Metsää vai puita?

Antti Immonen

30.10.2019 12:40

Kuva: Pixabay.com / Creative Commons CC0.

 

Saapastelin eilen tontillani katsastamassa, mitkä puut olisi järkevintä pätkiä moottorisahalla polttopuiksi. Löytyihän niitä: pari mäntyä, iso maahan rojahtanut tuomi, harvennettavia kuusia ja sekalaista pusikkoa. Vallitsevien metsänhoito-oppien mukaan ensimmäiseksi kai kannattaisi tehdä klapeja vanhimmista puista, mutta nimenomaan niihin en missään tapauksessa kajoa. Minulla on varaa harventaa puita vain sieltä täältä niin, että edes jonkinlainen monimuotoisuus säilyy. Sallin lahot ja vänkyrät ja sekalaisen lajiston. Siten tämä pieni metsikköni on jatkossakin metsä eikä vain joukko puita.

Isommassa katsannossa metsät mielletään nykyään turhan usein yksipuolisesti vain hiilinieluiksi, ja biodiversiteetti unohtuu. Teollisuus tarvitsee raaka-ainetta, ja sitä kasvatetaan tehostetusti. Hallitustenvälisen luontopaneelin IPBESin raportin mukaan maailman eliölajeista miljoonaa uhkaa sukupuutto. Maaliskuussa julkaistun Punainen kirja -raportin mukaan Suomen eliölajeistakin on uhanalaisia joka yhdeksäs.

Raportin mukaan Suomessa elää 2677 eliölajia. Punaisen kirjan tutkijat tiivistävät, että ”[l]ajien uhanalaistumiseen on vaikuttanut merkittävimmin metsäelinympäristöjen muutokset, jotka ovat ensisijainen uhanalaisuuden syy 733 lajille. Yleisimpiä niistä ovat metsien uudistamis- ja hoitotoimet, vanhojen metsien ja kookkaiden puiden sekä lahopuun väheneminen.”

 

Puupelloilla, joissa kasvaa suorissa riveissä esimerkiksi männyn- tai kuusentaimia, viihtyy vain pieni määrä eliölajeja. On ymmärrettävää, että metsiä jatkossakin hyödynnetään eri tavoin, mutta kasvatusmenetelmissä tulisi painottaa eliöstön monimuotoisuuden säilyttämistä. Usein varsinkin köyhissä maissa yksilajiset puupellot myös kaventavat paikallisten asukkaiden elinkeinoja, koska jonkin tietyn puulajin kasvatus tähtää jonkin määrätyn teollisuudenalan tarpeisiin (esim. sellun tai palmuöljyn tuottamiseen).

Viime aikoina on puhuttu paljon puiden istuttamisesta ja maailmanlaajuisista metsitysprojekteista. Välillä monenkirjava intoilu hämmentääkin. Tuntuu ymmärrettävältä, että maapallon kuiville ja paljaaksi kalutuille alueille metsiä yritetään palauttaa, mutta onko Suomessa tarpeen, että esimerkiksi yksityishenkilöt istuttavat joutomaille puita?

Ei kai siitä haittaakaan ole, mutta Suomen ilmastossa puiden taimet kuitenkin versovat helposti itsekseenkin. Eikö täällä pikemminkin tulisi päähuomio kiinnittää siihen, miten metsiä hyötykäytetään?

Tai tarkemmin ajatellen: eiköhän juuri se seikka tulisi nostaa valokeilaan muuallakin? Kaikkialla ihmiset näet yrittävät riipiä itselleen elantoa, ja metsät ovat siinä puuhassa avainasemassa. Kehitysmaissakin metsittämisprojektit ovat usein epäonnistuneet siksi, että paikalliset asukkaat ovat käyttäneet istutusmetsät heti tilaisuuden tullen polttopuiksi tai raivanneet ne pois viljelysmaan tieltä. Ja rahan tienaamisestahan Amazonin metsien polttamisessakin on kyse: brasilialaiset maanviljelijät yrittävät saada tuloja keinoja kaihtamatta.

 

Entä onko järkevää istuttaa puita vaikka Saharaan, jos kerran ilmasto tästä taatusti vielä lämpenee? Eikö ole mahdollista, että ne vaivalla istutetut puut sitten kuitenkin näivettyvät ja kaikki ponnistelut menevät hukkaan? Kyllä on. Kuivuus, metsäpalot, eroosio ja yleinen maan huonontuminen on jo nyt erittäin suuri ongelma kymmenissä maailman maissa, ja ilman sitä maailmantalous voisi olla 10–17 prosenttia suurempi.

Taannoin silti uutisoitiin, että tutkijoiden mukaan puiden istuttaminen on ylivoimaisesti tehokkain keino torjua ilmastonmuutosta. Sveitsiläisen ETH Zürich -tutkimuslaitoksen tutkijat laskivat jokin aika sitten, että maapallon metsättömille alueille kannattaisi istuttaa metsää yhteensä noin 1,6 miljardia hehtaaria. Nyt maapallolla on metsää suunnilleen 2,8 miljardia hehtaaria. Puut saavuttaisivat täyden hiilensitomiskykynsä vasta noin 40 vuodessa, mutta toki ne sitoisivat hiiltä myös kaiken aikaa kasvaessaan. ETH Zürichin mukaan tehokkainta olisi kuitenkin istuttaa puita muun muassa Venäjälle ja Yhdysvaltoihin, eikä siis esimerkiksi aavikoille. Science-lehden esittelemistä tutkimustuloksista on tiivistelmä suomeksi täällä.

Nimenomaan monissa kuivissa ja maisemaltaan runnelluissa maissa on otettu ajatus puiden istuttamisesta vakavasti. Esimerkiksi BBC:n mukaan Etiopiassa istutettiin jokin aika sitten 350 miljoonaa puuta yhdessä päivässä, ja maa on ilmoittanut istuttavansa jatkossa kaikkiaan neljä miljardia puuta.

Aavikoituminen ja maaperän eroosio on ongelma myös Kiinassa, jossa on viime vuosina mobilisoitu miljoonia ihmisiä istuttamaan puita. NASAn satelliittikuvien perusteella Kiinassa ja Intiassa maata peittävä kasvillisuus on lisääntynyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana Amazonin sademetsäalueen verran, mikä ei ole ihan vähän. Vaikka tämä vihertyminen johtuu osin maatalouskasveista, joista ei ole juuri hyötyä niin ilmastonmuutoksen kuin lajikadonkaan torjunnassa, on uutinen silti hyvä, koska se osoittaa, että ihmiskunta pystyy lisäämään nopeastikin maapalloa peittävien kasvien määrää. (Uutinen tämän linkin takana.)

Kaikkialla istuttamiseen perustuva metsittäminen ei onnistu, koska taimien kasvuympäristö on muuttunut aavikoitumisen takia liian epäsuotuisaksi. Metsiä on kuitenkin mahdollista palauttaa myös muilla keinoin kuin taimia istuttamalla. Esimerkiksi maailma.net-verkkosivuston artikkelin mukaan Nigerissä jo tuhoutunut metsä on saatu elpymään versomaan käyttämällä hyväksi maaperässä olevia kantoja ja juurakoita, jotka ovat olleet edelleen elossa. Alkuperäisen metsän elvyttäminen voi olla myös biodiversiteetin kannalta järkevämpää, koska se saattaa palauttaa paikalle myös muuta alkuperäistä eliöstöä.

 

Suomessa onnistuttiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa luomaan onnistuneita metsänhoitomekanismeja, joilla taattiin metsien säilyminen ja raaka-aineen saanti. Noista mekanismeista kehittynyt nykyinen tehometsätalous on kuitenkin aikansa elänyt metsänhoitomuoto, joka ei kirjaimellisesti näe metsää puilta. Kuten monissa tässäkin blogissa mainituissa tutkimuksissa mainitaan, tietoa maapallon metsäpeitteen lisäämiseksi ja monimuotoisuuden parantamiseksi on olemassa. Se on myös melko helposti meidän kaikkien ulottuvilla; tämäkin blogikirjoitus perustui lähinnä erilaisilla verkkosivuilla julkaistuihin tiedeuutisiin.

Seuraavaksi aion itse syventää tietojani aiheesta ja etsiä käsiini palkitun biologi ja tietokirjailija Juha Kauppisen vastikään ilmestyneen teoksen Monimuotoisuus.