Virikkeitä ja virtaa työhön

Barcelonssa työskentelevä Michele Catanzaro (vas.) sai äsken Espanjan kuninkaan myöntämän tutkivan journalismin palkinnon Networks-kirjastaan. Australialainen Susannah Elliott puhui riippumattoman tiedejournalismin puolesta. Chandra Chekar (oik.) matkusti Kaliforniasta Helsinkiin stipendin turvin.

Barcelonssa työskentelevä Michele Catanzaro (vas.) sai äsken Espanjan kuninkaan myöntämän tutkivan journalismin palkinnon Networks-kirjastaan. Australialainen Susannah Elliott puhui riippumattoman tiedejournalismin puolesta. Chandra Chekar (oik.) matkusti Kaliforniasta Helsinkiin stipendin turvin.

Barcelonssa työskentelevä Michele Catanzaro sai äsken Espanjan kuninkaan myöntämän tutkivan journalismin palkinnon Networks-kirjastaan.

”Olen täällä tutustumassa uusimpiin tiedetoimittamisen suuntauksiin ja verkostoitumassa”, Catanzaro kertoo. Hän tekee tiedejuttuja muun muassa El Periodico ja Natural Physics World -lehdille sekä Barcelonan televisiolle.

Katalonian yliopistosta fysiikan tohtoriksi valmistunut Catanzaro kertoo vaikuttuneensa keskusteluista, joita kävi suomalaiskollegojen kanssa hyvinvointivaltiosta, Suomen koulutusjärjestelmästä ja panostuksista tutkimukseen.

Kokenut maailmankonferensseissa kävijä, australialainen Susannah Elliot esiintyi Helsingissä eri paneeleissa ja sessioissa. Aiheena hänellä oli ennen kaikkea riippumaton tiedejournalismi, jonka väsymätön puolestapuhuja hän on.

”Pelkkä puhuminen ei riitä vaan riippumattoman tiedejournalismin eteen on tehtävä lujasti töitä”, Elliot sanoo.

Hän työskenteli aluksi solubiologina, mutta ryhtyi sitten opiskelemaan journalismia ja pyörittää nyt tiedemediakeskusta Adelaidessa.

Chandra Chekar matkusti Yhdysvalloista Helsinkiin stipendin turvin. Freelancerilta matka ei olisi muuten onnistunut.

Intiassa syntynyt ja sittemmin amerikkalaistunut Chekar ryhtyi tiedetoimittajaksi parantaakseen tiedejournalismin huonoa tasoa.

Kone- ja tietotekniikkaa opiskellut Chekar kertoo kirjoittavansa juttuja kaikilta tieteen aloilta. Hän myös opettaa kirjoittamista Stanfordin yliopistossa.

Maailmankonferenssissa Chekar oli ensimmäistä kertaa, ja Suomikin oli hänelle lähes tuntematon.

”Tottakai tiesin Linus Torvaldsin ja Esa-Pekka Salosen, jotka ovat kuuluisia Kaliforniassa.”

Tuija Käyhkö

Kuka pysäyttäisi ilmastonmuutoksen?

Cherelle Jackson, Janne Hukkinen ja Anne Glover pohtivat, kuinka hillitä ilmastomuutosta.

Vuoristorata ja avaruusalus toimivat metaforina, kun asiantuntijat pohtivat millaisilla viesteillä hillitä ilmastonmuutosta.

Tieto herättää tunteita. Kaikki tieto ei kuitenkaan muutu toiminnaksi. Tämän huomasi myös Euroopan unionin tiedeasiantuntija Anne Glover tarjottuaan naapuriensa käyttöön kimppa-autoa. Skotlantilaisessa lähiössä ei muuttunut mikään vaan kaikki halusivat jatkaa omalla autolla ajamista – kustannuksista ja ekologisesta jalanjäljestä piittaamatta.

Glover ei lannistunut vaan kutsui Helsinkiin kokoontuneen kansainvälisen tiedetoimittajajoukon pelastamaan maailmaa ilmastonmuutokselta Star Trek -elokuvan Enterprise -avaruusaluksen hengessä.

Ennen Gloveria puhunut ympäristöpolitiikan professori Janne I. Hukkinen tarjosi tulevaisuuden liikkumavälineeksi myös vuoristorataa.

