Apokalyptinen Aasia ja suomalaisen omatunto

Teksti ja kuvat: Salla Nazarenko

Metro-Manilan slummit eivät näyttäisi päättyvän. Matkalla ruuhkaista rantatietä lentokentälle aaltopellistä, vanerista ja pahvinohuista laudoista rakennetut kyhäelmät jatkuvat päättymättömiin. Jos niitä pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, se olisi “voimajohto”: improvisoidut, sähkövirran varastamiseen luodut viritelmät risteilevät kaikkialla slummien yllä.

Säännöllisin väliajoin slummeissa on vaarallisia tulipaloja. Vieraita eivät ole myöskään taifuunit. Filippiinit kuuluu ilmastonmuutoksesta eniten kärsiviin maihin, ja hirmumyrskyt ovat entistä yleisempiä ja vaarallisempia. Voimakkain koskaan mitattu hirmumyrsky iski juuri Filippiineille vuonna 2013. Ilmastonmuutos tuo muassaan lisää. Filippiineillä mitatun säähistorian ajan kymmenestä pahimmasta hirmumyrskystä kahdeksan on tapahtunut vuoden 2009 jälkeen.

“Eikö ilmastonmuutos huolestuta ihmisiä?” kysyn varovasti isännältäni, paikallisen yliopistoyhteisön johtajalta.

“Eivät köyhät siitä tiedä”, hän vastaa totuudenmukaisesti.

“Ihmiselle, joka ei tiedä riittääkö lapselle ruokaa huomenna, ei ilmastonmuutoksen kaltainen tulevaisuudessa siintävä asia, ole tärkeä.”

Totta. Maailman köyhät eivät tiedä ilmastonmuutoksesta, ja jos tietäisivätkin, monelle heistä se olisi ongelmista pienin. Yksinomaan filippiineillä elää sata miljoonaa asukasta, näistä joka kolmas köyhyysrajan alapuolella. Lisäksi maailman hiilidioksidipäästöt jakautuvat äärettömän epätasaisesti. Keskivertosuomalaisen päästöt ovat pahimmillaan monikymmenkertaiset kehitysmaalaiseen lajitoveriin verrattuna. Toisaalta pelkkä väestönkasvu tulee kaventamaan maakohtaisia eroja.

Uppoavat suurkaupungit,
kelvoton ilma

Vietin kesän 2019 Kaakkois-Aasiassa. Tutustuin merien tilaan ja laittomaan kalastukseen Thaimaassa; näin, mitä vuoden 2004 tsunami oli tehnyt Indonesian Acehille, kiisin ilmastoidussa autossa läpi Manilan slummien. Kärsin Bangkokin kamalasta ilmanlaadusta ja luin, miten Jakarta uppoaa (Indonesian pääkaupunki on mailman nopeimmin uppoava metropoli, muttei suinkaan ainoa). Itäisen Aasian rannikkovaltiot kuuluvat maihin, joita ilmastotutkijat kutsuvat polttopistealueksi, sillä ne kärsivät ilmastonmuutoksesta paljon keskimääräistä enemmän.

Silti en juuri kuullut asiasta puhuttavan. Etelä-Thaimaan Songhklan kalastajayhteisössä tiedettiin, että ilmasto muuttuu, mutta tilanteen vakavuudesta tai valtion politiikasta ei tiedetty.

“Poliittisella tasolla ilmastonmuutoksesta puhutaan hyvin paljon, mutta yhteiskuntien sisällä se ei ole sisäistetty asia”, sanoo Ilmatieteen laitoksen erikoistutkija Ari Venäläinen.

Ilmastonmuutoksesta huolestuneelle suomalaiselle moni näkemäni asia – aivan kuten vierailut vaikkapa Afrikan aavikoituvilla seuduilla – oli apokalyptinen. Poliittisen keskustelun puute hirvitti melkein yhtä paljon kuin ilmastonmuutoksen vaikutukset. Toki “ympäristöongelmista” puhutaan – mutta ilmastonmuutos on enemmän kuin saastunutta ilmaa tai muoviin hukkuva meri. Ilmastonmuutos on meidän kolmas maailmansotamme, jonka olemme itse itsellemme aikaansaaneet.

Ilmastonmuutokseen pätee sama ongelma kuin kaikkeen eriarvoisuuteen: ne, jotka siitä eniten kärsivät, ovat siihen vähiten syyllisiä. Kuten zimbabwelainen kollegani sanoi: köyhille maatalousmaille olisi tärkeää, että kehittyneet maat ottaisivat vastuuta. Zimbabwe aavikoituu köyhien kerätessä polttopuita metsistä, ymmärtämättä että arjen vaatima teko luo lisää ongelmia.

Intialainen taas totesi, että poliitikoilla ei jättiläismaassa ole asiasta hajuakaan. Äärisäiden tuomat ilmiöt kuivuuskausista tulviin tulevat yllätyksinä ja varautuminen on vähäistä.

