Identiteetti kadoksissa

Seitsemän nälkävuotta ovat kolhineet pahasti Suomen itsetuntoa. Hallitus kivittää kansallisen identiteettimme ytimeen kuuluvaa koulutusta ja sivistystä, maailma ryöpsähti kynnyksemme yli 30 000 ”toisuskoisena” pakolaisena, ja Venäjän ja lännen välirikon puhuri roiskautti Itämeren aallokon kintuillemme.

Puhe oikeudesta päivähoitoon, maksuttomaan terveydenhoitoon ja koulutukseen ovat jääneet leikkauslistojen jalkoihin. Näköpiirimme kavennetaan kipuilemaan mielivaltaisten valintojen välillä. Vastakkain asetetaan leikkaukset valtion velan pienentämiseksi ja lisävelan otto turvapaikanhakijoiden kustannusten kattamiseksi. Suomen ”tarina”, kuten on muodikasta sanoa, ei ole positiivinen vaan kärsimyksillä ja uhrauksilla kivetty.

Siten jäljelle jäävät usein kaikkein yksinkertaisimmat ja tylyimmät vaihtoehdot kuten rajat kiinni ja turvapaikanhakijoiden vähimmäisturvan leikkaukset. Samalla ihmisten yhdenvertaisuus ja Suomen allekirjoittama kansainvälinen pakolaissopimus vedetään kölin ali.

Identiteettimme ihmisoikeuksia kunnioittavana pohjoismaana on jäämässä ”kansallisen edun ja realismin” jalkoihin. Sitä haaskataan Venäjälle esitettäviin pakolaissopimuksen vastaisiin vaatimuksiin estää ihmisiä hakemasta turvapaikkaa Suomesta. Niinhän myös öljyrikas Norja toimi, samoin kuin EU Turkin suhteen.

Ukrainan kriisi puolestaan muistutti meitä ikävällä tavalla siitä, että Venäjän ja lännen etupiirikamppailu ei ole sittenkään ohi. Tämä näkyy myös Itämerellä niiden sotavoimien kasvaneena määränä.

Kaiken tämän seurauksena Suomi hapuilee hukkaamaansa identiteettiä negaatioiden kautta: Meillä ei ole varaa solidaarisuuteen, ihmisoikeuksia ei tarvitse puolustaa tosipaikan tullen ja Venäjän politiikkaamme määrittävät turvallisuusuhat.

Asemoidessamme itsemme EU:n ja Venäjän konfliktin kautta Euroopan itäiseksi etuvartioksi, pakolaiskriisi näyttäytyy Putinin juonena EU:n heikentämiseksi, 30 000 lähinnä Ruotsin kautta Suomeen tullutta pakolaista todisteena tästä ja vaivaiset 1000 Venäjältä tullutta turvapaikan hakijaa FSB:n kyhmyisenä sormena, jolla se morsettaa kolkkoa ulkopoliittista signaaliaan.

Elättelemättä harhakuvia Venäjän toimintatavoista, varsinainen vahinko Suomelle syntyy kuitenkin siitä, jos poliittisia erimielisyyksiämme ryhdytään käsittelemään ”EU:n yhtenäisyyttä” ja ”Suomen vakautta” horjuttavana Venäjän hybridisodan resonoimisena. Siinä kajotaan demokraattisen yhteiskunnan perustaan, sananvapauden rajoihin.

Nämä tuskin kuuluvat niihin elementteihin, joista haluamme Suomen identiteetin muodostuvan?

Mielikuvien Venäjä

Markku Kangaspuro

Kuva: Vesa Niinikangas

Useimmilla ihmisillä tuntuu olevan ainakin jonkinlainen mielipide siitä, minkälainen Venäjä ja sen presidentti Putin on. Tässä mielessä Venäjä muistuttaa suhtautumistamme Yhdysvaltoihin. Erona vain on se, että mielikuvamme Yhdysvalloista syntyy usein sen itsensä välittämänä, kuten siellä tehdyistä elokuvista ja viihteestä. Venäjää hahmotamme pääasiassa muiden tulkintojen, politiikkaa käsittelevien kansainvälisten uutistoimistojen raporttien ja ehkä talousuutisoinnin kautta. Vai kuinka monta kertaa muistat katsoneesi viimeisen vuoden aikana venäläisen elokuvan TV:stä tai lukeneesi sen nykykirjallisuutta tai verkkolehteä?

Sama pätee tietenkin suurimpaan osaan maailman maista, mutta meille Venäjän merkitys on kuitenkin aivan eriluokkaa kuin noiden muiden huonosti tuntemiemme maiden.

Ukrainan kriisi on nostanut esiin Venäjän tulkinnan monikerroksisen ongelmallisuuden. Venäjän oma toiminta on tietenkin merkittävin tekijä siitä välittyvän kuvan synnyttämisessä. Viimeistään sen suorittama Krimin kaappaus ja toiminta Itä-Ukrainassa ovat muuttaneet kuvan Eurooppaa lähentyvästä Venäjästä siitä yhä kauemmaksi loittonevaksi Venäjäksi.

