Onko nimesi sinun?

13.02.2017 12:12

Kirsi Heikkinen

recycle

Kestääkö haastateltava laveat julkaisuoikeudet? kysyi Tiedetoimittajain pääsihteeri Ulla Järvi tuikitärkeässä kolumnissaan http://www.tiedetoimittajat.fi/kestaako-haastateltava-laveat-julkaisuoikeudet/ liiton lehdessä. Toimittajalla niissä on ainakin kestämistä.

Ei puhuta nyt rahasta, vaikka monia korventaakin, että mediatalot vaativat juttuihin nyt kaikki oikeudet kertajulkaisuoikeuden hinnalla.

Puhutaan nimestä.

Nimi on toimittajan tavaramerkki. Sen avulla yleisö erottaa juuri hänen juttunsa toisten valmistamista. Halusipa toimittaja sitä tai ei, nimi on myös laatumerkki: Tietyn tekijän juttuja seuratessa oppii aika vikkelästi, kuinka hyvin hän tapaa perehtyä aiheisiin, joista kirjoittaa, pruukako hän työstää priimaa vai suoltaa sekundaa, voiko hänen juttuihinsa luottaa.

Ja luottamus, niin haastateltavien kuin lukijoidenkin, on erityisesti tiedetoimittajan työn peruskallio.

Uusien työ- ja avustajasopimusten – jollaisten allekirjoittamista edellytetään nyt lähes joka mediatalossa – myötä toimittaja ei kuitenkaan voi enää hallita sitä, mitä hänen nimissään ilmestyy. Konserni omii kaikki ”nykyiset ja tulevat oikeudet mukaan lukien aineiston muuntelu- ja edelleenluovutusoikeus”, joten tekijä ei tiedä missä, milloin ja millaisena hänen tiettyyn mediaan työstämänsä juttu jatkossa julkaistaan.

Elokuvatoimittaja Kalle Kinnunen kertoi Journalistissa hyytävän esimerkin http://m.journalistiliitto.fi/journalisti/lehti/2014/09/kolumnit/essee-onko-tekstisi-sinun/ siitä, mihin juttujen kierrätys voi johtaa: Vanhentuneita kommentteja esitetään yleisölle tuoreina, tai raju saksiminen tekee sisällöstä niin silkkoa, ettei toimittaja tunne sitä enää omakseen.

Pilaantunut tuotos menee silti toimittajan kontolle, koska jutussa on hänen nimensä. Maine saa tässä tapauksessa ansaitsemattoman kuhmun. Saman konsernin tuotteissa ei tarvitse edes mainita, missä juttu on aiemmin julkaistu ja koska. Jokin uudeksi uskomasi teksti voikin olla vuosia vanha. Ei ihan reilua kuluttajallekaan?

Tiedejuttujen kierrätyksessä on samankaltaisia pulmia. Tavallaan on herkullista, että tiedejournalismi leviäisi joka aviisiin, mutta mitä jos käy kuin Kinnuselle? Moni artikkeli kestää hienosti aikaa mutteivät kaikki. Tietokin voi hapantua, joten juttujen sisältö pitäisi tarkistaa ja päivittää ajan tasalle joka kerta, kun juttu julkaistaan uudelleen. Onko kaikissa toimituksissa tähän varmasti aikaa ja osaamista? Asiaa tuntematon editori voi helposti livauttaa tiedejuttuun virheitä jo pelkästään sitä uuteen mittaan ja muottiin sorvatessaan.

Journalistin ohjeiden mukaan haastatelluille pitää kertoa, että haastattelua voidaan käyttää useissa eri välineissä. Muistaako joku varmistaa, että näin on alkuperäistä juttua tehdessä myös tehty? Vai estääkö se ylipäätään koko jutun syntymisen – jos olet tai olisit tutkija, suostuisitko sanomaan mitään tiedetoimittajalle, joka ilmoittaa, ettei hänellä ole muuten sitten ole mitään takeita siitä, mihin nämä sinun kommenttisi päätyvät?

Mainituista syistä tiedustelin yhdeltä mediakonsernilta, voisiko nimeni jättää jutuista pois, jos ne päätyvät kiertoon. Ei onnistu, kuului vastaus.