”Tieto lisää toivoa” voisi olla Yliopisto-lehden päätoimittajan Marja Pembertonin motto. Yhteyksiinsä asetettu tieto ja toivo ovat tärkeitä asioita koko kuuden hengen toimitukselle, joka tekee 10 kertaa vuodessa ilmestyvää, Vuoden 2019 tiedeviestijä -palkinnon saanutta lehteä.

Yliopisto-lehdessä on tavannut olla vain vähän virheitä, mutta niistä otetaan kaikki ilo irti. Virheen, vaikkapa ylimääräisen välilyönnin, löytäjä tarjoaa koko toimitukselle pullaa. Kuvassa päätoimittaja Marja Pemberton (vas.), toimituspäällikkö Arja Tuusvuori, määräaikainen toimittaja Emmi Skytén, graafikko Maisa Puranen ja toimittajat Virve Pohjanpalo, Reetta Vairimaa ja vanhempainvapaalla oleva Mikko Pelttari Myry-vauvan kanssa.

Yliopisto-lehdessä on tavannut olla vain vähän virheitä, mutta niistä otetaan kaikki ilo irti. Virheen, vaikkapa ylimääräisen välilyönnin, löytäjä tarjoaa koko toimitukselle pullaa. Kuvassa päätoimittaja Marja Pemberton (vas.), toimituspäällikkö Arja Tuusvuori, määräaikainen toimittaja Emmi Skytén, graafikko Maisa Puranen ja toimittajat Virve Pohjanpalo, Reetta Vairimaa ja vanhempainvapaalla oleva Mikko Pelttari Myry-vauvan kanssa.

Yliopisto-lehden nettisivuilla toimituksen linjaus kuuluu seuraavasti: ”Yliopisto-lehden toimituksella on tehtävä: kaivamme esiin, mikä tieteessä on tärkeää ja kerromme miksi. Me kysymme ja tiede vastaa.”

Tiede vastaa yleensä tutkijan suulla, sillä Yliopisto-lehti tuo julkisuuteen vuosittain kymmenittäin tutkijoita, asiantuntijoita ja opiskelijoita, jotka tekevät työtään Helsingin yliopistossa. He eivät useinkaan ole niitä ”kaikkein ilmeisimpiä”, vaan toimitus haluaa tavoittaa moniäänistä ja -arvoista akateemista tutkimusta ja osaamista.

– Meitä ilahduttaa, jos lehtemme jutun jälkeen uusi tieto tai asiantuntija nousee esille muissakin medioissa, toteaa päätoimittaja Marja Pemberton.

Yhteyksiinsä asetettu tieto ja tutkijoiden kommentit ovat Yliopisto-lehden ydintä. Niiden pohjalta lukija voi muodostaa oman mielipiteensä ja osallistua keskusteluun. Tieto tarjoaa muutakin:

– Oivallus on elämys, Pemberton sanoo.

Yliopisto-lehden toimitus pyrkii tekemään kokonaisuutena hyvää tiedelehteä. Huomiota pitää kiinnittää niin aihevalintaan, näkökulmaan, haastateltavien valintaan, jutun rakenteeseen, kieleen, kuvitukseen, taittoon, rytmiin kuin kokonaisuuteen.

– Lukijat luottavat Yliopisto-lehteen ja odottavat ammattitaidolla tehtyä taustatyötä ja toteutusta. Lehdessä on tavannut olla vain vähän virheitä, mutta otamme niistä kaiken ilon irti: virheen, vaikkapa ylimääräisen välilyönnin, löytäjä tarjoaa koko toimitukselle pullaa. Virhepulla on jo käsite, päätoimittaja kertoo.

Perehtyneisyys on arvokasta

Helsingin yliopisto ryhtyi julkaisemaan omaa lehteä jo 1953 nimellä Helsingin yliopiston tiedonantoja. Vuonna 1975 nimeksi tuli Yliopisto ja tiedonantojen rinnalle ilmestyi tiedejuttuja. Nykymuotoinen lehti syntyi 1990, kun lehteen satsattiin Helsingin yliopiston 350-vuotisjuhlien kunniaksi.

Suomen tiedetoimittajain liiton palkintoperustelujen mukaan ”Helsingin yliopiston julkaisema Yliopisto-lehti on maan vanhimpia monitieteisiä, yleistajuisia tiedelehtiä. Se on paljon enemmän kuin Suomen suurimman yliopiston julkaisu, sillä toimituksellinen linja on avara ja moniarvoinen. Yliopisto-lehti on sitoutunut Journalistin ohjeisiin, ja toimituskunta avustajineen tekee tinkimätöntä taustatyötä. Jutut perustuvat tieteelliseen tutkimukseen, mutta lehti uskaltaa haastatteluissaan ja haastateltavien valinnassa myös haastaa tieteellistä konsensusta. Lehden raikas visuaalisuus yhdistettynä hyvään suomen kieleen tarjoaa lukijalleen uusia oivalluksia.”

– Käytämme aikaa juttujen editoimiseen ja tietojen tarkistamiseen. On hienoa, että Helsingin yliopisto on antanut meille tähän resursseja. Juttuja hiotaan yhdessä avustajienkin kanssa, ja he saavat palautetta, mikä ei kuulemma ole kovin yleistä. Ajattelen, että näin koulutamme toimittajia tiedejuttujen teossa muitakin medioita varten.

Päätoimittaja Marja Pemberton on huolissaan monien mediatalojen kiireestä ja ”kaikkien on osattava kaikkea” -ajattelusta. Hyvä toimittaja osaa tehdä jutun aiheesta kuin aiheesta, mutta kiire ja liian vähäiset taustatyöt heikentävät journalismia. Erikoisaloihin, kuten tiedetoimittamiseen perehtyminen vaatii paljon aikaa ja työtä.

– Uskon hyvin tehdyn työn voimaa. Maailmalta tiedämme jo esimerkkejä, miten ihmiset ovat valmiita maksamaan laatujournalismista, hän huomauttaa.

Ammattitaidon ohella innostus on Pembertonin mielestä tärkeää.

– On upea hetki, kun toimittaja jälleen kerran tulee haastattelukeikalta toimitukseen posket innostuksesta hehkuen! Tutkimus on niin mielenkiintoista ja työhönsä sitoutuneet tutkijat niin vaikuttavia.

Näin Yliopisto-lehden tekijät vastasivat kysymykseen: ”Millainen on lukijanne?”

Toimitus on tiivis yhteisö; kuvassa Marja Pemberton (vas), Mikko Pelttari, Arja Tuusvuori, Reetta Vairimaa (tuolissa), Emmi Skytén, Maisa Puranen (pallon päällä) ja Virve Pohjanpalo.

Useimmiten ajattelen itseni kaltaista, uteliasta, innokkaasti lukevaa, huvikseen ajattelevaa, mielikseen keskustelevaa, itseään yleissivistävää tyyppiä. Ikä ei ole olennaisin asia, mutta koetan pitää juttuja tilatessani ja evästäessäni mielessä niin opiskelijat, alumnit kuin emeritukset. Toimittajissamme ja haastatelluissamme on eri-ikäisiä tekijöitä eri taustoista.
Yliopisto-lehti syleilee maailmaa tieteellis-rationaalisesti ja julistamatta, mutta rivien välissä on ääntä ja toisinaan vimmaakin. Maailma on toivottavasti jotenkin käsiteltävissä ja lehti antaa toivoa, myös vaikeiden aiheiden kohdalla. Tieteen koko kirjo pääsee esiin.
Jos olisi kysytty kehittämiskohdetta, sanoisin: suhde opiskelijoihin. Ylioppilaslehti ei kata kaikkea opiskelijaelämää. Voisimme olla paljon enemmän läsnä opiskelijoiden arjessa ja antaa tukea tieteeseen pohjautuvan maailmankuvan ja akateemisen aikuisuuden muodostamisessa.
Arja Tuusvuori, toimituspäällikkö

Ajattelen, että Yliopisto-lehdestä välittyy enemmän kuin vain tiedeuutisia – kuva ikään kuin tieteen näkökulmasta. Yliopisto-lehdestä lukija ymmärtää enemmän, mutta yleensä se tarkoittaa sen ymmärtämistä, että asia onkin monimutkaisempi kuin osasi ajatellakaan. Tieteellinen maailmankuva on näkökulmien avartamista ja maailman monimutkaisuuden hyväksymistä.
Mikko Pelttari, toimittaja

Ennen kuin pääsin Yliopisto-lehteen töihin, olin lehden tilaaja. Edelleenkin lehteä tekee kuin itselleen. Uskon, että maailma on täynnä meitä uteliaita!
Yliopisto-lehden maailmassa arvostetaan tutkittua tietoa. Tieteen tekemisen menetelmät sopivat myös hyvän journalismin ohjeiksi: kehittyvä, avoin ja itseään korjaava (kuten Juha Herkman osuvasti kirjoittaa 23.01.2019).
Yliopisto-lehti haluaa myös kertoa, mitä hyvää tutkimuksella voi saada aikaan.
Maisa Puranen, graafikko

Yleensä ajattelen, että jos jokin asia kiinnostaa minua, se luultavasti kiinnostaa jotakuta muutakin. Eli varmaan sitten kirjoitan itseni kaltaiselle uteliaalle tyypille. Toivon, että hän löytää lehdestä jännittävän ja hauskan maailman, johon tutkimus avaa uusia näkökulmia.
Reetta Vairimaa, toimittaja

Ajattelen Yliopisto-lehden lukijoita ihmisinä, jotka innostuvat
, kun saavat katsoa maailmaa vähän tavallista tarkemmin: luutuneiden väitteiden, ensivaikutelmien ja omien kokemusten taakse. Siksi haluamme nostaa esiin uusia selityksiä ja yllättäviä yhteyksiä. Tutuinkin asia voi yllättää.
Virve Pohjanpalo, toimittaja

Kirjoitan eniten itselleni. Uskon, että lukija kiinnostuu jutuista, joista loistaa tekijän oma kiinnostus ja intohimo. Siksi on tärkeää, että Yliopisto-lehteä tekee erilaisia ihmisiä, joilla on kaikilla vähän erilainen maailmankuva. Rakkaus tieteeseen ja huolelliseen tekemiseen yhdistää meitä kaikkia.
Emmi Skytén, toimittaja

Työelämän tarpeet – mitä ja miksi?

