Identiteetti kadoksissa

Seitsemän nälkävuotta ovat kolhineet pahasti Suomen itsetuntoa. Hallitus kivittää kansallisen identiteettimme ytimeen kuuluvaa koulutusta ja sivistystä, maailma ryöpsähti kynnyksemme yli 30 000 ”toisuskoisena” pakolaisena, ja Venäjän ja lännen välirikon puhuri roiskautti Itämeren aallokon kintuillemme.

Puhe oikeudesta päivähoitoon, maksuttomaan terveydenhoitoon ja koulutukseen ovat jääneet leikkauslistojen jalkoihin. Näköpiirimme kavennetaan kipuilemaan mielivaltaisten valintojen välillä. Vastakkain asetetaan leikkaukset valtion velan pienentämiseksi ja lisävelan otto turvapaikanhakijoiden kustannusten kattamiseksi. Suomen ”tarina”, kuten on muodikasta sanoa, ei ole positiivinen vaan kärsimyksillä ja uhrauksilla kivetty.

Siten jäljelle jäävät usein kaikkein yksinkertaisimmat ja tylyimmät vaihtoehdot kuten rajat kiinni ja turvapaikanhakijoiden vähimmäisturvan leikkaukset. Samalla ihmisten yhdenvertaisuus ja Suomen allekirjoittama kansainvälinen pakolaissopimus vedetään kölin ali.

Identiteettimme ihmisoikeuksia kunnioittavana pohjoismaana on jäämässä ”kansallisen edun ja realismin” jalkoihin. Sitä haaskataan Venäjälle esitettäviin pakolaissopimuksen vastaisiin vaatimuksiin estää ihmisiä hakemasta turvapaikkaa Suomesta. Niinhän myös öljyrikas Norja toimi, samoin kuin EU Turkin suhteen.

Ukrainan kriisi puolestaan muistutti meitä ikävällä tavalla siitä, että Venäjän ja lännen etupiirikamppailu ei ole sittenkään ohi. Tämä näkyy myös Itämerellä niiden sotavoimien kasvaneena määränä.

Kaiken tämän seurauksena Suomi hapuilee hukkaamaansa identiteettiä negaatioiden kautta: Meillä ei ole varaa solidaarisuuteen, ihmisoikeuksia ei tarvitse puolustaa tosipaikan tullen ja Venäjän politiikkaamme määrittävät turvallisuusuhat.

Asemoidessamme itsemme EU:n ja Venäjän konfliktin kautta Euroopan itäiseksi etuvartioksi, pakolaiskriisi näyttäytyy Putinin juonena EU:n heikentämiseksi, 30 000 lähinnä Ruotsin kautta Suomeen tullutta pakolaista todisteena tästä ja vaivaiset 1000 Venäjältä tullutta turvapaikan hakijaa FSB:n kyhmyisenä sormena, jolla se morsettaa kolkkoa ulkopoliittista signaaliaan.

Elättelemättä harhakuvia Venäjän toimintatavoista, varsinainen vahinko Suomelle syntyy kuitenkin siitä, jos poliittisia erimielisyyksiämme ryhdytään käsittelemään ”EU:n yhtenäisyyttä” ja ”Suomen vakautta” horjuttavana Venäjän hybridisodan resonoimisena. Siinä kajotaan demokraattisen yhteiskunnan perustaan, sananvapauden rajoihin.

Nämä tuskin kuuluvat niihin elementteihin, joista haluamme Suomen identiteetin muodostuvan?

KHL IS HERE

Martti Puukko

Vaikken ole mikään suuri urheiluentusiasti, en minäkään ole voinut välttyä viime kuukausina näkemästä lehdissä, katujen varsilla, televisiossa, taksien ovissa ja Helsingissä jääkiekkohalli Arenan kyljessä suuria englanninkielisiä mainoksia, kuten, KHL is here, Super Week, We are ready! ja niin edespäin.

Noista mainoksista voisi helposti päätellä, että jokin suuri amerikkalainen ilmiö on rantautunut Suomeen, mutta kun asiaan perehtyy käy kuitenkin ilmi, että kyse on Venäjän presidentin Vladimir Putinin luomasta jääkiekkoliigasta, jota hänen lähipiiriin kuuluvat miljardööriystävänsä avokätisesti rahoittavat.