Ylöspäin suuntautuvien kuvien voima

Hukkisen mukaan jatkuva talouskasvu ja sen sisältämät ylöspäin suuntautuvat primäärimetaforat herättävät meissä positiivisia tuntemuksia, mutta uusiutumattomien luonnonvarojen käytölle perustuva bruttokansantuotteen kasvu ei voi enää jatkua.

Uutiset öljyntuotannon kääntymisestä lopulliseen laskuun aiheuttavatkin epämiellyttäviä tuntemuksia.

”Huimaus. Hallitsematon putoaminen, syöksykierre”, Hukkinen luetteli tunteita, joita alituisen kasvun mahdottomuudesta kertovat viestit aiheuttavat. Hänen vuoristoratamallissaan yhdistyvät kaksi tämän hetken valtateoriaa: jatkuvan talouskasvun malli ja uudempaa ajattelua edustava ekologisen sopeutuvan kehän teoria.

Primäärimetaforat määritellään kognitiivisessa lingvistiikassa ajattelun ja kielen perusyksiköiksi, jotka aiheuttavat sensomotorisia reaktioita. Hukkinen käytti kiintymyksen käsitettä esimerkkinä, joka aikaansaa ihmisessä lämmön aistimuksen. Näillä aistimuksilla on evolutiivinen pohja. Ne ovat välittömiä tuntemuksia, joita ei voi välttää.

Primäärimetaforia journalismiin?

Tähtialus Enterprisen matkaa harkitsevissa toimittajissa heräsi kysymys, miten positiivisia primäärimetaforia voisi käyttää journalismissa. Hukkinen nosti esimerkiksi urheilu-uutiset. Yksinkertaisiksi journalistin työkaluiksi primäärimetaforista ei kuitenkaan ole, sillä ympäristökriisien viestinnässä liikutaan myös propagandan rajoilla.

Tiedeviestinnän on Hukkisen mukaan oltava ennen kaikkea läpinäkyvää ja toimittava demokratian ehdoilla.

Mitä sitten voidaan tehdä eri tavalla kuin tähän saakka on tehty?

Anne Glover neuvoi tutkijoita viestimään proaktiivisesti.

”Puhu kieltä jota 15-vuotias koululainen ymmärtää. Älä tuputa lopullisia ratkaisuja, vaan tarjoa vaihtoehtoja.”

Toimittajan vastuu

Tutkijoiden epäluuloa toimittajia kohtaan Glover ymmärsi omien kokemustensa pohjalta. Toimittaja etsii syitä ja seurauksia ja poimii tutkimustuloksia tarkoitushakuisestikin, mutta tutkija rakastaa epävarmuutta.

Gloverin ja Hukkisen yleisössä istui tiedejournalisteja ja tieteen pr-ihmisiä, jotka asetetaan usein vastakkain keskenään.

Tanskalainen freelancetoimittaja Gorm Palmgren jättäisi Enterprisen matkan väliin.

”Toimittajilta pyydetään nyt apua EU:n ilmastopolitiikan toteuttamiseen”, Palmgren arvioi. ”Se ei ole journalistien tehtävä. Meillä ei voi olla agendaa edes ilmastonmuutosta koskevissa kysymyksissä.”

Samoalainen toimittaja Cherelle Jackson muistutti arkipäivästä: Ilmastonmuutosjuttujen myyminen on vaikeaa, koska ne ovat tylsiä – jopa Tyynenmeren saarilla, joita ilmastonmuutos kaikkein konkreettisimmin koskettaa.

Jackson kuitenkin peräänkuulutti vahvaa viestintää, joka yleistajuistaa ilmastonmuutoksen tutkimusta.

Tähän yhtyi myös viestintäja markkinointipäällikkönä Sydneyn teknillisessä yliopistossa työskentelevä Marea Martlew.

”Tunnistan toki propagandan ongelman. Mutta minä nimenomaan käännän työssäni ilmastotutkijoiden tuloksia kielelle, jota 15-vuotias ymmärtää, ja koulutan tutkijoita kertomaan työstään kiinnostavasti. En koe, että ammattikuntani on mikään julkisuuden pimeä puoli kuten journalistit usein ajattelevat”, Martlew totesi.

Marjatta Sihvonen
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja biologi.

Vuoristorata ekologiseen kestävyyteen

Janne Hukkisen vuoristoratamallissa yhdistyy kaksi tämän hetken valtateoriaa: jatkuvan talouskasvun malli ja uudempaa ajattelua edustava ekologisen sopeutuvan kehän teoria.

Professori Janne Hukkinen kehitti mallin, jossa jatkuvan talouskasvun ajatus yhdistyy ekologisen sopeutuvan kehän teoriaan.

”Ympäristön kannalta ei ole samantekevää, miten ja millaisia talouskehityksen ja ympäristön suhteesta kertovia tieteellisiä teorioita isolle yleisölle esitellään”, professori Janne Hukkinen sanoo.

Tämä pätee Hukkisen mukaan sekä tutkijoiden puheeseen että siihen tapaan, jolla tiedetoimittajat tutkimustuloksista kirjottavat.

”Maailman öljyntuotanto, talousluvut ja bruttokansantuote ovat viime vuosiin saakka kulkeneet yhtä matkaa ylöspäin, kuten neoklassillinen jatkuvan talouskasvun teoria edellyttää. Jatkuva nousu on voimakas kuva, kaiken hyvän metafora, jossa kuljetaan yhä ylemmäs. Mutta tiedämme myös, että jatkuva kasvu on mahdotonta. Maailman öljyntuotanto on jo saavuttanut huippunsa.”

Hukkinen etsii uutta ihmisen ja ympäristön vuorovaikutuksen mallia, joka on samanaikaisesti empiirisesti pätevä ja kognitiivisesti haluttava ja houkuttelee asennoitumaan uudelleen alati muuttuviin talouden ja ympäristön kriiseihin.

”Tarvitaan optimismia ja elämäniloa, mutta samalla realistista viestiä jatkuvan luonnonvarojen tuhlaamisen ja talouden nousun mahdottomuudesta.”

Hukkinen kertoo kehittäneensä tieteellisen mallin, jossa talouskasvua käytetään vahvistamaan ekosysteemin palveluja.

Seinälle heijastuu vuoristoratamainen kaavio ja sen jälkeen iloinen ihmisjoukko vaunujonossa valmiina syöksyyn. Hukkinen selittää, miten kuvassa yhdistyy kaksi tämän hetken valtateoriaa: jatkuvan talouskasvun malli ja uudempaa ajattelua edustava ekologisen sopeutuvan kehän teoria.

”Siinä on elämäniloa, mutta samalla se viestittää, että olemme samassa junassa, kaikki vaunut kytkettyinä toisiinsa. Jatkuva luonnonvarojen tuhlaaminen ja talouden nousu ovat kaikille mahdottomuus. Kuva houkuttelee ajattelemaan toisin, eikö totta?”

Eeva Pitkälä
Kirjoittaja on tieteeseen ja tekniikkaan erikoistunut vapaa toimittaja.

Väärä riskiarvio on riski

Amerikkalainen riskikonsultti David Ropeik jyrisi aiheettomien pelkojen riskeistä.

Amerikkalainen riskikonsultti David Ropeik jyrisi aiheettomien pelkojen riskeistä.

Riskejä ja niiden hahmottamista pohdittiin monissa maailmankonferenssin istunnoissa. Kovimmat kortit löi pöytään amerikkalainen riskikonsultti ja entinen toimittaja David Ropeik.

”Riskimme kasvavat, jos pelkäämme jotain asiaa liikaa tai liian vähän. Väärästä riskiarviosta seuraa riskialttiita valintoja, stressiä ja haitallisia poliittisia päätöksiä”, David Ropeik jyrisi.

Hän ruoski erityisesti säteilypelkoa. Hänen mukaansa ionisoivan säteilyn haittoja on liioiteltu tuntuvasti. Pienistä säteilymääristä ei ole haittaa tai haitta on mitätön.

Perusteena Ropeik käyttää lukuisia tutkimuksia, joita on tehty Hiroshiman ja Nagasakin pommeista elossa säilyneistä, hibakushista.

Hibakushat olivat ydinräjähdyksen aikana alle kahden kilometrin päässä räjähdyksen nollapisteestä, joka oli suoraan pommin räjähdyskohdan alapuolella.

Ropeik korostaa, että 67 vuotta kestänyt, kolmen sukupolven yli ulottuva tutkimus todistaa atomipommin pitkäaikaisvaikutukset pieniksi. Elinaikainen syöpäriski kasvoi vajaan prosentin, eikä seuraavalla sukupolvella havaittu geneettisiä vaurioita.

Monta mieltä säteilyn haitoista

Tiedemaailmassa ei ole konsensusta radioaktiivisen säteilyn haitoista. Jotkut tutkijat uskovat, että säteily on aina haitallista. Toisen teorian mukaan olemme evoluution myötä tottuneet säteilyyn, ja pienet säteilymäärät voivat jopa edistää terveyttä.

