Hullu tiedemies Tri Frankenstein loi pohjat – Fiktio ja viihde ohjaavat kuvamme tieteestä ja sen uhista

Harriet Öster

Kuvat: Sami Hakkarainen

Tieteen luomat mahdollisuudet ja uhat on mieluisa aihe kaikenlaisissa tieteiskuvitelmissa. Tieteisfiktion eräänlaisen kantaisän 200-vuotispäivää huomioitiin kansallisen tiedeviestinnän kongressissa marraskuussa, kun tieteen, taiteen ja viihteen rajapintoja rapsuteltiin otsikolla Rakkaudella Frankenstein. Nyky-scifissä keskiössä on usein tekoäly, uhkana tai mahdollisuutena.

5. Kansallinen tiedeviestinnän kongressi, Rakkaudella Frankenstein – Kun tiede ja viihde kohtaavat, järjestettiin teeman hengessä elokuvateatteri Orionissa Helsingissä.

Mary Shelleyn romaani Frankenstein – uusi Prometheus julkaistiin vuonna 1818. Se toi kirjallisuuteen uuden arkkityypin: hullun tiedemiehen, joka häärii laboratoriossaan ja saa pahaa aikaan. Toki varoitus liiallisen tiedonjanon ja liian korkealla lentämisen seurauksista on paljon vanhempaa perua, kuten viittaus Prometheukseen osoittaa – unohtamatta Raamatun luomiskertomuksen Tiedon puuta.

”Vaikka tiedeyhteisö haluaisi uskoa, että käsitys tieteestä on akateemisen tutkimuksen tulosta, niin yhtä lailla fiktio on ohjannut käsityksemme tieteestä, tieteen tuloksista, sen merkityksestä ja varsinkin sen uhista”, totesi esityksessään historiantutkija Kimmo Ahonen.

Ahosen mukaan moni näistä käsityksistä palautuu aina Frankensteiniin asti. Itse romaani ei kerro niinkään hirviöstä, vaan tiedemiehestä, jolla on pyrkimyksiä luoda uutta, mikä johtaa pahaan.

”Traditiossa ja varsinkin elokuvassa vuodelta 1931 korostuu itse hirviö. Kaikkihan muistavat Boris Karloffin hahmon, mutta harva elokuvaharrastajakaan muistaa, kuka esitti tohtori Henry Frankensteinia, siis brittinäyttelijä Colin Clive”, Ahonen totesi.

”Yhtä lailla populaarikulttuuriin syntyi toinen prototyyppi tiedemiehestä, eli pelastava nero, joka usein on saanut Albert Einsteinia muistuttavan hahmon. Einstein itse oli hyvin tietoinen tiedemiesbuumin hänelle antamasta nosteesta.”

Ahonen on väitöskirjassaan käsitellyt Yhdysvaltain kylmän sodan ajan kulttuurihistoriaa 1950-luvun tieteiselokuvien kautta. Niissä tiedemiehet ja sotilaat toimivat pelastajasankareina ja puolustavat Yhdysvaltoja avaruusmuukalaisten invaasiota vastaan. Toisaalta on myös esimerkkejä tiedemiespettureista, jotka tekevät yhteistyötä muukalaisten kanssa.

”Toinen tieteiselokuvien toistuva teema on luonnon kosto, kun tiede on riistäytynyt hallinnasta. Pelätään etenkin ydinsodan ja säteilyn aikaansaamia mutaatioita. Eläimet hyökkäävät ihmisten kimppuun, mutantteja on jättiläismuurahaisista ja -hämähäkeistä aina jättiläispäästäisiin ja iilimatoihin asti. Viesti on, että tiedemiehet ovat kääntyneet luojaansa vastaan”, Ahonen sanoi.

”Yleisesti 1950-luvun scifi on sekä optimistinen että pessimistinen. Mutta mitä pidemmälle ajassa mennään, sitä dystooppisemmaksi sisältö tulee ja sitä enemmän se sekoittuu kauhuun. Uhkakuvat myyvät paremmin kuin toivo.”

Toiveena rock-ooppera sieluttomasta ihmiskloonista

Miksi tiede kiehtoo fiktiokirjailijoita?

”Tiede on arvoituksellista. Se käsittää uusia asioita, joista ei ole aikaisemmin tiedetty. Mitä enemmän tiedämme, sitä enemmän emme tiedä”, sanoi kirjailija Johanna Sinisalo syyksi, miksi hän usein sisältää ripauksen tiedettä tai tieteisfiktiota kertomuksiinsa.

”Voi spekuloida asioista, jotka eivät vielä ole oikeasti käytettävissä. Tieteisfiktio on myös kätevää, koska lukija ei välttämättä tunne kyseistä tieteen alaa ja ajattelee, että voisi asia olla noinkin.”

”Tieteen saavutusten väärinkäyttö on todella vaarallista ja siitä on syytä kertoa. Kirjailijat ja elokuvantekijät voivat näyttää mahdollisia suuntia, mihin kehitys saattaa oikeasti mennä”, hän lisäsi.

Suomen tiedetoimittajain liiton ja Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan kongressin juonsivat kirjailija Tiina Raevaara ja tiedetoimittaja Mikko Suominen – teeman hengen mukaisesti pukeutuneina. He myös vastasivat kongressin ohjelman suunnittelusta.

Aalto-yliopiston Kauppakorkeakoulun filosofian professori Matti Häyry on kirjassaan Ihminen 2.0 pohtinut geneettisen valikoinnin ja parantelun eettisiä kysymyksiä. Bioetikkaa ja moraalifilosofiaa tutkinut Häyry on myös ollut mukana tuottamassa rock-oopperan, joka kertoo siitä, mihin ihmisen geneettinen parantelu ja kloonaaminen voivat johtaa.

”Scifileffat esittävät mielestäni eettisiä kysymyksiä aika hyvin”, Häyry totesi.

”Frankensteinin tarinaan liittyy käsitys ihmisen sieluttamisesta – asia joka heijastuu tähän päivään asti. Tohtori Frankenstein saa palasista rakennetun hirviön toimimaan sähkökäsittelyllä. Vähitellen olio oppii puhumaan ja käyttäytymään, mutta silti se ei ole ihminen, koska Jumala ei ole antanut sille sielua.”

”Kun vuonna 1996 kloonattiin Dolly-lammas, Vatikaani antoi julistuksen, että kloonata ei saa, koska ainoastaan Jumala voi antaa ihmiselle sielun, kloonilla ei sitä ole.”

”Siitä haluaisin tehdä rock-oopperan: kertomuksen tapauksesta, jossa ihminen on kloonattu, hänellä ei ole sielua, mutta kukaan ei tiedä, kuka tämä klooni on. Jollekin annetaan tehtäväksi etsiä tätä sielutonta kloonia”, Häyry innostui.

Tekoälystä olisi keskusteltava paljon enemmän

Eettisiä kysymyksiä on viime aikoina ruvettu nostamaan esille myös tekoälyn yhteydessä. Stephen Hawking ei ole ainut visionääri, joka on varoittanut tekoälyn uhasta ihmiskunnalle ei kovinkaan kaukaisessa tulevaisuudessa. Tiedeviestinnän kongressissa yritettiin kuitenkin katsoa tekoälytulevaisuuteen positiivisin silmin.

”Odotan sitä, että tietokoneet oikeasti palvelevat meitä ja auttavat meitä elämään mukavammin ja helpommin. Enkä silloin tarkoita jääkaappeja tai pesukoneita, jotka raportoivat eteenpäin kaikkia tekemisiään”, sanoi Helsingin yliopiston ohjelmistotekniikan professori Tommi Mikkonen.

Kehitys ei koske pelkästään esineitä, vaan meitä kaikkia.

Tekoälyä käyttävät autot ovat pisimmällä esineiden internetin kehityksessä (Internet of Things, IoT). Mikkonen totesi, että kehitys ei koske pelkästään esineitä, vaan meitä kaikkia.

”Kymmenen vuotta sitten näin ensimmäisen kerran kaulakorukameran, joka streamasi nettiin kaiken, mitä ihminen näki, tai missä kulki. Ihmisen koko elämän nauhoitukseen tarvitaan lopulta aika vähän levytilaa, joten sellainen on täysin mahdollista.”

”Uskon myös, että aivoista tulee tärkeä käyttöliittymä jutustelussa tietokoneen kanssa. Se on jo teknisesti mahdollista, mutta monimutkaista”, Mikkonen totesi.

Tekoälystä puhutaan yleensä uhkakuvin; tiedeviestinnän kongressi käänsi katsetta myös muihin puoliin.

”Viestini on, että kaikki teknologia perustuu ohjelmistoihin ja ohjelmistojen ohjaamiin laitteisiin. Tekoälystä keskusteluun nousevat asiat ovat kuin vedessä kelluvan jäävuoren huippu. Pinnan alla on paljon sellaista, jota ei kyseenalaisteta, tai josta ei keskustella.”

”On hienoa, että keskustelu tekoälystä ja etiikasta on vihdoin herännyt. Jonkun pitää kantaa vastuu myös tekoälystä ja sitä ohjaavista ohjelmistoista”, Mikkonen totesi.

Kongressissa keskusteluun nousi itseohjautuvat autot ja niiden aikaansaamat liikennekuolemat suhteessa ihmisen aiheuttamiin kuolemiin.

”Moni ei tule ajatelleeksi, että lentokone on pitkälti automatisoitu. Välillä tuntuu, että pilotti on mukana vain kaiken varalta. Iso osa onnettomuuksista on johtunut siitä, että pilotti on halunnut tehdä jotakin, mutta kone on ollut sitä mieltä, että näin ei voi tehdä”, Mikkonen totesi.