“Emme ole valmiita
kuolemaan”

Ilmastonmuutoksesta eniten kärsivät maat ovat perustaneet yhteisen Climate Vulnerable Forumin, jossa ongelmaa yritetään ratkoa. Sen nettisivuja ei ole kuitenkaan tänä vuonna päivitetty. Viimeinen hätähuuto on joulukuulta 2018, jolloin mm. Malediivien entinen presidentti Mohamed Nasheed totesi sen suoraan: “Emme ole valmiita kuolemaan”. Mutta foorumiin kuuluvat 48 maata ovat kaikki kehitysmaita. Kuuluuko niiden ääni? Kuinka moni suomalainen on foorumista kuullutkaan?

Kaakkois-Aasian-kuukausieni jälkeen tajusin monta asiaa maailmasta. Yksi suurimmista oli, että emme voi pysäyttää ilmastonmuutosta. Ongelmat ovat jo liian suuria, tahti liian nopea. Kahden asteen lämpeneminen tulee olemaan tosiasia, eikä jää siihen, kiitos elämäntapamme. Oma hiilijalanjälkeni on luokaton lähinnä lentämisen vuoksi, enkä ole tehnyt asialle mitään.

Otan mielelläni vastaan syyllistämisen, mutta argumenttini ovat samat kuin kaltaisillani: miksi jättäisin lentämättä, jos kone nousee ilmaan joka tapauksessa? Miksi minä, jolleivät muut?

Kirjailija Jonathan Franzén kirjoitti loistavan esseen aiheesta The New Yorkeriin. Hän sanoi ymmärtävänsä passiivisuutemme: elämmehän kaikki tässä hetkessä, vaikka pian olemme ikuisesti kuolleita. Mieluummin keskitymme pieniin arjen asioihin kuin maailmanloppuun, joka häämöttää. Ja ilmastonmuutos on kaoottinen: se ei leviä yllemme kuten atomipommisieni. Se tulee myrskyinä, äärilämpötiloina, ihmismassoina, millimetri kerrallaan.

Onko taistelu hävitty?

Kysyin ilmastotutkijan mielipidettä lämpenemisen pysäyttämisestä kahteen asteeseen. Hän vastasi, että emmehän me aikanaan uskoneet orjuuden poistumiseenkaan. Monia suuria yhteiskunnallisia muutoksia on aikanaan pidetty mahdottomina.

Pessimisti, kuten minä tai kirjailija Franzén ei usko muutoskykyymme. Toisaalta Franzénin mukaan juuri tässä epätoivossa piilee toivo. Jos myönnämme hävinneemme taistelun kahden asteen lämpenemistä vastaan, pienempien tekojen merkitys kasvaa. Voimme varustautua metsäpalojen ja tulvien varalta, voimme hyväksyä sen, että ihmiset lähtevät liikkeelle maapallon elinkelvottomilta alueilta. Voimme valmistautua jakamaan omastamme. Voimme puolustaa vielä koskematonta luontoa, voimme suojella kuolevia hyönteispopulaatioita.

Ja ennen muuta voimme puolustaa demokratiaa ja ihmisoikeuksia, sillä juuri ne joutuvat katastrofin alla tulilinjalle.

Franzénin essee sai minut ymmärtämään, että toivossa on aina järkeä, samalla tavalla kuin ystävällisyydessä, rakkaudessa ja pienissä hyvissä eleissä.

Ja niissä meillä olisi paljon opittavaa Songkhlan kalastajilta ja monilta muilta maailman köyhiltä.

 

Korjaus 1.10.2029 klo 18.40: Alkuperäinen lause: ”Keskivertosuomalaisen päästöt ovat kolminkertaiset afrikkalaiseen verrattuna – toisaalta pelkkä väestönkasvu tulee kuromaan eron umpeen lähivuosikymmeninä.” on korjattu muotoon: ”Keskivertosuomalaisen päästöt ovat pahimmillaan monikymmenkertaiset kehitysmaalaiseen lajitoveriin verrattuna. Toisaalta pelkkä väestönkasvu tulee kaventamaan maakohtaisia eroja”.

Toimittaja Salla Nazarenko vietti kesän 2019 Kaakkois-Aasiassa.

Pääkirjoitus

Tuukka Tammi: Tiedeviestinnän tärkein kohderyhmä olemme me kaikki

OPEN ACCESS HAAStaa tiedeyhteiSÖN

Sanna Kivimäki: Mitä ajatella tieteen avoimuudesta?

MAAILMANKONGRESSISTA UUSIA URIA AJATTELUUN

Suvi Uotinen: Lisätty todellisuus tuo uusia havainnollistamisen keinoja tiedeviestintään
Riikka Hopiavaara: Tiedeviestijän työ muutoksessa
Carita Pettersson: Tekoäly, taide ja hybridit
HUUHKAJAT GOTLANNISSA

Outi Lauhakangas: Itämeren keskipiste löytyi

Kolumni

Salla Nazarenko: Apokalyptinen Aasia ja suomalaisen omatunto

Näin sen luin

Kalevi Rantanen: Langattoman värähtelyn opetuksia

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin