Oppialojen kuolema

Muutoksen ja jatkuvuuden suhde on kulttuurin ja yhteiskunnan tutkijoiden peruskysymys. Miten muutokset tapahtuvat ja kuka ne saa tapahtumaan?

Kysymys on suomalaiselle tutkijayhteisölle mitä ajankohtaisin, sillä suomalaisissa yliopistoissa on käynnissä vallankumous. Siitä ei ole selvää kokonaiskuvaa, eikä sitä johda kukaan yksittäinen sankari tai syypää. Se ei ole missään yksissä käsissä, ei hallituksen eikä vastuuministerin kontolla.

Kumouksen virallinen nimi on rakenteellinen kehittäminen. Se on prosessi, jota opetus- ja kulttuuriministeriö kannustaa ja johon se rahoituksellaan painostaa. Sen linjauksia tehdään Suomen yliopistot UNIFI ry:n eli aiemman yliopistojen rehtorien neuvoston raporteissa, ja sitä toimeenpannaan yliopistojen omissa strategioissa.

Jalkatyön tekevät yliopistojen opettajat, professorit ja lehtorit, jotka erilaisten uudistusohjelmien kokousmaratoneissa lakkauttavat oppialoja, joihin he itse ovat kouluttautuneet ja erikoistuneet. Tilalle he rakentavat erilaisia laaja-alaisia kandidaatti- ja maisteriohjelmia, joihin he – jos ovat vaikutusvaltaisia ja pääsevät ohjelmien johtoryhmiin – yrittävät luoda sijaa omalle oppialalleen, itselleen, kollegoilleen ja opiskelijoilleen.

Osa koulutusohjelmista viittaa nimissä oppialoihin, monet ovat temaattisia. Yhteistä kaikille on kaunis ajatus laaja-alaisuudesta ja yhteistyöstä. Tämän kääntöpuolena on ankara valtataistelu erilaisissa työryhmissä siitä, mitä koulutusohjelmissa opetetaan, millaiselle tiedolle ja osaamiselle niissä on kysyntää ja mille aloille ja millaisille tutkijaopettajille ne tarjoavat elintilaa yliopiston sisällä. Näissä keskusteluissa määritetään se, millä aloilla on olemassaolon oikeutus ja millaisin resurssein.

Tällä kumouksella on byrokraattinen rationaliteetti, ja sitä ohjaa pyrkimys selkeään, mahdollisimman tasakokoisista osioista muodostuvaan rakenteeseen. Niin kuin aina, ”kehittämisellä” on jalot pyrkimykset: laadukkaampaa, fiksummin ja tehokkaammin. Ja niin kuin aina, sen ytimessä on standardisointi ja leikkaaminen: enemmän vähemmällä.

Kun oppialat näin katoavat yliopistojen julkisivuista, yliopistojen professorit ja dosentit proletarisoituvat lopullisesti. Kun kellään ei ole enää omia opiskelijoita, et voi puhua minkään tai kenenkään nimissä tai puolesta. Edustat vain itseäsi. Olet vain oma, henkilökohtainen tuloksesi. Näin täydellistyy yliopistolain käynnistämä muutos, jossa yliopisto-opettajilta ja -tutkijoilta vietiin viran tuoma valta ja vastuu.

Rakenteellisen kehittämisen tuloksena professorit ja muut yliopisto-opettajat tuottavat moduuleja, joita hallinto tilaa. Ja jos jollekin moduulille ei ole kysyntää, se lakkautetaan tuotannollis-taloudellisista syistä. Professorit ja dosentit voivat toki tutkimusrahoituksensa niin salliessa samastua tieteenalaan ja tutkimustraditioihin, mutta yliopistojen koulutusrakenteessa heistä tulee keskenään vaihdettavia osasia. Tieteenalojen kehittämisestä puhutaan yliopiston juhlapuheissa ja tieteellisten seurojen hengennostatuksessa, mutta tosiasiallista, koulutukseen ja tieteenaloihin sosiaalistumiseen perustuvaa pohjaa ei enää ole.

Tämä on valtaisa muutos, vallankumous, joka tapahtuu sarjana pieniä, banaaleja päätöksiä yliopistojen arjessa. Se on resurssien isojako, jonka seurauksia tullaan lähivuosina näkemään jatkuvana sarjana oppituolien – anteeksi, tehtävien – ja alojen lakkauttamisia.

Juuri nyt UNIFI selvityttää taidealojen koulutuksen ja tutkimuksen rakenteellista kehittämistä, ja yliopistojen lähivuosien taloustilanteen tietäen musiikin, teatterin, elokuvan, taidehistorian, kirjallisuuden ja taidekasvatuksen tutkijoiden on syytä pelätä pahinta. Viime joulukuussa humanistisia aloja selvittäneen Jussi Nuortevan oli vaikea jaksaa muistaa ja nimetä kaikkia hänen mielestään ilmeisen vähäpätöisiä taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen aloja, mutta yhtä kaikki hän loppuraportissaan ehdotti alojen siivoamista Aalto-yliopiston ja Taideyliopiston yhteiseen ”kansainvälisesti ainutlaatuiseen taideaineiden kampusalueeseen”. Ehdotus kuulostaa paitsi asiantuntemattomalta ja ylimieliseltä, myös selkeydessään pelottavan todennäköiseltä. Nyt asiaa selvittämään on palkattu Taideyliopiston vararehtori Paula Tuovinen. Kuten kaikessa ”kehittämisessä”, tässäkään ei lähtökohtaisesti kuulla oppialoja ja niiden edustajia.

Niillä kun ei enää ole mitään virkaa.

Kiristyvä kilpailu kannusti luomaan uusia tapoja tutkimuksentekoon

Pauliina Lehtonen

Tutkin äskettäin nuorten journalistien ammattikuvan ja asiantuntemuksen kehittymistä. Tutkimuksessa nousi esiin työelämän murroksen vaikutus nuorten toimittajanalkujen tapoihin rakentaa työuraa. Pätkätöiden tuottama epävarmuus uusien töiden löytymisestä sai nuoret kantamaan yhä enemmän vastuuta työllistymisestä ja kerryttämään aktiivisesti osaamista erilaisissa vapaaehtoisvoimin toteutetuissa projekteissa.

Tutkimusta tehdessäni huomasin, että nuorten journalistien kokemat tilanteet muistuttivat monessa suhteessa tutkijan arkea. Samalla kun tohtoreita valmistuu yhä enemmän, rahoittajat tiukentavat kukkaronnyörejään. Henkilökohtaisten ansioiden kerryttäminen ja oman osaamisen aktiivinen markkinoiminen ovat tulleet kiinteiksi osiksi akateemisen työläisen arkea.

Reilu vuosi sitten tohtoriksi väitelleenä olin tilanteessa, jossa omaa akateemista uraa piti ajatella uudelta pohjalta. Moni tutkijakollega oli saman kysymyksen äärellä. Akateemisen työelämän epävarmuuden edessä päätimme laittaa kollegoiden kanssa pystyyn Suomen ensimmäisen tutkimusosuuskunnan. Halusimme osaltamme olla reagoimassa alan kiristyvään kilpailuun ja luoda työmahdollisuuksia tutkijoille. Osuuskunta on vastavetomme yliopistomaailmassa korostuvalle yksilölliselle kilpailulle. Lähimpiä työtovereita vastaan kilpailun sijaan haluamme yhdistää voimamme ja tehdä töitä yhdessä. Tutkimusosuuskunta tarjoaa paitsi vertaistukea, ajatushautomo-tyyppisen alustan, jossa voimme kehitellä yhdessä tutkimusavauksia.

Osuuskuntamme jäseniä yhdistää toiminnallinen tutkimusote ja kiinnostus maankäytön ja luonnonsuojelun käytäntöjen kehittämiseen. Osuuskunnallemme on tärkeää yhteiskunnan ja tutkimuksen välinen keskusteluyhteys, jolle nykypäivän yliopistomaailmassa tuntuu usein jäävän liian vähän aikaa ja tilaa. Julkaisupisteitä ja muita määrällisiä mittareita tuijotettaessa yliopiston kolmas tehtävä sysätään liian helposti syrjään. Koen osuuskuntamme olevan väylä tutkimustulosten välittämiseen yhteiskunnan eri toimijoille. Tutkimuksen ja ”muun yhteiskunnan” välinen tiivis yhteys on osuuskuntamme perusta. Haluamme tehdä käytäntöihin kiinnittyvää tutkimusta, jolla on merkitystä paitsi akateemisesti myös hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan tasolla.

Yliopistojen nykykehitys saa kysymään, millaiseksi tulee muodostumaan niin tieteen rooli yhteiskunnassa kuin tutkimustyön mielekkyys, jos tutkimusta arvotetaan yhä enemmän julkaisupisteiden perusteella. Millaisia ja missä ovat ne paikat, joissa tutkimus ja yhteiskunta voivat yhä kohdata ilman painetta siitä, että näiden kohtaamisten tulisi tuottaa yliopistoille taloudellisesti mitattavaa hyötyä?