Yleisradion likapyykki

Ylen hallintoneuvosto kuuli eilen pääjohtaja Lauri Kivistä ja vastaavaa päätoimittajaa Atte Jääskeläistä Ylen uutis- ja ajankohtaistoimintaa koskevan julkisen keskustelun vuoksi.  Kuulemisen jälkeen hallintoneuvosto tiedotti luottamuksesta yhtiön johdolle ja sen toimille: ”Likapyykki pestään kotona eikä julkisuudessa”, siteerasi Ylen oma otsikko puheenjohtaja Kimmo Kivelää (ps). Helsingin Sanomille Kivelä lausui: ”Hyvälle tielle on lähdetty. Toimitusjohtaja keskustelee ongelmallisten yksiköiden ihmisten kanssa. Ja vastaava toimittaja omien alaistensa.”

Näin kansanedustajista koostuva hallintoneuvosto vahvisti tarinaa Yksittäisten Hankalien ja Tyytymättömien Kapinasta, jota vastaava päätoimittaja Atte Jääskeläinen alkoi kertoa MTV3:n Seitsemän uutisissa kaksi viikkoa sitten: ”Epäluottamus liittyy… joidenkin toimittajien kokemuksiin, että juuri heidän juttuihinsa puututaan”. Samaa viestiä lähettivät Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnan päälliköt ”avoimessa kirjeessään”, jossa he totesivat, etteivät ”voi hyväksyä sitä, että jotkut ovat viime viikon yrittäneet murskata Ylen arvokasta työtä julkisella, pääosin Atte Jääskeläiseen kohdistetulla hyökkäyksellä.” Tässä tulkinnassa usean Ylen eturivin toimittajan kertomaan perustuva kriittinen keskustelu nimetään paitsi Yle-vastaisuudeksi myös epäkollegiaaliseksi eleeksi: ”Se on epäreilua jokaista työntekijäämme ja heidän arvokasta työtään kohtaan.” Tarinan kerrontaan osallistui Ilta-Sanomien haastattelussa myös Ylen hallintoneuvoston henkilöstöedustaja Jari Niemelä, jonka mukaan ”Muutama ihminen on vain kokenut olonsa jostain syystä hämmentyneeksi, he ovat reagoineet omituisesti”. Hän paikansi ongelmat A-Studioon ja organisaatiomuutosten jättämiin ”paineisiin”.

Viestintästrategisesti tämän hankalia yksilöitä ja organisaatiokaavioita koskevan tarinan tarkoituksena on tietysti ollut vaimentaa kohun alkuperäinen, yhteiskunnallisesti tärkeä kysymys siitä, vaikuttaako poliittinen paine Ylen uutis- ja ajankohtaisjournalismiin. Tässä se vaikuttaa ainakin hallintoneuvoston suuntaan onnistuneen. Tarina ”ongelmallisten yksiköiden ihmisistä” kertoo hallinnollisesta ongelmasta – ja sellaisena sitä nyt käsitellään – kun taas kysymys uutis- ja ajankohtaisjournalismin riippumattomuudesta on kysymys sanan- ja lehdistönvapaudesta ja politiikan ja median demokratian kannalta tärkeistä suhteista.

Riippumattoman journalismin kannattajalle ja vahvan Ylen ystävälle keskustelu on masentava: miten yhtiö, joka on saanut kansainvälistä tunnustusta uutistoiminnan kunnianhimoisesta kehittämisestä mediamurroksen paineissa ei kykene avoimesti keskustelemaan journalismista, vaan viestii ”avoimin kirjein”, toistelee yleisiä ”totta kai Yle on riippumaton”-tyyppisiä sloganeita tai, kuten päätoimittaja monissa haastatteluissaan, väittää, että kyse on väärinymmärryksistä. Että mitään kieltoa käsitellä pääministeri Juha Sipilän mahdollisia sidonnaisuuksia ei koskaan annettu. Että mihinkään ”muihin syihin” ei Sipilä-uutisointia linjatessa viitattu.

Ulkopuolisena uutisointia tarkasti seuraavana on kysyttävä, onko Ylen johto alkanut toteuttaa toiminnassaan ja viestinnässään ”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan”-periaatetta? Onko Ylen hallintoneuvoston vallannut faktaresistenssi? Vai onko jossain kollektiivisesti päätetty uskoa, että Ylen vaalitenttejä ja keskusteluohjelmia vuosia luotsanneet Susanne Päivärinta ja Jan Andersson – tai muut Helsingin Sanomien haastattelemat toimittajat – valehtelevat kertoessaan kiellosta tai ”muista syistä” tai ovat kerrassaan vailla ymmärrystä? Tai että Pressiklubin tiimin kirjallisena irtisanomisuhkauksena saamaa sanomaa kiellosta, no, ei vaan tapahtunut? Että Ruben Stilleriä ei irtisanomisen uhalla yritetty kieltää käsittelemästä Sipilä-teemaa ohjelmassa? Enkä edelleenkään tiedä journalistisia perusteluja sille, että Ylen johto kielsi tekemästä juttua pääministerin yhdelle toimittajalle yhtenä iltana lähettämästä 17 sähköpostiviestistä. Miksei se ollut toimituksen johdon mielestä uutinen?

Se, että Yleä koskevan keskustelun ytimessä olevat kysymykset median ja poliitikkojen suhteista, poliitikkojen mediaa kohtaan suuntaamasta painostuksesta tai epäilyt julkisen palvelun median riippumattomuuden horjumisesta nimetään ”likapyykiksi” kertoo paljon suomalaisesta poliittisesta kulttuurista. Periaatteellisista kysymyksistä on vaikeaa puhua, asioista keskusteleminen kääntyy puheeksi henkilöistä ja heidän kunniastaan ja tunteistaan ja journalistikunnalta puuttuu kokonaan julkinen keskustelu omasta professiostaan. Jatkuvat yt-neuvottelut ovat ymmärrettävästi hiljentäneet monet, mutta myöskään alan järjestöt eivät pidä ääntä.

Paradoksaalista on, että vaikka vuodot, organisaatioiden ja instituutioiden epäkohdista kertojat, ovat journalismin kannalta aivan olennaisia, osa suomalaista mediaeliittiä vaikuttaa ajattelevan, että sama ei koske mediataloja. Kuten toimittaja Salla Vuorikoski Oikeusministeriön Korruption vastaisen päivän tilaisuudesta tviittasi: ”Pidän hyvin vitsikkäänä sitä, että epäkohtien kertojia jatkuvasti hyödyntävä mediaväki omassa asiassaan paheksuu medialle puhumista.”

Ylen hallintoneuvoston puheessa kuulsi eilen jo ”keskustelu kuivunut, kriisi ohi”-sävy, mutta ehkei sittenkään. Ajankohtais- ja featuretiimin esimies Jussi Eronen ja Sipilä-uutisointia hoitanut ja pääministerin viestittelyn kohteeksi joutunut toimittaja Salla Vuorikoski ovat osaltaan päättäneet vastustaa hallintoneuvoston siunaamaa Ylen johdon ”ongelmalliset yksiköt”-tarinaa irtisanoutumalla tänään tehtävistään ”Näkemyserot sananvapaudesta päätoimittajan kanssa ovat liian suuret”, perustelee Eronen eroaan.

Se, että painovapauden 250-juhlavuosi Suomessa päättyy kahden Ylen toimittajan eroamiseen protestina sananvapauden rajoittamisen vuoksi ei nimittäin ole mikään pieni pikapyykki. Se on iso skandaali.

Hiljaisuuden tyrannia

Miksi journalistit eivät Suomessa keskustele työstään avoimesti? Miksi eri mediat eivät avaa omaa linjaansa lukijoilleen ja katsojilleen? Missä kohtaa journalistikoulutusta on se kurssi, jossa opetetaan, että toimituksellisista valinnoista ei koskaan keskustella julkisesti?

Nämä kysymykset aktualisoituivat muutama viikko sitten, kun Ylen A2 Pakolais-ilta (TV2 7.10.2015) herätti voimakasta kritiikkiä. Sen sijaan, että toimitus olisi vastannut kritiikkiin kertomalla, miten oli näkökulmansa valinnut ja miksi, missä mielestään onnistui ja missä mahdollisesti ei, ohjelman Facebook-sivulla julkaistiin defensiivinen viesti: ”Hei! Kiitos kaikille! Eilisen ohjelman palaute oli meille tekijöille yllätys. Saimme todella paljon negatiivisia viestejä. Tuntuu, että ilmapiiri Suomessa on sellainen, että tästä aiheesta on hyvin vaikea käydä järkevää keskustelua.” Sen sijaan, että toimitus olisi harjoittanut journalismia ja julkisen palvelun vastuuta käymällä keskusteluun yleisönsä kanssa, se päätti valitella yleisönsä laatua. Niinpä se ei myöskään tarttunut Facebook-päivitykseen tulleisiin 260 kommenttiin, lukuun ottamatta yhtä detaljikysymystä.