”Klassinen esimerkki on laskeutuminen kaatosateessa. Kone on maassa mutta vesiliirossa, joten pyörät eivät pyöri. Siksi automatiikka tulkitsee tilanteen niin, että kone on vielä ilmassa, eikä suostu jarruttamaan. Tällaisia onnettomuuksia on oikeasti ollut useita. Ohjelmoijaa ei ole syytetty, vaan onnettomuus on pidetty inhimillisenä virheenä.”

Merja Polvinen, Tommi Mikkonen ja Heikki Ailisto keskustelivat Mikko Suomisen johdolla älyn, viihteen ja tieteen kolmiyhteydestä.

Kännykkää kukaan scifikirjailija ei ennustanut

”Tekoäly voidaan pitää jatkuvasti kehittyvänä osana digitalisaatiota, joka on osa arkielämäämme. Tai sitten voi yhtyä heihin, jotka sanovat, että tekoälyn läpimurto on ainutlaatuinen teknologinen murros ihmiskunnan historiassa – erilainen kuin teollinen vallankumous, rautatiet tai tietokoneet”, sanoi VTT:n tutkimusprofessori Heikki Ailisto, jonka ala on tekoälyn soveltaminen.

Suuresta murroksesta puhuvat visionäärit näkevät useimmiten kehityksen dystooppisena. Ailistolle oli annettu tehtäväksi esittää positiivisen näkökulman, joten hän nosti esille Ray Kurzweilin, joka ennustaa, että vuonna 2043 saavutamme singulariteetti-tilan. Silloin tekoäly on kehittynyt supertekoälyksi, joka saa aikaan nopean teknologisen kehityksen ja sen kautta suunnattomia muutoksia ihmiskunnalle.

”Tuottavuuden hurja kasvu ja optimaalinen päätöksenteko johtaisivat runsauden maailmaan, jossa nautitaan aineellisesta hyvinvoinnista ja kehittävästä vapaa-ajanvietosta”, Ailisto sanoi.

Kirjallisuuden tutkija, Helsingin yliopiston dosentti Merja Polvinen on tutkinut tieteiskirjallisuutta ja pohtinut, miten älymme käsittelee todellisuutta tarinoiden kautta.

”Scifi-kirjailija lähtee aina omasta nykyhetkestään ja ajattelee sen kehittyvän suoraan. Mutta esimerkiksi kännykkää kukaan tieteiskirjailijoista ei pystynyt ennustamaan. Tietokone taskussa oli heille täysi mysteeri”, Polvinen totesi.

”Kännykässä yhdistyy monta eri tekniikkaa nokkelasti ja sitä kukaan ei pystynyt ennustamaan. Tällä hetkellä on muodikasta pohtia, minne tekoäly vie, kun se kovaa vauhtia kehittyy suoraan”, Mikkonen totesi, ja lisäsi:

”Kannattaako tekoälyä pelätä? Olemme jo ihmiskuntana tekemässä itsemme niin tyhmiksi, että hävitämme itse itsemme ennen¨kuin tekoäly sen ehtii tehdä…”

Pääkirjoitus
Ulla Järvi: Portto vai silpputyöläinen? Tutkijalta termit toimittajan suuhun

JUSSI VALTONEN: TIETEEN TOISTETTAVUUSKRIISI ON UHKA MYÖS TIEDEJOURNALISMILLE
Jussi Valtonen: Tiedeyhteisön ankarat kasvukivut
Jussi Valtonen: Kriittisyyttä myyntipuheisiin

DINOSAURUKSIA, IHMISIÄ JA KÄÄRMEITÄ
Maija Karala: Kuinka dinonäyttely syntyy?
Jukka Mikkonen & Jarkko S. Tuusvuori: Saunamatka Vienaan
Antti Koli: Käärmeet lehdissä ja luontokamerassa
ALGORITMIT JA ENERGIAMURROS HAASTAVAT TIEDEVIESTIJÖITÄ
Salla Nazarenko: Algoritmivallan hallinnassa nopeus on valttia
Helena Raunio: Energiamurros ja ilmastonmuutos yhdistävät – Journalisti loikkaa yli maiden rajojen

ALGORITMIT JA ENERGIAMURROS HAASTAVAT TIEDEVIESTIJÖITÄ
Pasi Kivioja: Tekoälyn peruskurssi kasvattaa mediakriittisiä kansalaisia
Mikko Suominen: Kaikki hyvä ei maksa – tutustu ilmaisohjelmiin!
Kolumni
Salla Nazarenko: Perustulo venäläiseen malliin

Näin sen luin
Sanna Kivimäki: Riippuu ja roikkuu…niin mistä?

Kirjat
Pekka Wahlstedt: Tutkijoilla näytön paikka parantaa tiedeviestintää
Pekka Wahlstedt: Robotteja syvemmältä
Pekka Wahlstedt: Teknisesti tekoälystä

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin