Valetotuuksien aika – se onkin minun syytäni?

Kirsi Heikkinen

17.05.2017 7:49

Joskus ammatillisen identiteetin peruskallio tutisee niin, että löytää itsensä etsimästä uutta vaihtoehtoa.

Minulle kävi näin joitakin vuosia sitten, kun työstin Tiede-lehteen juttua arkijärjestä.

Sitä varten lukemieni tutkimusten ja haastattelemieni tutkijoiden mukaan a) ihmiset eivät pääsääntöisesti ole kiinnostuneita totuudesta ja b) vain noin kymmenesosa länsimaisista ihmisistä pystyy systemaattiseen ajatteluun.

Jos faktat sykähdyttävät vain ani harvoja, ja vielä harvempi pystyy ymmärtämään niiden suhteita toisiinsa, tiedejournalistin työssäni ei ole oikeastaan mitään älyä, oivalsin.

Motivaatiotani näversi myös ahdinko, johon koko media-ala tuolloin ajautui. Rahat loppuivat, ja kollegoja heitettiin lehdistä ulos. Raivokas reivaaminen koetteli niin tekijöitä kuin sisältöjä. Toimituksissa ei ehditty enää kaivautua syvälle, koska verkon kyltymätön kita vaati – ja vaatii yhä – koko ajan lisää ruokaa. Freelancerit eivät pystyneet sen parempaan, koska palkkioita saksittiin.

Ehkä olisi mielekkäämpää tehdä jotain muuta, mietin. Selasin koulutusohjelmia tosissani, mutta en keksinyt yhtäkään ammattia tai työtä, joka olisi yhtä kiehtova kuin tiedetoimittajan.

Sitä paitsi: ei sen tehtävä tai tarkoitus ollut miksikään muuttunut. Kyllä ihmisillä – kaikilla ihmisillä – on oikeus oikeaan tietoon. Niilläkin, jotka eivät ehdi tai pysty sitä itse etsimään. Ja jos ei mitään muuta, niin ainakin tiedejournalismi vilkuttaa tieteen majakkaa huuhaan valtamerellä, ajattelin.

Tämä pitkä intro selittää, miksi hätkähdin, kun törmäsin verkkolehti Alusta!:lla tutkimukseen, joka vihjaa, että nykyinen ”postfaktuaalinen aika” on ainakin osin tieteen popularisoimisen syytä.

Münsterin yliopiston tutkijoiden mukaan tieteen popularisoiminen saa ihmiset luottamaan liikaa omaan kykyynsä arvioida tieteen tuloksia. Mitä helpommin ymmärrettävänä tutkimus on esitetty, sitä todennäköisemmin ihmiset kyseenalaistavat asiantuntijoita, tutkijat havaitsivat kokeissaan.

”Tiedeviestintä ja tiedeuutisointi yksinkertaistavat paljon, ja artikkelin mukaan yksinkertaistava tiedeviestintä on siksi ongelmallista.  Popularisointi häivyttää tieteellisen keskustelun epävarmuuksia ja ristiriitoja sisältävän luonteen. Ihmiset kaipaavat tieteeltä varmuutta, joka on vastoin tieteen keskustelukulttuuria”, Alusta!:n toimittaja Tiina Heikkilä muotoili.

Teemaan tarttui äskettäin myös brittilehti The Guardian.

”Voisiko olla niin, että helposti sulatettavat tiedejutut rohkaisevat ei-tieteilijöitä niin, että heillä on itseluottamusta torpata, mitä tieteilijät sanovat – tai luottaa mutuun sen sijaan?” Mark Carnall Oxfordin yliopiston luonnonhistoriallisesta museosta pohtii artikkelissa.

Tätä jäin miettimään myös minä.

Onko tosiaan niin, että se, mitä minä ja kaikki muut tiedetoimittajat yritämme tehdä, eli lisätä luottamusta tieteeseen, todellisuudessa vähentää sitä? Että popularisointi onnistuukin vain voimistamaan Dunning-Kruger-efektiä eikä purkamaan sitä?

Mikäli näin todella on – ja tarvitsen aika lailla lisää näyttöä, ennen kuin suostun uskomaan ammattini vahingolliseksi – niin miten tieteeseen perustuvaa tietoa ja faktoja sitten pitäisi levittää?

Norsunluutorneihin tiede tuskin voi enää vetäytyä. Eikä niistä huutelu tainnut toimia kovin hyvin sekään.