Vanhat, historian eri vaiheiden tuottamat viholliskuvat ovat saaneet uuden elämän. Niistä syntyy helposti ymmärrettävä ja tilanteeseen sopiva tarina aggressiivisesta, imperiumin palauttamiseen pyrkivästä Venäjästä. Venäjällä puolestaan kertomus ulkoisten vihollisten aina saarrostamasta valtiosta on saanut uutta voimaa Ukrainan vallanvaihdoksesta ja lännen sanktiopolitiikasta.

Uusi ulottuvuus suomalaisessa keskustelussa on se, että ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan olemme valinneet selkeästi puolemme Venäjää vastaan. Tämä heijastuu myös Venäjän tutkijoiden työhön.

Sosiaalisessa mediassa ja aika usein myös tiedotusvälineissä keskustelu rakentuu asenteiden, kannanottojen ja moraalisten tuomioiden varaan. Siellä tutkijoiden yritys analysoida sitä, miksi Venäjä toimii siten kuin toimii tulkitaan usein Venäjän politiikan hyväksymiseksi. Joskus tuntuu siltä, että nämä kaksi maailmaa ovat niin kaukana toisistaan, etteivät ne edes voi kohdata. Ongelmana on se, että moralisointi ei lisää tietoa ja ymmärrystä, sen funktio on toisaalla. Sillä otetaan kantaa ja vahvistetaan oman ”heimon” yhteenkuuluvuutta ja samanmielisyyttä, mutta se on jo toinen asia.

Ennustamisen vaikeus

Markku Kangaspuro

Ukrainan Maidanin rauhanomaisista mielenosoituksista alkanut kriisi on eskaloitunut sisällissodaksi, jollaisen ei pitänyt olla enää mahdollista Jugoslavian hajoamissotien jälkeen. Sotilaallisen konfliktin uhkan piti poistua Euroopasta EU:n ja Naton laajenemisen myötä.

Yksi asia vain jäi ottamatta huomioon. Kukaan ei nähnyt tarpeelliseksi integroida Venäjää uuden Euroopan rakentamiseen ja osa näki tämän myös mahdollisuudeksi työntää Venäjä kauemmaksi Eurooppaa koskevasta päätöksenteosta. Venäjä teki perinteiseen vaikutuspiiriinsä kuuluneille Armenialle ja Janukovitsin Ukrainalle selväksi, kuinka epäedulliset taloudelliset ja poliittiset seuraukset EU:n assosiaatiosopimuksen solmimisella olisi niille. Armenia hylkäsi assosiaatiosopimuksen jo viime syksynä ja Janukovits teki saman iltalypsyn jälkeen myöhemmin.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, minkälaisen kolauksen EU:n luotettavuus kansainvälisenä toimijana koki, kun se salli helmikuussa solmitun Janukovitsin ja opposition välisen sopimuksen repimisen päivä sen allekirjoittamisen jälkeen. Jos muutama tuhat Maidanilla päivystänyttä mielenosoittajaa kykeni kumoamaan EU:n painoarvolla neuvotellun sopimuksen, sen painoarvo on todettava kovin kevyeksi. Uskokoon tarinan ken halua. Tästä sai kuitenkin alkunsa prosessi, jonka päätteeksi Venäjä päätti kaapata Krimin.

Pyrrhoksen voitto tapahtumat ovat olleet myös Venäjälle. Ukrainasta ei tule Euraasian unionin jäsentä, Venäjän kärsii nyt maailmantalouden sakkauksen lisäksi sekä lännen sanktioista että Krimin alueeseensa liittämisen tuomista pitkäaikaisista taloudellisista ja poliittisista rasitteista. Ulkopoliittisesti Venäjä on joutunut eristyksiin USA:n ja Kiinan väliin, ja sen yleinen maine on vajonnut pohjalukemiin.

Itä-Ukrainassa riehuva sisällissota on myös kyseenalaistanut Venäjän ulkopolitiikan peruspilareihin kuuluneen maamiespolitiikan uskottavuuden. Siihen kuuluva venäläisten suojelu myös rajojensa ulkopuolella on osoittautunut poliittisesti valikoiden toteutettavaksi periaatteeksi. Muussa tapauksessa sen armeija ei vetäytyisi Ukrainan rajalta vaan olisi jo ylittänyt sen.

Jos arvio siitä, että Krim oli vain ensimmäinen askel Venäjän suunnitelmassa palauttaa imperiuminsa pitäisi paikkansa, sillä olisi ollut jo monta viikko aikaa miehittää koko Kaakkois-Ukraina ”maanmiestensä” suojelun nimissä. Venäjän politiikan arvioiminen on kuitenkin ilmeisen paljon monimutkaisempaa kuin mihin yksinkertaistetuilla selitysmalleilla päästään.