Juuri näin syntyy huonoa julkista keskustelua: tehdään ohjelma, joka katsojille näyttäytyy eri tavoin yksinkertaistavana vastakkainasetteluna ja ohipuhumisena; ruudussa julkaistaan livetviittejä laidasta laitaan; keskusteluun kutsutuista moni on turhautunut, ei pääse ääneen tai kokee olevansa ohjelmassa, johon ei suostunut; toimitus saa negatiivista palautetta mutta ei kerro, mihin pyrki ja pohdi, miksi ote ei välittynyt tai puhutellut. Lopputuloksena on joukko tuohtuneita ja tyytymättömiä katsojia, salaliittoteorioita ja kärjistyneitä väittämiä Ylen toimittajien poliittisista sidoksista ja paineista. Se, mistä piti puhuman, hukkuu keskusteluun keskustelusta. Toimittajien poissa ollessa katsojat huutelevat keskenään.

Julkisuuden tutkijana ajattelen, että tämä on journalismin avainkysymys: on oltava kyky avata toimituksellinen linja ja sitä, millaista journalistista harkintaa kulloinkin on käytetty ja millaisia valintoja tehty. Jollei toimitus siihen pysty, sillä on ongelma. Suomalainen media kuitenkin luottaa vahvasti itsestäänselvyyden auraan: jos ja kun uutisvalinnat ja näkökulmat vaikuttavat ikään kuin annetuilta, ollaan oikealla tiellä. Jos ja kun lukijat ja katsojat reagoivat, sitä ei tunnusteta tai ainakaan siitä ei keskustella.

Vain harvoin instituutiot antautuvat keskusteluun. Ylen Pressiklubin Janne Zareffin Facebook-päivitykset ovat aina kiinnostavaa luettavaa, mutta niissäkin pohditaan harvemmin ohjelman omia tulokulmia. Helsingin Sanomien vastaavan päätoimittajan Kaius Niemen kommentti lehden Kuukausiliitteen kritiikkiä herättäneeseen ”Miten kutsuisimme virolaisia?” -kilpailuun (3.4.2015) oli harvinainen. Siinä paitsi pyydettiin lukijoilta anteeksi myös viitattiin ”toimitukselliseen linjaan” ja ”arvopohjaan” ja todettiin, että ”HS tulee vastedeskin seisomaan moniarvoisen yhteiskunnan takana ja puolustamaan vähemmistöjen asemaa. Niin ikään Helsingin Sanomat jatkaa työtään avarakatseisuuden ja kansainvälisyyden edistäjänä.” Ylen ohjelmatoiminnan säännöistä taas keskusteltiin poikkeuksellisella tavalla kohua herättäneen Porttikielto Poriin –dokumenttisarjan yhteydessä.

Ulospäin näyttääkin siltä, että suomalainen journalismi ei koe tarvetta dialogiin yleisöjensä kanssa. Mediat näyttäytyvät instituutioina, joita luonnehtii kasvottomuus, vaikka yksittäiset toimittajat saisivat paljonkin palautetta. Isoista suomenkielisistä sanomalehdistä vain Iltalehdessä julkaistaan pääkirjoitukset signeerattuina.

Toisin on Ruotsissa. Media-alan ja journalismin ajankohtaisia kysymyksiä käsitellään niin Ruotsin radion viikottaisessa ohjelmassa P1 Medierna kuin iltapäivälehtien Aftonbladet ja Expressen päätoimittajien Jan Helin ja Thomas Mattson viikottaisessa podcast-keskustelussa Mattson-Helin. Ajankohtaisista politiikkauutisista keskustelevat viikottain myös Ruotsin radion politiikan toimittajat Thomas Ramberg ja Fredrik Furtenbach Henrik Torehammarin juontamassa podcastissa Det politiska spelet. Se, mikä näistä ohjelmista välittyy, on journalismi professiona, joka reflektoi omaa olemistaan, eri medioiden profiileja ja toiminnan ehtoja. Toivon, että viime viikolla aloittanut suomalainen Polpodden, ruotsinkielisen Ylen politiikan toimittajan Anne Suomisen ja Hufvudstadsbladetin pääkirjoitustoimituksen päällikön Susanna Ginmanin keskusteluohjelma, kehittyy samaan suuntaan.

Podcasteissa on toki kyse nörteille suunnatusta viihteestä, mutta mikä estää medioita kehittämästä muitakin kommunikaation muotoja. Aikana, jolloin informaatiosota, disinformaatio ja vihasivustot puhuttavat journalisteja ja huolestuttavat mediayhtiöitä, tarvitaan paitsi lisää laadukasta journalismia myös kykyä viestiä lukijoille ja katsojille, mistä aineksista se rakentuu. Instituutioiden sisälle piiloutuminen tukee sitä hiljaisuuden tyranniaa, jonka Jyllands-Postenin toimittaja Flemming Rose Suomessa vieraillessaan nimesi sananvapauden viholliseksi.

Toisin kuin suomalaiset mediat vaikuttavat uskovan, toimituksellisten valintojen avaaminen ei horjuta yleisöjen luottamusta, vaan vahvistaa sitä.