Taloudellisesti KHL:ssä ei eri lähteiden mukaan ole mitään järkeä, mutta hanke onkin poliittinen ja sen tarkoitus on kilpailla jääkiekkofanien suosiosta pohjoisamerikkalaisen jääkiekkoliigan NHL: n kanssa. Hanke on Venäjälle näköjään niin tärkeä, että vain englanninkieli näyttää käyvän Suomessa liigan mainostamiseen. Onko siis niin, että Venäjälläkin salaa ihaillaan Amerikkaa? Sekin on mahdollista. Vai onko kateus osasyynä siihen, että niin monet venäläiset kokevat Yhdysvallat vihollisena?

Olisiko sittenkin niin, että maailman kulttuuriin merkittävän panoksen tuoneella Venäjällä on kaikesta huolimatta syvä ja kalvava alemmuuskompleksi suhteessa Yhdysvaltoihin? Kyllähän Venäjälläkin tajutaan varmasti se, että Yhdysvaltojen suojaan ja seuraan vapaaehtoisesti hakeutuvia maita on runsaasti?

Yhä 1900-lukua elävällä Putinin Venäjällä ei ole lainkaan Yhdysvaltoihin verrattavissa olevaa vetovoimaa. Putinin Venäjältä puuttuu niin sanottu soft power. Siitäkö muuten johtuu, ettei venäläinen KHL luota Suomeen suuntautuvassa mainonnassaan venäjään tai edes suomeen? KHL: ään suurella rahalla siirtynyt Jokerit pelaa sentään vielä entisellä nimellään.

Autoritaariset johtajat ja diktaattorit näyttävät usein erityisen mieltyneiltä näyttämään voimaansa urheilun alueella. Niin on myös Vladimir Putinin kohdalla. KHL: n luomisen lisäksi Putin on jo onnistunut hankkimaan Venäjälle muun muassa vuoden 2014 Talviolympialaiset ja vuoden 2018 jalkapallon MM-kisat.

Urheilu on helppo ja nopea tapa nostaa kansallismielisyyttä, eikä tämä tietenkään koske vain Venäjää. Venäjän elinikäinen presidentti Vladimir Putin on kuitenkin korostetun selkeästi profiloitunut macho-miehenä, joka on muun muassa kellistänyt tiikerin, lentänyt kurkiauran edessä, sukeltanut vanhoja ruukkuja merestä, miehittänyt vihreine sotilaineen Krimin ja vienyt sodan Itä-Ukrainaan. Näitä viimemainittuja seikkoja Putin ei ole tosin myöntänyt. Hiljattain kun Puola voitti Venäjän lentopallon MM-kisoissa Putin kielsi, erään puolalaisen nettikommentoijan mukaan lähettäneensä edes joukkuetta Puolan kisoihin. Kommentoijan mukaan Putin oli todennut, että noita Venäjän pelipaitoja voi ostaa kaikista hyvin varustetuista urheiluliikkeistä.

Hiljattain julkaistuissa muistelmissaan presidentti Tarja Halosen entinen lehdistöpäällikkö Maria Romantschuk kertoo, että Putin oli ensimmäisellä presidenttikaudellaan ujolta vaikuttanut hyväkäytöksinen mies, jonka valta muutti machompaan suuntaan. Niinpä niin, kaikkien hyvin tuntema tosiasia entisessä Neuvostoliitossa oli se, että vain kaikkein ujoimmat ja herkimmät kaunosielut hakeutuivat juuri KGB:n palvelukseen.

Mielikuvien Venäjä

Markku Kangaspuro

Kuva: Vesa Niinikangas

Useimmilla ihmisillä tuntuu olevan ainakin jonkinlainen mielipide siitä, minkälainen Venäjä ja sen presidentti Putin on. Tässä mielessä Venäjä muistuttaa suhtautumistamme Yhdysvaltoihin. Erona vain on se, että mielikuvamme Yhdysvalloista syntyy usein sen itsensä välittämänä, kuten siellä tehdyistä elokuvista ja viihteestä. Venäjää hahmotamme pääasiassa muiden tulkintojen, politiikkaa käsittelevien kansainvälisten uutistoimistojen raporttien ja ehkä talousuutisoinnin kautta. Vai kuinka monta kertaa muistat katsoneesi viimeisen vuoden aikana venäläisen elokuvan TV:stä tai lukeneesi sen nykykirjallisuutta tai verkkolehteä?

