Tutkimuksen markkinat

13.02.2017 12:23

Antti Maunu

Suomalaisen tieteen rahoitus on murroksessa. Samalla muuttuvat monet tieteen tekemisen käytännöt ja rakenteet. Valtion suora ja korvamerkitsemätön budjettirahoitus yliopistoille ja tutkimuslaitoksille vähenee, mikä on johtanut leikkauksiin, irtisanomisiin ja laitosten yhdistämisiin. Samaan aikaan peräänkuulutetaan tutkimuksen vaikuttavuutta, mikä tarkoittaa tieteenalasta riippuen joko yhteiskunnallista tai kaupallista sovellettavuutta. Pienet ja keskisuuret, yksityiset ja markkinaehtoiset tutkimuspalveluyritykset yleistyvät ja tulevat jatkossa yleistymään. Yrittäjyyshengen mukaisesti myös tutkijoiden odotetaan ottavan enemmän vastuuta omasta toiminnastaan ja sen tuloksellisuudesta.

Näissä kehityskuluissa on ilmiselvät riskinsä varsinkin, jos leikkauksia tehdään äkkinäisesti ja tunnepohjalta niin kuin nykypolitiikassa usein on tapana. Rahoituksen lisäämisestä ja leikkaamisesta (tai näiden vaatimisesta) tulee helposti eräänlainen isojen tyttöjen ja poikien tykkäysnappi. Bisnes, pöhinä ja kansainvälisyys − hei tonne lisää. Joku latina, sosiologia tai uskontotiede − mitä välii? Leikkausten jäljetkin on helppo kuitata sanomalla, että se on kauppiaan vika, jos ei kauppa käy.

En pidä tutkimuskentän muutoksia täysin vastenmielisinä ja epäonnistuneina. Tutkijan työ on ja sen pitää olla palveluammatti. Tutkimuksen pitää hyödyttää muitakin kuin tutkijaa ja hänen edustamaansa instituutiota. Toisin sanoen tutkimus ei saa olla pelkkää tutkijan tai tutkimuslaitoksen oman aseman, identiteetin tai elämäntavan pönkittämistä. Norsunluutorni on aito uhka monilla tieteenaloilla. Niinpä tutkijoiden patistaminen tarkempaan ja herkempään vuorovaikutukseen ympäröivän todellisuuden kanssa on usein hyvinkin paikallaan.

Viimeaikaiset leikkaukset ja uudelleenjärjestelyt eivät silti johda aina hyviin lopputuloksiin. Muutosten ja uusien suuntien etsimisen sijaan tutkimuslaitoksissa käydään olemassaolon taistelua, jossa tärkeimmäksi nousee ymmärrettävästi oman laitoksen tai ryhmän säilyttäminen mahdollisimman ennallaan. Ne harvat tutkijat tai ryhmät, jotka menestyvät rahoituskilpailussa, joutuvat juoksemaan itsensä läkähdyksiin rahoituksen perässä. Kun rahoituksen hakemisesta tulee tutkimustyön keskeinen sisältö, se johtaa helposti muun sisällön köyhtymiseen. Suurten tutkijajoukkojen ajautuminen työttömäksi kyseenalaistaa myös leikkausten taloudellista mieltä. Työtön tutkija on erittäin huonoa julkisten investointien hoitoa, sillä jokainen tutkija on merkittävä satsaus valtion maksamine tutkijakoulutuksineen (vaikka kaikki työttömät ovat tietysti ihmisinä yhtä arvokkaita).

Tieteen ja tiedepolitiikan tulevaisuudessa on paljolti kyse siitä, kuinka tutkijoiden ja muun yhteiskunnan vuorovaikutusta parannetaan. Tutkijoista ei saada tulosvastuullisia yrittäjiä ja innokkaita uusiutujia vain lisäämällä taloudellista epävarmuutta ja kilpailua. Sen sijaan tarvitaan erilaisia taloudellisia mahdollisuuksia, joihin tarttumalla tutkijat voivat sietää ja voittaa kasvavan epävarmuuden tuottamia riskejä. Toisin sanoen tutkijoille tarvitaan markkinat ja asiakkaita. Tutkijoiden on vaikeaa myydä palveluitaan, jos kukaan ei osaa, ymmärrä tai halua ostaa.

Suomessa julkishallinto, media ja julkishyödylliset yhteisöt ovat tottuneet saamaan ilmaiseksi korkeatasoisia tutkimuspalveluita, asiantuntijahaastatteluita ja konsultointia yliopistojen ja tutkimuslaitosten asiantuntijoilta. Tutkijoita kuunnellaan ja arvostetaan, mutta harva ajattelee, että heille pitäisi myös maksaa. Ei ole tarvinnut, koska tutkimuksen aiempi rahoitusmalli on turvannut ilmaiset tutkimuspalvelut. Mutta kun tutkijoista tulee yrittäjiä, tämä asetelma muuttuu radikaalisti. Jokaisesta haastattelusta, tilastosta tai tilaston tulkinnasta pitää olla valmis maksamaan.

Sote-uudistuksen yhteydessä puhutaan tilaajaosaamisesta: kuinka varmistetaan, että tilattu palvelu todella on toimiva ja vastaa todellisiin tarpeisiin? Tämä on erittäin tarpeellista keskustelua myös nykyisessä tiedemaailmassa. Kuka on tutkimuksen todellinen asiakas eri tieteenaloilla? Kuinka varmistetaan, että tutkimus todella palvelee asiakkaitaan? Osaavatko asiakkaat tilata tutkijoilta oikeita asioita niukkenevien resurssien kaudella? Nämä ovat kysymyksiä, joihin tutkijat eivät voi yksin vastata. Tarvitaan tutkimuksen tilaajien näkökulmia ja puheenvuoroja − sekä tieto siitä, ketä tutkimuksen tilaajat ylipäänsä ovat. Ellei tilaajapuoli aktivoidu, nykytilan ongelmilla ei pidä kuormittaa pelkästään tutkijoita. Kauppaan tarvitaan aina kaksi osapuolta.