Hibakushat saivat voimakkaan kertaannoksen. Tilanne saattaa olla erilainen, kun säteily on vähäistä, mutta jatkuvaa.

Maailmassa on seutuja, joilla radioaktiivinen taustasäteily on huomattavan voimakasta – paljon yli Suomen arvojen, jotka puolestaan ovat huomattavasti yli Japanin arvojen. Edes voimakkaimmin säteilevillä alueilla Turkissa tai Brasiliassa ei ole havaittu, että paikallinen väestö sairastaisi syöpää enemmän kuin muualla.

Mielenkiintoinen on myös Suomessa julkaistu tutkimus Lapin poromiehistä, jotka ovat altistuneet muuta väestöä voimakkaammin sekä Neuvostoliiton ydinpommien että Tšernobylin laskeumille Lapissa. Tutkijat odottivat näkevänsä seuraukset runsastuneina syöpätapauksina, mutta tulos olikin päinvastainen: poromiehillä on vähemmän syöpää kuin muilla suomalaisilla.

Tulos saattaa johtua jostain muusta tekijästä kuin säteilystä, mutta ainakin se todistaa, ettei säteily ole tässä tapauksessa lisännyt merkittävästi syöpää.

Tšernobylin ja Neuvostoliiton ydinpommien laskeumien koskettamilla poromiehillä on vähemmän syöpää kuin muilla suomalaisilla.

Ydinpommi synnytti pelon

Ropeik vetoaa Spencer Weartin kirjaan The Rise of Nuclear Fear.

Säteilypelon taustalla on ymmärrettäviä tekijöitä: kylmän sodan aikainen ydinpommipelko, ydinsodan vastainen liike, ilmakehässä suoritetut ydinkokeet ja modernin ympäristöliikkeen nousu.

Meillä on myös taipumus pelätä ihmisen aikaansaamia riskitekijöitä enemmän kuin luonnollisia riskitekijöitä.

”Ydinvoima on ihmisen tuote. Se yhdistetään syöpään, jonka ajatellaan aiheuttavan kovia kipuja. Radioaktiivinen säteily on näkymätöntä. Pelko kasvaa, jos säteilyä tuottaa ja säätelee järjestelmä, johon ihmiset eivät luota.”

Pelko on voimakasta Yhdysvalloissa ja Britanniassa, missä ihmiset eivät luota viranomaisiin ja näkevät hallinnon enemmän vihollisena kuin ystävänä. Ranskassa tilanne on rauhallisempi. Turistikierrokset ydinvoimaloissa olivat suosittu kesälomahuvi aina syyskuun 2011 terrori-iskuun asti.

Myös kulttuuriset tekijät vaikuttavat. Meillä on taipumus muotoilla mielipiteitämme yhteneväisiksi sen ryhmän mielipiteiden kanssa, johon samastumme voimakkaimmin. Ryhmä sanelee, miten haluaisimme yhteiskunnan toimivan ja millaisia normeja haluamme noudattaa.

”Ydinsäteilypelko on kasvattanut ydinvoimalle tiukemmat ja kalliimmat turvallisuusstandardit kuin millekään toiselle energiamuodolle. Siksi myös ydinvoimaloista on tullut suhteessa kalliimpia kuin mistään muusta energialähteestä.”

Konservatiivi ei usko tieteeseen

Amerikkalainen Shawn Otto totesi, että tieteestä on tullut yhä enemmän uskon asia. Emme näe mikroaaltoa, emme osaa itse valmistaa älypuhelinta. On vain uskottava, mitä toiset niistä sanovat.

Koulutus ei aina paranna luottamusta tieteeseen – joskus jopa päinvastoin. Shawn viittaa Pew-tutkimuslaitoksen vuonna 2008 Yhdysvalloissa tekemään tutkimukseen.

Republikaaneista college-koulutetuista vain 19 prosenttia uskoo ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen olevan totta. Pelkän high school -koulutuksen saaneista republikaaneista ilmastonmuutokseen uskoo 31 prosenttia.

”Koulutus ehkä antaa itseluottamusta ja tunteen, että on selvillä asioista, vaikka faktat eivät olisikaan hallussa.”

Ilmastonmuutosta koskeva vääristymä pätee kuitenkin vain poliittisesti konservatiivien joukossa. Demokraattien keskuudessa tulos on toinen.