Työllisyys on suomalaisen politiikan tärkein toteemi. Sen eteen ollaan valmiita tekemään suuriakin uudistuksia ja uhrauksia. Esimerkkeinä toimivat ammatillisen koulutuksen uudistus sekä keskustelu vastikkeellisesta sosiaaliturvasta. Vaikka ilmiöt ovat eri tyyppisiä, niitä liikuttavat paljolti samanlaiset voimat ja pyrkimykset. Siksi on hyvä pohtia, mikä meitä yhteiskuntana itse asiassa ohjaa, kun meitä ohjaa työllisyys.

Opetuskäytäntöjä halutaan muuttaa joustavammiksi, yksilöllisemmiksi ja mielellään nopeammin valmistaviksi – jotta opiskelijat pääsisivät paremmin työelämään.
Kuva: Shutterstock

Ammatillisen koulutuksen reformi

Ammatillisen koulutuksen uudistus pyrkii viemään opetusta enemmän työpaikoille ”aitoihin” oppimisympäristöihin. Samalla opetuskäytäntöjä halutaan muuttaa joustavammiksi, yksilöllisemmiksi ja mielellään nopeammin valmistaviksi – jotta opiskelijat pääsisivät paremmin työelämään.

Muutokset käytännön opetustyöhön ovat suuria ja usein monimutkaisia. Samalla oppilaitosten arjen on pyörittävä joka päivä, mikä jättää muutosten suunnittelulle, käyttöönotolle ja arvioinnille käytännössä hyvin vähän työaikaa.

Lisäksi ammatillisesta koulutuksen rahoituksesta on leikattu noin 260 miljoonaa. Tämä tarkoittaa arjen pyörittämistä ja muutosten tekemistä merkittävästi aiempaa vähemmällä väellä ja kovemmalla kiireellä. Ei ole ihme, että koneisto välillä piiputtaa, mistä on nähty esimerkkejä myös mediassa.

Kuitenkin uudistusten tavoitteista ovat muuten erimieliset osapuolet paljolti samaa mieltä. Jos ne lisäävät opiskelijoiden työllistyvyyttä ja Suomen työllisyyttä, hyvä tarkoitus tuntuu pyhittävän kovat ja kuormittavatkin keinot. Siksi ammatilliset oppilaitokset yhä pyörivät ja niiden henkilökunta taipuu yhä uusiin asentoihin.

Työllisyyden yhteiskunta ja kulttuuri

Miksi politiikka sitten on niin kiintynyt työelämään ja sen palvelemiseen? Syyt ovat taloudellisia, kulttuurisia ja osin historiallisia.

Työllisyyden politiikka on ollut paitsi Sipilän hallituksen, kaikkien muidenkin 2010-luvun hallitusten keskeinen linja. Hallitustasolla sitä on perusteltu ensi sijassa sillä, että työllisyysasteen nostaminen ja työpaikkojen lisääminen turvaavat julkisen talouden kestävyyden ja talouskasvun.

Työelämää kirkastavat suomalaisessa kulttuurissa myös moraaliset teemat. Palkkatyö on perinteisesti nähty kunnian kenttänä, jolla toimiminen mielletään usein synonyymina tai edellytyksenä vastuullisuudelle, aikuisuudelle ja täysivaltaiselle kansalaisuudelle. Jotkut tutkijat puhuvatkin työmarkkinakansalaisuudesta. Tämä ajattelu on läpäissyt myös suomalaista sosiaalipolitiikkaa. Työ on aina nähty ensisijaisena ja sosiaaliturva toissijaisena toimeentulon lähteenä. Näkemys perustelee esimerkiksi ansiosidonnaisen työttömyysturvan ideaa ja jarruttaa universaalin, työhön sitomattoman perustulon hyväksyttävyyttä.

2000-luvulla tämä moraalinen koodisto on yksilöllistynyt. Aiemmin yhteiskuntapolitiikka ja julkinen keskustelu keskittyivät työn rakenteellisiiin ehtoihin kuten työpaikkojen saatavuuteen, palkkaukseen ja muihin työehtoihin. Nyt on siirrytty yksilöllisempään työllistymisen ja työllistyvyyden tematiikkaan. Tästä näkökulmasta yksilö on itse vastuussa omasta työllisyydestään ja työllistyvyydestään. Kärjistäen sanoen jokaiselle kyllä riittää töitä, kun vain asenne ja motivaatio on kohdallaan.

Työvoimapolitiikan kärjeksi on tullut yksilön valintojen hallinta, eräänlainen identiteettipolitiikka. Siinä suotava kansalaisuus rakentuu oikeilla työmarkkinavalinnoilla.

Näistä aineksista on koottu esimerkiksi työttömyysturvan aktiivimalli. Siinä täyden työttömyysetuuden ehtona on, että työtön saa työttömyyskaudellaan myös palkkatuloja, yrittäjätuloa tai osallistuu työvoimapoliittiseen koulutukseen. Jos niin ei tapahdu, se nähdään vääränä valintana, yksilön virheenä, josta on oikeutettua sanktioida työttömyysturvan alentamisella.

Onko yhteiskunnalla, esimerkiksi ammatillisella koulutuksella mahdollisuudet tarjota kansalaisille sellaiset valmiudet, että he voivat todella työllistyä?
Kuva: Shutterstock

Työelämätaitojen liikkuva maali

Työelämä ei kuitenkaan ole julkinen uimaranta, jolle kuka hyvänsä voisi kävellä nauttimaan. Työelämän vaatimukset ja ehdot muuttuvat, ja usein ne ovat verrattain kovat. Siksi on syytä kysyä myös, mitä työelämä tekijöiltään tarkkaan ottaen edellyttää. Onko yhteiskunnalla, esimerkiksi ammatillisella koulutuksella mahdollisuudet tarjota kansalaisille sellaiset valmiudet, että he voivat todella työllistyä?

Olen itse tehnyt tutkimuksen, jossa noin 350 suomalaisen työelämän asiantuntijaa kertoi omat näkemyksensä työelämätaidoista, joita he edellyttävät valmistuvilta ammattiopiskelijoilta. Vain noin yksi neljästä vastaajasta korosti työteknisiä taitoja ja muuta sisältöosaamista. Huomattavasti tärkeämpinä nähtiin opiskelijan kyky ohjata omaa toimintaansa ja kiinnittyä työporukkaan, sekä muut sosiaaliset ja vuorovaikutustaidot. Samankaltaisia tuloksia on saatu viime aikoina lukuisissa kotimaisissa ja kansainvälisissä tutkimuksissa.

Toisaalta sosiaalisuus, vuorovaikutus ja kohtaaminen ovat työelämässäkin leimallisesti 2010-luvun trendejä. 1980-luvulla korostettiin työelämätaitoina kielitaitoa ja ATK:ta. 1990-luvulla kuvaan astuivat kansainvälisyys, innovaatiot ja yrittäjyys. Seuraava askel saattaa myös työelämässä olla eettisyyteen ja kestäviin valintoihin liittyvät teemat.

Työelämä ja etenkään työllisyyspolitiikka ei ole irrallaan muusta yhteiskunnasta ja politiikasta. Siksi käykin helposti niin, että työelämätaidoista tulee toiveiden tynnyri, johon eri tahot ja intressiryhmät sijoittavat kukin omia tavoitteitaan. Mitä hyvänsä näkemyksiä on helppo oikeuttaa ja esittää arvokkaina, jos niiden ylle saa langetettua työllisyyden ja työllistyvyyden gloriaa.

Työllisyyspolitiikan keinot ja päämäärät

Politiikassa ei aina ole kyse siitä, miltä näyttää. Aina työllisyyden puolestapuhujat eivät ole kiinnostuneita työllisyydestä, vaan lyhyemmän tähtäimen intresseistä, usein rahasta ja vallasta. On helpompaa perustella ammatillisen koulutuksen leikkauksia tai sosiaaliturvan heikentämistä yleviltä kuulostavilla periaatteilla kuin olemalla avoimesti tyly tai itsekäs.

Tietysti työllisyydellä on myös oikeasti tärkeät ja arvokkaat puolensa niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin kulttuurisesti. Tuskin kukaan suomalainen kieltäytyisi asiallisesta työstä, josta saa reilun korvauksen. Harvassa ovat ne, jotka eivät saisi hyvin tehdystä työstä myös muuta tyydytystä. Työn loppu olisi yhteiskuntien loppu.

Oma ratkaisuehdotukseni työn ja työllisyyden ongelmiin on rehellisyys. Silloin, kun halutaan työllistää ja vahvistaa työllistyvyyttä, etsitään keinot, jotka todella johtavat siihen. Tämä on keskeistä myös ammatillisen koulutuksen uudistamisessa. Keskittyykö muuttuva koulutus varmasti oikeisiin asioihin? Antaako se kaikille opiskelijoille sellaisia valmiuksia, joita työllistyminen ja yhteiskuntaan kiinnittyminen todella edellyttävät – etenkin jos ne eivät ole pelkästään ammattisubstanssin hallintaa? Toimiva ratkaisu olisi siis työllisyyden tai työllistyvyyden pedagogiikka, josta ammatillisen koulutuksen uudistuksessa on puhuttu hämmentävän vähän.

Puolestaan silloin, kun halutaan säästää jonkin eturyhmän rahoja tai ajaa muita intressejä, kerrottakoon että nyt tehdään niin. Että on halvempaa viedä koulutus työpaikoille, koska se säästää meidän hallinnonalamme kuluja. Tai haluamme leimata työttömät vääriä valintoja tekeviksi yksilöiksi, koska emme osaa järjestää yhteiskuntaa niin, että kaikille olisi työtä, mutta emme halua antaa itsestämme sellaista kuvaa.

