Tieteellinen artikkeli – tuloksia, tarinoita ja sosiaalista peliä

Mikko Tikkanen

30.08.2017 9:01

Tiede on kokeita ja kylmää dataa, mutta se on myös tarinankerrontaa ja sosiaalista vuorovaikutusta kansainvälisellä tieteen pelikentällä. Tutkijat ovat ihmisiä perustarpeineen, kunnianhimoineen ja kunniakäsityksineen. On tieteenaloja hallitsevia guruja ja on seuraajia ja sitten on niitä, jotka yrittävät keskittyä asiaan eikä peliin. Valtaosalle tutkijoista tieteellinen menestys on myös edellytys taloudelliselle toimeentulolle, joten roolin valitseminen ei ole helppoa. Itsekorjautuva tiede kulkee kohti parempaa ymmärrystä, mutta tieteen kehityksen tiellä on suuri määrä inhimillisiä esteitä.

Biotieteissä asioita mitataan kokeellisesti. Yksittäisen mittauksen tulos on kiistatta se mikä se on. On kuitenkin huomattavasti vaikeampaa sanoa, mitä on oikeasti mitattu ja varsinkin, mitä mitattu tulos tarkoittaa. Tilastolliset menetelmät ja tietotekniikka helpottavat tulosten käsittelyä, mutta artikkeliin mukaan tulevien tulosten valinta ja tulkinta, sekä tulokset kokonaisuudeksi kokoava tarina ovat subjektiivista ihmisaivojen tuotetta.

Tieteellinen artikkeli on tarina. Tiedeyhteisön on helpointa hyväksyä tarina, jos se on luontevaa jatkoa aikaisemmille aiheesta kirjoitetuille tarinoille. Tarinan suosio riippuu myös paljon siitä, kuka tarinan on kirjoittanut. Jotkut tutkijat ovat toisia tutkijoita parempia tarinankertojia ja joillakin tutkijoilla on gurumaista karismaa, joka vetoaa alan muihin tutkijoihin. On sisäryhmiä ja on ulkoryhmiä ja on tieteenalojen sisäisiä kirjoittamattomia sääntöjä siitä, kenen sana painaa milläkin alueella.

Tieteellisen artikkelit tulevat hyväksytyiksi vertaisarvioinnin kautta ja artikkelien hyvyyttä mitataan sillä, kuinka useasti siihen viitataan. Tutun kuuloiset kaanoniin sopivat tarinat ovat helppoja hyväksyä ja niihin on helppoa viitata. Ehkä on myös niin, että koska elävän luonnon ilmiöt ovat hyvin monimutkaisia ja tulokset usein ristiriitaisia, helposti omaksuttavat tarinat tuovat ryhtiä ja järjestystä tutkijan työhön.

Kokonaan uusi tarina syntyy silloin, kun löytyy uusi tai uudeksi tulkittu ilmiö. Ilmiölle luodaan taustatarina ja annetaan nimi. Ensimmäinen tarina on vain teoria tulosten selittämiseksi ja tuskin koskaan tarkoitettukaan muuksi. Jos tarina on kuitenkin sopivan helposti omaksuttava ja oikean henkilön esittämä, sitä aletaan toistaa ja tarinasta kasvaa uusi kehyskertomus ja jopa uusi tutkimushaara. Aletaan kerätä tarinaa täydentävää tietoa, mutta helposti unohdetaan, että tarina ei välttämättä ole totta. Voi käydä myös niin, että toiston myötä teoria muuttuu totuudeksi myös tarinan alkuperäisen esittäjän päässä. Paljon on kiinni myös kunniasta. Kun oma nimi yhdistyy oppikirjatotuuteen, voi olla vaikeaa tunnustaa, että oppikirjatotuus ei ehkä olekaan totta.

Elämä kokonaisuudessaan on äärimmäisen monimutkainen prosessi ja asioille on harvoin helppoja mustavalkoisia selityksiä. Elämää on kuitenkin helpompaa hahmottaa yksinkertaistuksien ja vastakkainasettelujen kautta. Ihmisellä on ilmeisesti luontainen viehtymys karismaattisten henkilöiden esittämiin palikkamalleihin, oli kyse sitten uskonnosta, politiikasta, parisuhdekäsityksistä tai siitä, miten fotosyteesikoneisto sopeutuu valon muutoksiin.

Tiede on onneksi itsekorjautuva prosessi. Tieteessä dogmiin takertuminen hidastaa tieteen kehittymistä ja turhauttaa ja pahimmillaan tiputtaa tutkijoita pois tieteen rattailta, mutta ei sinällään ole vaarallista. Muilla elämän alueilla mustavalkoisiin totuuksiin takertuminen ajaa ihmiset riitoihin, sortoon, sotiin ja terroritekoihin.