Myös Otto keskittyi säteilypelkoon ja painotti, että matkapuhelinsäteilyn pelkääminen on järjetöntä.

Säteilyn energiaan vaikuttavat intensiteetti ja taajuus. Iho säteilee infrapunaa paljon enemmän kuin kännykkä mikroaaltoja. Lisäksi infrapunan taajuus on miljoona kertaa isompi kuin mikroaaltojen taajuus. Tämän perusteella ihon lämpösäteily on paljon vaarallisempaa kuin kännykän mikroaaltosäteily.

Fukushiman siivoaminen vaikeaa

Japanin tiedetoimittajaliiton puheenjohtaja Hikino Hajime on niin ikään harmissaan ylimitoitetusta säteilypelosta.

”Japanilaiset vaativat, ettei ruokaan, energiaan rokotuksiin, lääkkeisiin ja säteilyyn liity pienintäkään riskiä. Nollariski ei kuitenkaan ole tästä maailmasta.”

”Ihmiset pelkäävät yhä enemmän riskejä, jotka tieteellisten todisteiden mukaan ovat suhteellisen pieniä. Samalla he unohtavat oikeat ja vakavat riskit kuten tsunamit, ydinaseet tai väestöräjähdyksen.”

”Kun nuudelipaketin kyljessä on iso punainen leima Ei sisällä geenimuunnettuja aineksia, asiakkaalle syntyy mielikuva, että geenimuunneltu vehnä tai riisi on vaarallista.”

Hajimen mukaan pelko on suurelta osin täysin tunneperäinen asia, jota on vaikea haihduttaa faktatiedolla. Hän havainnollistaa tilannetta videolla, jossa on lasiastiassa mukamas ulostetta; kukaan ei joisi mielellään vettä tällaisesta astiasta vaikka se olisi välillä pesty perusteellisesti.

”Suhteeton säteilypelko on pakottanut Japanin viranomaiset asettamaan niin alhaiset säteilyn turvarajat, että Fukushiman ydinvoimala-alueen puhdistaminen on mahdotonta. Alueella on hurjat määrät matalaradioaktiivista rojua ja roskaa. Ulkopuolella asuvat eivät halua jätteitä alueelleen eivätkä vihanneksia, kalaa tai polttopuita alueelta.”

Huhtikuussa 2011 hallitus nosti yleisölle sallitun, Fukushimasta peräisin olevan säteilyn alarajan tasolta 1 mSv/vuosi normaalitilanteessa tasolle 20 mSv/ vuosi hätätilassa. Hallituksen ydinvoimaneuvonantaja professori Kosako erosi vastalauseena sille, että uusi raja koski myös lapsia. Monet evakuoidut ja aktivistit vaativat, ettei Fukushimasta koituva ylimääräinen säteilyannos saa ylittää 1 mSv:ä vuodessa.

Japanilaisten keskimääräinen säteilyannos on 3,8 mSv vuodessa eli samaa tasoa kuin Suomessa. Maailmalla on kuitenkin alueita, joissa luonnollinen taustasäteily ylittää moninkertaisesti nämä rajat.

Raili Leino
Kirjoittaja on Tekniikka ja talous -lehden toimittaja ja Suomen tiedetoimittajain liiton varapuheenjohtaja.

Missiona ydinvoimajournalismin etiikka

kere_et_alOlin valmistautunut etsimään konferenssista aineistoa etiikasta ydinvoimajournalismissa. Paljon kiinnostavaa löytyi, vaikka käsite ydinvoimalajournalismin etiikka ohjelmasta puuttuikin.

Yleinenkin etiikka oli mainittu vain ensimmäisen täysistunnon nimessä, What about Ethics?. Siinä puhuttiin rokotuksista, jotka tarjoavat hyvän analogian ydinvoimalla.

Toimittaja Ulla Järvi kertoi yleisen mielipiteen ja journalismin heiluriliikkeestä Suomessa. Vuonna 2009 ihmiset jonottivat rokotuksiin. Pian tuuli kääntyi. Monet halusivat jättää rokotuksen riskit muille, mutta nauttia itse laumasuojasta. Tiedotusvälineiden moraali oli enimmäkseen samaa tasoa. Rokotuksien riskejä liioittelemalla ne rohkaisivat ajamaan pummilla.