Sama pätee tietenkin suurimpaan osaan maailman maista, mutta meille Venäjän merkitys on kuitenkin aivan eriluokkaa kuin noiden muiden huonosti tuntemiemme maiden.

Ukrainan kriisi on nostanut esiin Venäjän tulkinnan monikerroksisen ongelmallisuuden. Venäjän oma toiminta on tietenkin merkittävin tekijä siitä välittyvän kuvan synnyttämisessä. Viimeistään sen suorittama Krimin kaappaus ja toiminta Itä-Ukrainassa ovat muuttaneet kuvan Eurooppaa lähentyvästä Venäjästä siitä yhä kauemmaksi loittonevaksi Venäjäksi.

Vanhat, historian eri vaiheiden tuottamat viholliskuvat ovat saaneet uuden elämän. Niistä syntyy helposti ymmärrettävä ja tilanteeseen sopiva tarina aggressiivisesta, imperiumin palauttamiseen pyrkivästä Venäjästä. Venäjällä puolestaan kertomus ulkoisten vihollisten aina saarrostamasta valtiosta on saanut uutta voimaa Ukrainan vallanvaihdoksesta ja lännen sanktiopolitiikasta.

Uusi ulottuvuus suomalaisessa keskustelussa on se, että ensimmäistä kertaa sitten toisen maailmansodan olemme valinneet selkeästi puolemme Venäjää vastaan. Tämä heijastuu myös Venäjän tutkijoiden työhön.

Sosiaalisessa mediassa ja aika usein myös tiedotusvälineissä keskustelu rakentuu asenteiden, kannanottojen ja moraalisten tuomioiden varaan. Siellä tutkijoiden yritys analysoida sitä, miksi Venäjä toimii siten kuin toimii tulkitaan usein Venäjän politiikan hyväksymiseksi. Joskus tuntuu siltä, että nämä kaksi maailmaa ovat niin kaukana toisistaan, etteivät ne edes voi kohdata. Ongelmana on se, että moralisointi ei lisää tietoa ja ymmärrystä, sen funktio on toisaalla. Sillä otetaan kantaa ja vahvistetaan oman ”heimon” yhteenkuuluvuutta ja samanmielisyyttä, mutta se on jo toinen asia.

Ennustamisen vaikeus

Markku Kangaspuro

Ukrainan Maidanin rauhanomaisista mielenosoituksista alkanut kriisi on eskaloitunut sisällissodaksi, jollaisen ei pitänyt olla enää mahdollista Jugoslavian hajoamissotien jälkeen. Sotilaallisen konfliktin uhkan piti poistua Euroopasta EU:n ja Naton laajenemisen myötä.

Yksi asia vain jäi ottamatta huomioon. Kukaan ei nähnyt tarpeelliseksi integroida Venäjää uuden Euroopan rakentamiseen ja osa näki tämän myös mahdollisuudeksi työntää Venäjä kauemmaksi Eurooppaa koskevasta päätöksenteosta. Venäjä teki perinteiseen vaikutuspiiriinsä kuuluneille Armenialle ja Janukovitsin Ukrainalle selväksi, kuinka epäedulliset taloudelliset ja poliittiset seuraukset EU:n assosiaatiosopimuksen solmimisella olisi niille. Armenia hylkäsi assosiaatiosopimuksen jo viime syksynä ja Janukovits teki saman iltalypsyn jälkeen myöhemmin.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt se, minkälaisen kolauksen EU:n luotettavuus kansainvälisenä toimijana koki, kun se salli helmikuussa solmitun Janukovitsin ja opposition välisen sopimuksen repimisen päivä sen allekirjoittamisen jälkeen. Jos muutama tuhat Maidanilla päivystänyttä mielenosoittajaa kykeni kumoamaan EU:n painoarvolla neuvotellun sopimuksen, sen painoarvo on todettava kovin kevyeksi. Uskokoon tarinan ken halua. Tästä sai kuitenkin alkunsa prosessi, jonka päätteeksi Venäjä päätti kaapata Krimin.

Pyrrhoksen voitto tapahtumat ovat olleet myös Venäjälle. Ukrainasta ei tule Euraasian unionin jäsentä, Venäjän kärsii nyt maailmantalouden sakkauksen lisäksi sekä lännen sanktioista että Krimin alueeseensa liittämisen tuomista pitkäaikaisista taloudellisista ja poliittisista rasitteista. Ulkopoliittisesti Venäjä on joutunut eristyksiin USA:n ja Kiinan väliin, ja sen yleinen maine on vajonnut pohjalukemiin.

