. Joillekin tietolähteille on mahdotonta löytää sähköpostiosoitetta tai puhelinnumeroa, mutta heidät saattaa saada kiinni Twitterissä.

Matson-Mäkelä suosittelee, että tiedetoimittajat käyttäisivät somea enemmän jutuntekoprosessinsa avaamiseen. Tiedetoimittajat pääsevät joskus mielenkiintoisiin paikkoihin tapaamaan kiinnostavia ihmisiä. Valmiille tekstille tai dokumenttiohjelmalle voi luoda odotusarvoa kertomalla jutunteosta sosiaalisessa mediassa.

Matson-Mäkelä viihtyy itse myös Facebookissa, Instagramissa, Pinterestissä ja LinkedInissä. Instagramia, Pinterestiä ja YouTubea hän toivoisi hyödynnettävän enemmänkin visuaalisten tiedejuttujen välityskanavina. Instagram voisi toimia etenkin nuoren yleisön tavoittamisessa.

Kirsi-Matson-M

 Kun 140 merkkiä ei riitä

Kaikkia ei miellytä Twitterin käyttöliittymä ja 140 merkin viestit, joilla on turhauttavaa käydä syvällisiä keskusteluita. Facebook sopii ammatillisiin keskusteluihin paremmin, jos hyväksyy kavereikseen muitakin kuin lähimpiä ystäviään. FB:n yksityisyysasetusten ja erilaisten kaverilistojen avulla voi jakaa päivityksensä erikseen ystäville, työkavereille, ammatillisille kontakteille tai vaikka koko maailmalle, jos niin haluaa.

Jotta FB:sta saisi ammatillista keskusteluhyötyä, pitää kasvattaa kontaktiverkostoa. Muutaman sadan kontaktin kesken saa jo pulinaa aikaan. Kannattaa myös hakeutua ryhmiin, joissa käydään oman työn kannalta kiinnostavaa keskustelua. Osa ryhmistä on avoimia, osa vaatii sisäänpääsyn anomista tai kutsua joltakulta ryhmäläiseltä. Salaiset ryhmät eivät näy muille kuin jäsenilleen.

Facebookin kautta on myös helppo seurata kotimaisia ja ulkomaisia aviiseja tykkäämällä niistä. Popular Science, EurekAlert!, Science News Monitor, New Scientist, Our Unconscious Mind… tiedelehtien nimikkeiden määrä on loputon.

FB:ssa vain on se ongelma, että järjestelmä suodattaa uutissyötteestä pois päivityksiä. Tiedelehden sivusta tykkääminen ei siis aina riitä, vaan jos todella haluaa tiedon kaikista sen päivityksistä, pitää joko käydä sivulla säännöllisesti tai klikata sivun tykkäämispainikkeesta päälle kohta ”Saa ilmoitukset”. Kolmas tapa on valita samasta painikkeesta ”Lisää kiinnostuksen kohteidesi listaan” ja luoda ammatillisen kiinnostuksen kohteille seurantalista. Samantyyppisiä listoja voi hyödyntää myös Twitterissä.

Nykyisin Yhdysvalloissa asuvalla toimittajalla Taneli Heikalla on poikkeuksellinen tapa hyödyntää Facebookia työssään. Hän laittaa kolumninsa FB-kavereidensa kommentoitavaksi, ennen kuin teksti on julkaistu. Yleensä toimittajat jakavat kolumnejaan somessa vasta julkaisun jälkeen.

”Kommenteista saa ideoita. Joskus joku huomauttaa fakta- tai ajatusvirheestä. FB toimii minulle vähän niin kuin laajennettuna ja poikkeuksellisen monipuolisesti sivistyneenä toimituksena. Kun teen töitä kotona, se on myös sosiaalisesti hauskaa”, Heikka perustelee.

Syy siihen, miksi tapa ei ole yleistynyt, lienee aiheen anastamisen pelossa ja vanhoissa tottumuksissa.

”Toimittajat ovat niin fiksautuneita ajatukseen, että juttu ’ilmestyy’ tietyllä hetkellä. Blim – se paljastetaan kansalle valmiina. Mutta netissä idean tai kolumnin elinkaari on erilainen kuin printissä. Kun jaan jutun etukäteen, pystyn hieman ennakoimaan, millaisen vastaanoton se saa virallisesti ilmestyessään.”

Tiedettä blogeihin ja YouTubeen

Valitettavan monella uudella käyttäjällä some-kanavien käyttö jää profiilin luomiseen ja tapahtumien passiiviseen tarkkailuun. Kanavasta riippumatta parhaat hyödyt saa reippaasti verkostoitumalla. Pelkkä läsnäolo ei hyödytä mitään, vaan pitää olla vuorovaikutuksessa, kommentoida ja avata keskustelua fiksulla tavalla.

Yhden päivityksen elinkaari on Twitterissä kaikkein lyhin. Facebookissa se on muutamasta tunnista muutamaan päivään, sillä järjestelmä nostaa suosittuja keskusteluja ihmisten uutissyötteissä ylemmäs. Ei kannata unohtaa myöskään pitempää ilmaisua suosivia blogeja, jotka tuottavat pitkäkestoista näkyvyyttä linkitettävyytensä ja hakukoneystävällisyytensä vuoksi.

Viime keväänä pohdimme tiedetoimittajien some-työpajassa yhteisen tiedeblogin perustamista. Idea jäi hautumaan. Toisena tehtävänä oli suunnitella, miten tieteestä voisi kertoa YouTube-videon keinoin. Se harjoitus myös toteutui – katso video tästä!

Lue lisää

Mieti, mitä sutkauttelet
Kirsin some-vinkit

Kirjoittaja on YTM, vapaa toimittaja ja viestinnän asiantuntija, joka kouluttaa yrityksiä ja yhteisöjä sosiaalisen median hallinnassa. Seuraa Twitterissä @PasiKivioja.