Ydinvoimajournalismissa esiintyy sama vinoutuma. Puhutaan ydinvoiman riskeistä. Mutta usein jätetään kertomatta, että ydinvoiman tilalle tulisi fossiilivoimaa, jonka haitat ja riskit ovat vähintään kymmeniä kertoja suuremmat.

Ei minun takapihalleni

 

Yhdessä istunnossa puhuttiin ydinvoimaviestinnän salakuopista räjähtelevien reaktorien ja muuttuvan ilmaston aikoina, The Pitfalls of Reporting Nuclear Energy. Otsikko itsessään kertoo viestinnän tasapainottamisen ongelmallisuudesta.

Räjähtelevät reaktorit ovat pieni ja pahimmillaankin paikallinen ongelma. Fossiilisten polttoaineiden päästöt ovat suuri ja maailmanlaajuinen ongelma. Jos pieni ja suuri ongelma esitetään samankokoisina, kuva vääristyy ja tehdään virheellisiä päätöksiä.

Myös energia-alalla pummilla ajamisen idea on saanut suosiota: Hyödyt minulle, haitat muille. Ydinsähkökin kelpaa, kun sitä tuotetaan jossakin kaukana.

Hyvien pikkutekojen varjolla

 

Nimby-asenteen ohella vaikuttaa toinen moraalivinoutuma, itselisensointi-ilmiö. Se tarkoittaa, että tekemällä hyvän pikkuteon ihminen tiedostamattaan antaa itselleen moraalisen oikeuden toimia huonosti suurissa asioissa. Ilmiötä on tutkittu monilla aloilla, mutta ydinvoimaan liittyvää tutkimusta en ole siitä toistaiseksi nähnyt.

Fukusimaa käsittelevässä istunnossa, the Psychology of Risk Perception, itselisensointi tuli kuitenkin vahvasti mieleen.

Hikino Hajime kertoi japanilaisten mielialoista tsunamin jälkeen. Nollariski syndrooma on nyt yleinen tauti. Yleisö vastustaa jopa neljännen turvaluokan biolaboratorioita. Sama yleisö kuitenkin hyväksyy kaasuvoimalat ja polttomoottorit.

Konferenssissa näistä kysymyksistä syntyi vähän keskustelua, ehkä ajan puutteen vuoksi. Yksi ydinvoimaseminaarin puhujista, Pallava Bagla, sanoi myöhemmin kirjeessään, että eettiset kysymykset ansaitsevat huomiota. Samalla hän lähetti toukokuussa kirjoittamansa jutun Intian ydinvoimatilanteesta. Se kertoo, muun muassa salailusta Kudankulamin ydinvoimalatyömaalla ja nimby-asenteiden vahvistumisesta, mikä on uutta Intiassa.

Ekskursio Olkiluotoon täydensi konferenssin etiikka-antia. Siellä tuhannet ihmiset rakentavat ydinvoimalaa, suurin viivytyksin ja kustannusylityksin. Mutta he rakentavat sitä, kun arvostelijat tyytyvät haukkumaan muiden tekemisiä.

Kalevi Rantanen
Kirjoittaja on vapaa tiedetoimittaja


Etiikkaa kaikkeen tiedejournalismiin

 

Eettiset kysymykset putkahtivat konferenssissa esiin osin odottamattomissa paikoissa.

Juha Kere mainitsi terveysterrorismin ensimmäisessä täysistunnossa.

Ihmiset alkavat kerätä yhä tarkempaa mittaustietoa omasta terveydestään. Hyödyllinen tiedonkeruu voi muuttua moraaliseksi ongelmaksi, jos normaaliuden rajat vedetään ylitiukoiksi ja sitten vahditaan kanssaihmisten terveysmoraalia.

Can We Still Trust Science -istunnossa tuli kiinnostavaa tilastotietoa tieteen moraalista. Daniele Fanelli selosti tutkimuksiaan, joiden mukaan ei ole näyttöä tiedevilpin lisääntymisestä pitkällä aikavälillä. Tieteellä on kaikkine puutteineen paljon moraalista voimaa.

Tieteiden psykologiat ja etiikat ovat myös tieteitä. Ne tuovat tiedeviestintään imua. Tunteita ja moraalia on mahdotonta välttää. On kerrottava, että hyvät tutkijat ja insinöörit ovat enemmän kuin faktankeruukoneita. He ovat löytöretkeilijöitä ja seikkailijoita, ja myös ritareita, jotka taistelevat totuuden ja edistyksen puolesta.