Koska työllisyys on tärkeä toteemi, sen ympärillä liikkuu paljon kaikenlaista. Liikkuu hyvää ja huonoa, selkeää ja hähmäistä. Niitä on usein myös vaikea erottaa toisistaan, sillä työllisyyden hohde saa joskus epämääräisetkin asiat näyttämään kannatettavilta. Mutta selvää on, että työllisyyttä ei edistä ainakaan lyhytnäköisyys, osaamattomuus eikä epärehellisyys.

Podcastien suosio yllätti yleläiset

”Viedään Suomi uuteen audion käyttämisen kulttuuriin”, linjasi Yle Julkaisujen johtaja Ismo Silvo avatessaan yhtiön historian ensimmäisen Audiopäivän tammikuun lopussa Tampereen Mediapoliksessa.

Dramaturgi-tuottaja Antti Lehtinen kokeilee erilaisia tekemisen muotoja ja tekee yhteistyötä nuorten kanssa. ”Uuden löytäminen omasta traditiosta, historiasta ja tietoisuus menneestä ovat perusta. Katse tulevaisuuteen ja korvat auki. Katso ensin menneisyyteen”, hän sanoo.

Ylen tavoittelema 15-45 -vuotiaiden kuuntelijoiden ryhmä on löytänyt podcastit yllättävänkin hyvin. Ylen Luovien sisältöjen asiakkuuspäällikkö Susanna Snell keksii ilmiöön monta syytä. Ensinnäkin älypuhelin on liki jokaisen taskusta. Striimauslähetyksen ja ohjelman latauksen välinen ero häviää. Äänikirjat ovat nekin lyöneet itsensä läpi.

”Audiolle löytyy nuorten arjesta tilaa. Kuulokkeilla voi kuunnella hyvää laatua. Samaan aikaan sisältö ja sen koukuttavuus ovat kasvaneet. Podcasteja kuunnellaan mitä erilaisimmista palveluista, jopa neljä tuntia putkeen youtuben kautta.”

Reilut kymmenen vuotta sitten varhaisin käyttäjäkunta oli miehinen. Nyt podcasteissa on paljon naisten puhetta ja niitä tekevät naiset. Podcasteja luonnehditaan pitkän kerronnan muodoksi. Käyttäjät kertovat nauttivansa podcasteissa asiantuntijuudesta. Esimerkiksi Tiede Ykkösen Extralla on paljon kuuntelijoita.

”Podcasteissa asiantuntijat pääsevät helposti ääneen. Podcasteista rakennetaan monta jaksoa kestävää sarjamuotoista journalismia. Kuuntelusta tulee siten toistuva tapa.”

Yle Julkaisujen vastaava tuottaja Anne Haaja pyörittää kahdeksan hengen tiimiä julkaisupartnereineen. Podcastit tehdään kuulokkeilla kuunneltavaan verkkokuunteluun.

Hyvän podcastin tunnusmerkkeihin kuuluvat selkeä fokus ja koukuttava tarinankerronta. Kestoltaan podcast voi olla yhtä hyvin 10, 30 kuin 60 minuuttiakin. Jaksoja on useita.

”Asiaan mennään suoraan ilman lämmittelypuhetta ja kerrotaan jotain uutta. Hyvä podcast kestää aikaa ja sillä on pitkä häntä eli se ei ole kiinni tietyssä ajassa.”

Tekijältä hyvän podcastin teko vaatii oivallusta äänimaailmasta, rytmiä, visuaalisen ilmeen oivaltamista ja laadukasta tekemistä.
”Kova juttu heti podcastin alkuun, visuaaliseksi ilmeeksi riittää yksi timanttisen hyvä kuvakin ja teknisen laadun on oltava erinomaista.”

Ole siellä missä kuulijatkin

Yksi suosituimmista Ylen podcasteista on Anna Karhusen ja Tiia Rantasen toimittama Kaverin puolesta kyselen. Se on vuodessa kerännyt yhteensä kaksi miljoonaa kuuntelukertaa eri alustoilta, kuten Spotify-palvelusta ja Yle Areenasta. Syksyllä he julkaisivat myös kirjan. Uudet jaksot alkavat helmikuussa.

KPK:n kohderyhmään kuuluvat alle 35-vuotiaat naiset. Podcasteihin tekijät kokoavat samaistuttavia tarinoita, jotka poistavat kuuntelijalta häpeäntunnetta. Heidän vinkkinsä podcastien tekoon ovat selkeitä.

”Tämä ei ole sivuhommaa. Valitse taistelusi. Kaikkea ei voi tehdä, mutta se mikä tehdään, tehdään hiton hyvin. Valitse some-vaikuttajia, joiden kanssa teet yhteistyötä. Ole aidossa, tiiviissä yhteydessä seuraajiin. Podcast ei ole palautekanava, vaan anna yleisön vaikuttaa oikeasti ja harkitusti sisältöön.”

Tärkeää on myös luoda oma sosiaalisen median strategia. Koska tavoiteltu kohderyhmä on jo Instagramissa, tekijätkin ovat läsnä siellä.

”Seuraajat haluavat nähdä meistä kuvia, jotka eivät ole stailattuja tai sliipattuja. Teemme myös Instagram Live ¬-lähetyksiä ja hyödynnämme story-ominaisuutta (lisätään kuvia tai videoita, jotka katoavat vuorokauden kuluessa).”

Nyrkkisääntönä heillä on, että pitää tehdä sellaista sisältöä mitä yleisö haluaa, eikä sellaista mitä itse haluaisi tehdä.

”Tarkkaile mihin yleisö tarttuu, korosta, kasvata ja laajenna sitä. KPK-podcastin ympärille on muodostunut oma tapa puhua asioista, tekijä- ja kuulijajoukon yhteinen sanasto.”

Ääniohjaus on jo tätä päivää

Svenska Yle kokeilee nyt ääniohjauksen mahdollisuuksia tuotannossaan. Konseptisuunnittelija Micke Hindsberg kertoi Google Assistant -kokeilusta eli äänellä voi avata radion. Suomen kieleltä puuttuu vielä kielituki, mutta Svenska Ylen puolella voi käydä testaamassa pilottia.

”Jatkossa voi pyytää eri kanavia, podcasteja ja uutisotsikoita mihin tahansa laitteeseen, jota Google Assistant tukee.”

Sen lisäksi Yle kokeilee Amazonin Alexa-palvelua, Speechgrinder-puheentunnistusohjelmaa ja suomalaisen startup-yrityksen kehittämä Little Storyteller -palvelua, joka antaa lasten kertoa itse tarinoita lisäten niihin äänieffektejä.

”Ääniohjaus on helppoa ja siitä on hyötyä esimerkiksi niille, jotka eivät näet tai kirjoita hyvin tai joille valikoiden käyttö on hankalaa. Käyttö on helppoa vaikka ajaessa tai ruokaa laittaessa. Itse olen alkanut kuunnella aamuisin radiouutisia.”

Tulevaisuutta voivat olla vaikkapa Googlen rakentamat feedit, joista löytyy uutisia oman työmatkan pituiseksi ajaksi. Uutisia voi myös hypätä yli tai niistä voi pyytää niistä lisätietoja puhelimeen.

”Näin voidaan kasvattaa mielenkiintoista tietovarantoa.”

Ääniohjattuja palveluja käytetään aamuisin nopeaan tiedonhakuun. Illemmalla mukaan tulee viihdekäyttö.

”Nuoret käyttävät jo nyt esimerkiksi Facebook Chatia, kun haluavat kysyä jotain Yleltä. Perinteiset puhelut ovat vähentyneet.”

Sisältöpäällikkö Satu Keto puolestaan havainnollisti, miten hän on tehnyt lyhyitä pätkiä draamaa Alexan ääniohjauksen kanssa leikkien.

Draama luo uusia muotoja

Dramaturgi-tuottaja Antti Lehtinen muistutti, että draaman teon juuret ovat Ylen alkuvuosissa. Tätä päivää ovat kaikkien tuotannollisten peruspalikoiden kanssa leikkiminen ja tyylien yhdistely.

Käsikirjoituksen sijaan draamaa syntyy vaikka improvisaatioteatterin keinoin. Myös jakelualustojen kanssa voidaan olla luova. Esimerkiksi viime kevään Suomenlinna 1918 kuunnelman ohessa syntyi ääni-installaatio, jonka teossa hyödynnettiin binauraalista ääntä (luo vaikutelman erilaisista tiloista, tilojen muodoista ja materiaaleista).

”Kävijä pystyi kuuntelemaan teosta mobiililaitteellaan viidessä eri pisteessä Suomenlinnassa. Oikea paikka voi tuoda saundiin totuudellisuutta.”

Uusia tekemisen muotoja testataan nuorten kanssa. Taideteollisen korkeakoulun opiskelijoiden kanssa tehdään kuunnelmia ja järjestetään työpajoja.

”Mistä puhutaan, kun puhutaan uudesta kerronnasta tai audion tulevaisuudesta? Uuden löytäminen omasta traditiosta, historiasta ja tietoisuus menneestä ovat perusta. Katse tulevaisuuteen ja korvat auki. Katso ensin menneisyyteen.”

Politiikasta-lehden arkistossa on jo tuhatkunta artikkelia aina Venäjästä eurooppalaiseen populismiin ja vaalitutkimuksesta maahanmuuttoon. Tekijöiden tavoitteena on tehdä lehteä lukijalle, joka voisi hyvin lukea vaikka kaikki jutut.

Tiedetoimittajain liiton palkintoperusteluissa todetaan, että “Samalla kun Politiikasta tarjoaa yleistajuisia asiantuntija-artikkeleita sekä hyvin ajankohtaisiin että ajattomiin aiheisiin, on se nostanut toimittajien ja siten myös suuren yleisön tietoisuuteen asiantuntijoita ja tutkijoita, jotka tulevat perinteisen professorikunnan ulkopuolelta”. Kuvassa Johanna Vuorelma ja Mikko Poutanen.