Itä-Ukrainassa riehuva sisällissota on myös kyseenalaistanut Venäjän ulkopolitiikan peruspilareihin kuuluneen maamiespolitiikan uskottavuuden. Siihen kuuluva venäläisten suojelu myös rajojensa ulkopuolella on osoittautunut poliittisesti valikoiden toteutettavaksi periaatteeksi. Muussa tapauksessa sen armeija ei vetäytyisi Ukrainan rajalta vaan olisi jo ylittänyt sen.

Jos arvio siitä, että Krim oli vain ensimmäinen askel Venäjän suunnitelmassa palauttaa imperiuminsa pitäisi paikkansa, sillä olisi ollut jo monta viikko aikaa miehittää koko Kaakkois-Ukraina ”maanmiestensä” suojelun nimissä. Venäjän politiikan arvioiminen on kuitenkin ilmeisen paljon monimutkaisempaa kuin mihin yksinkertaistetuilla selitysmalleilla päästään.

Venäjän luotto-orja

Martti Puukko

Puolassa vanhat kommunistitkin, aina kenraali Jaruzelskia myöten kampanjoivat maansa Nato-jäsenyyden puolesta 1990-luvulla. Kun kysyin vuoden 1981 Puolan sotatilan toteuttajalta miksi, hän vastasi: ”Kun sanoo A, on sanottava myös B. Puolan historia on osoittanut, että aina kun olemme olleet yksin meidän on käynyt huonosti.” Jaruzelski korosti, ettei Puolan Nato-jäsenyys suuntautunut Venäjää vastaan, vaan, että ratkaisu oli Puolan turvallisuuden puolesta.

Myös Venäjän johtaja Vladimir Putin tietää, erittäin hyvin, etteivät entiset Neuvostoliiton satelliittimaat liittyneet Natoon siksi, että ne suunnittelisivat hyökkäystä Venäjälle. Siitä ei tietenkään ole kysymys, vaan vuosikymmenet Neuvostoliiton brutaalisti alistamina olleet valtiot eivät vain halunneet, että historia toistuisi. Kuten tunnettua KGB:n kasvatti Vladimir Putin taas pitää Neuvostoliiton hajoamista viime vuosisadan suurimpana geopoliittisena katastrofina. Liettuan entinen johtaja ja sen vapaustaistelun keskeinen symboli Vytautas Landsbergis sanoi minulle eräässä keskustelussamme jo vuosia sitten, että Putin on eräällä tavalla kuin työttömäksi jäänyt vankileirinjohtaja, jonka leiri on purettu ja vangit on päästetty vapauteen.

Suomi ei ollut samalla tavalla Neuvostoliiton täysin nujertama maa. YYA-sopimuksen myötä Suomesta tuli kuitenkin aikaa myöten henkisesti eräänlainen ”luotto-orja”, joka uskotteli olevansa tasa-arvoinen isäntänsä kanssa.  Kun muut Itä-Euroopan orjat pääsivät vapauteen, ne eivät halunneet jäädä entisen isäntänsä alaisuuteen. Minusta se on täysin ymmärrettävää.

”Luotto-orja”, Suomi, ei sen sijaan oikein tiennyt miten elää vapaudessa. Se ei millään halunnut uskoa, että maan eliitin ylistämä ”YYA-orjuus” oli päättynyt, eikä se näytä uskovan sitä vieläkään. Mitenkään muuten en voi selittää sitä, että niin monet suomalaiset mielipidevaikuttajat kertovat ilmeisesti täysin vakavissaan suurvalta Venäjän legitiimistä etupiiristä, jota Naton laajeneminen uhkaa.

Suomalaista Nato-keskustelua kuvaa hyvin seuraava esimerkki. Kun presidentti Tarja Halosta haastateltiin joitakin vuosia sitten Yleisradion A-studiossa, toimittaja kysyi häneltä kumpi mahtaa liittyä Natoon ensin, Venäjä vai Suomi.

Halonen vastasi, että hän oli joskus vitsaillut samasta asiasta Putinin kanssa. Harmi ettei toimittaja kysynyt miten Halonen ja Putin olivat asiasta vitsailleet ja harmi ettei Halonenkaan sitä kysymättä kertonut. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla millainen se vitsi tarkalleen ottaen oli ja kumpi nauroi sille makeammin.