Vuoden 2019 tiedeviestintäpalkinnon saaja Politiikasta syntyi vuonna 2012 Politiikasta.fi-nimisenä.

– Hankkeen ideoija ja ensimmäiseksi päätoimittajaksi valittu dosentti Emilia Palonen oli koonnut meitä muutamia tutkijoita Politiikan tutkimuksen päivien yhteydessä palaveriin, jossa lehti pantiin kunnolla liikkeelle, kertoo tutkijatohtori Johanna Vuorelma, joka jätti vastaavan päätoimittajan tehtävän vuodenvaihteessa.

– Synnytystuskia voi kuvailla ainakin pitkällisiksi, sillä monet meistä olivat lehdentekijöinä aloittelijoita. Meillä oli valtava into kirjoittaa ja koota kirjoituksia yhteen, mutta julkaisemiseen liittyy hirveän paljon muitakin huomioon otettavia asioita.

Vuorelma aloitti päätoimittajana vuonna 2014, ja hän sanoo erityisesti nykyisen toimituspäällikkö Maija Lähteenmäen aloitettua toimitussihteerinä seuraavana vuonna saatiin monelle asialle struktuuri ja toimintakulttuuri.

– Aluksihan me kirjoitettiin paljon itse toimituskunnassa, ja houkuteltiin tuttuja tutkijoita ja asiantuntijoita kirjoittamaan. Nykyisin meille tulee pyytämättä pari kirjoitusta viikossa, eli olemme vakiinnuttaneet asemamme politiikan ja yhteiskunnan tutkimuksen ajankohtaisjulkaisuna, iloitsee Johanna Vuorelma.

Uusia aiheita, uusia tutkijoita

Aseman vakiintuminen on merkinnyt myös mediajulkisuuden vahvistumista; Politiikasta-lehteä luetaan perinteisten medioiden toimituksissa, juttuja siteeraataan ja kirjoittavia asiantuntijoita pyydetään haastatelteviksi. Politiikasta-lehden tekijät ovat tuttuja vieraita niin Ylen iltauutisten studiossa kuin Politiikka-radion aamukeskusteluissa.

Jotta politiikan tutkimuksesta voitaisiin keskustella, tarvitaan erilaisia näkökulmia.

– Mediajulkisuuden laajentaminen mahdollisimman laajaan tutkijakuntaan on ollut selkeästi yksi tavoitteemme. Jotta politiikan tutkimuksesta voitaisiin keskustella, tarvitaan erilaisia näkökulmia, Johanna Vuorelma muistuttaa.

Näin todetaan myös Tiedetoimittajain liiton Vuoden 2019 tiedeviestintäpalkinnon perusteluissa: “Politiikasta-julkaisu on osoittanut, miten sinnikäs ja periksiantamaton tiedeviestintä laventaa asiantuntijuutta. Samalla kun se tarjoaa yleistajuisia asiantuntija-artikkeleita sekä hyvin ajankohtaisiin että ajattomiin aiheisiin, se on nostanut toimittajien ja siten myös suuren yleisön tietoisuuteen asiantuntijoita ja tutkijoita, jotka tulevat perinteisen professorikunnan ulkopuolelta. Politiikasta ei siten kilpaile perinteisten tiedotusvälineiden kanssa, vaan tuo niihinkin tuoreita näkökulmia ja tutkittua tietoa.
Sivuston perustajat aloittivat sen Valtiotieteellisen yhdistyksen verkkolehtenä, jonka tehtävänä on lehden mukaan: “yhteiskuntatieteiden, erityisesti politiikan tutkimuksen, yleistajuistaminen”. Tekeminen on kuitenkin laajentunut monille alueille; uusina muotoina esimerkiksi podcastit ja tutkijoiden kouluvierailut.”

Uusi päätoimittaja on tieteen moniottelija

 Tiedon lähteiltä Helsingin pääkirjasto Oodista avautuu näkymä vallan lähteille. Mikko Poutanen ja Johanna Vuorelma jakavat ajatuksen Politiikasta-lehdestä tiedeviestinnän moniottelijana, jolle rooli aktiivisena yhteiskunnallisena toimijana on luonteva. 

Johanna Vuorelman jättäessä pitkän päätoimittajapestinsä, vastaavana päätoimittajana aloitti YTT Mikko Poutanen, jonka tutkijanura on vielä kohtalaisen nuori, sillä hänen taustansa on yritysmaailmassa. Muina päätoimittajina jatkavat yliopistonlehtori Leena Malkki ja väitöskirjatutkija Isak Vento.

Poutasen tie Politiikasta-lehteen lienee tyypillinen.

– Siinä missä vertaisarvioidun tieteellisen tekstin työstäminen on hidasta paitsi kirjoittajan, myös toimituksen näkökulmasta, kaipasin mahdollisuutta kirjoittaa politiikan tutkijana yleistajuisia kommentteja ajankohtaisista aiheista. Politiikasta tuli minulle tutuksi kollegoiden kautta, mikä helpotti kirjoittamisen aloittamista. Tietysti myös luin lehteä aktiivisesti ja monesti jäin pohtimaan artikkelien sisältöä enemmän, hän kuvailee.

– Päätoimittajuus tosin hirvitti, sillä Politiikasta on viime vuosina noussut huimasti laadultaan ja vaikuttavuudeltaan, joten ymmärsin että olin astumassa isoihin saappaisiin. Tässä osin yksityissektorilla opitut taidot tosin tulivat avukseni. Toimin vuosina 2006–2012 “eräässä kuuluisassa suomalaisessa monikansallisessa kännykkäfirmassa” projekti-insinöörinä. Senkin työn olin opetellut niin sanotusti lennosta.
Mikko Poutanen sanoo olevansa varsin kokonaisvaltainen tieteilijä, joka väitöskirjaa aloittaessaan ryhtyi myös luottamusmieheksi. Vuodenvaihteessa hän aloitti myös vertaisarvioidun Politiikka-lehden päätoimittajana.

– Yleistajuinen tiedejulkaiseminen toimii parhaimmillaan porttina kansalaiselle perehtyä avoimesti julkaistuun tieteelliseen tutkimukseen laajemminkin – esimerkiksi Politiikka-lehteen. Politiikasta on toiminut myös vaikutustavoiltaan tien avaajana.

Poutaselle Politiikasta-lehden monet viestintämuodot, podcasteista yleisökeskusteluihin ja kouluvierailuihin edustavat raja-aitojen kaatamista päämääränä hälventää tutkijoihin joskus liitettyä mielikuvaa norsunluutorneihinsa hautautujista.

– Nuorille “pätkäsoppari-tutkijoille” ajatuskin on absurdi.

Poutanen toivoo myös kautenaan voivansa vielä Politiikasta-yhteisön toimintaa ja tapahtumia entistä enemmän pääkaupunkiseutua laajemmalle. Lisäksi hän kaipaa poliittiseen päätöksentekoon enemmän monipuolista tieteellistä tietoa.

– Eihän poliitikon tai viranhaltijan pidä tyytyä vain sellaiseen tietoon, joka soveltuu omaan poliittiseen agendaan tai ideologiaan! Mikko Poutanen huomauttaa.

Vaikeita aiheita ja vihaisia puheita

Tämän vuoden Tieteen päivien teema oli rohkeus. Se taipuikin moneen aiheeseen ja näkökulmaan. Puhuttiin esimerkiksi tieteen rohkeudesta epäonnistua ja uudistua.

Monessa sessiossa rohkeus liitettiin tiedeviestintään: rohkeutta vaativiin aiheisiin ja yleisö- tai mediasuhteisiin. Näin myös Tiedetoimittajain liiton paneelissa ”Median kainot ja rohkeat – tiedon puolustamisen taito”, jossa pohdittiin tiedon puolustamista. Paneelissa tutkija ja tietokirjailija Sari Näre kuvasi, millaisiin lukijapalautteisiin hänen kirjansa Suomen sisällissodasta tai sodasta ja seksistä olivat johtaneet. Itse kerroin, kuinka vuosien varrella olen oppinut puhumaan huumetutkimuksesta kieli sopivasti keskellä suuta. Professori Kirsi Vainio-Korhonen pohti, miten tutkia seksityötä leimaamatta naisia. Tiedeviestijältä vaaditaan taitoa käsitellä julkisesti myös sellaisia asioita, jotka nostattavat mukavuusalueen ulkopuolelle meneviä reaktioita.

Tutkijoiden kohtaamaa vihapuhetta käsiteltiin monessa Tieteen päivien sessiossa. Aika moni kiukkua kohdanneista tutkijoista oli sitä mieltä, ettei vihapuhe ole kovin toimiva käsite. Parempi olisi puhua vaikkapa vihaisista ihmisiä, jotka puhuvat kriittisesti. Vihapuheen voisi rajata tarkoittamaan sellaista puhetta, jonka pääasiallisena tarkoituksena on nostattaa vihaa kohdettaan kohtaan – vaikkei puhuja itse erityisen vihainen olisikaan.

Vihaa ja kiukkua useammin kiistanalaisia asioita tutkinut tai niistä viestivä saattaa kohdata ironiaa, sarkasmia tai naljailua. Sessiossa ”Kun tutkija kohtaa vihaa” Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kangaspuro muistutti, että ironia aina ollut ”alamaisten” oma tapa käyttää valtaa. Vallanpitäjistä ja muista kellokkaista on kautta aikain tehty pilapiirroksia ja pilkkalauluja. Ja se on tärkeä sallia. Samaan hengenvetoon hän totesi, että tutkijan tai muiden asiantuntijoiden ei pidä lähteä mukaan ironisointiin, sillä se vie pohjan analyyttisen keskustelun mahdollisuudelta.

Vaikeista tiedeaiheista puhuminen ei teemana suinkaan tyhjentynyt Tieteen päivillä. Tiedetoimittajain liitto on vuodenvaihteessa käynnistänyt kirjahankkeen, jonka työotsikko on ”Vaikeat ja viheliäiset”. Tarkoituksena on käsitellä tieteen popularisoinnin haasteita ja aiheita, jotka ovat syystä tai toisesta vaikeita käsitellä.