Itämeren keskipiste löytyi

Outi Lauhakangas

Tiedetoimittajien Huuhkajista onnekkaimmat eli Gotlanninmatkalle arvotut parikymmentä innokasta matkailijaa risteili 4.-6. elokuuta veteraanien ensimmäiselle yhteiselle ulkomaanmatkalle. Pioneerimatka onnistui. Verkkainen risteily Tallinnan kautta Gotlantiin antoi sopivasti aikaa valmistautua niin kulttuuri- kuin luonnonhistoriallisesti tiiviiseen yhden päivän annokseen saarella.

Huuhkajien ryhmä. Virve Mertanen-Halinen
 (vas.), Mirja Liikkanen, Uma Söderlund, Helena Helve, Harriet Öster, Timo Niitemaa, Leena Lodenius, Teijo Makkonen, Pirjo Peltoniemi, Mirja Karlsson, Pirjo Sutela, Kari Manninen, Leena Nieminen, Marjatta Näätänen, Heikki Simola, Pekka Saukko, Outi Lauhakangas, Tuula Tervashonka, Aaro Söderlund, Ossi Rahkonen ja Jouko Koppinen. Satu Lipponen ei ole kuvassa.
Kuva: Markku Lappalainen

Jo lähtöpäivän illansuussa laivan kokoustilan tutustumiskierroksella selvisi, että liiton huuhkajaparvi oli iloisen kirjava. Muutama ilmoittautui Suomen Tiedetoimittajain liiton syntyaikojen eli 1980-luvun konkariksi, vaikka useimmat olivat 1990-luvulla liittyneitä. Ylen uutistoimituksessa työskennellyt Pirjo Peltomäki muisteli kiitollisena liiton kautta kutoutunutta asiantuntijaverkostoa, joka oli aina saatavilla. Juuri hän ja liiton turkulainen aktiivihuuhkaja Timo Niitemaa olivat matkan ideoijia ja järjestäjiä. Timo oli löytänyt organisaattorin vainullaan myös parhaat mahdolliset oppaat matkalaisten toiveita toteuttamaan. Pariskunta Söderlund oli yhytetty Nauvon matkalta, jossa Aaro toimi Dendrologisen seuran oppaana kotisaarellaan. Myös pianistipuoliso Uma on erikoistumassa luontokartoittajaksi ja paraikaa molemmat toteuttavat vaeltajien haavetta, Pyhän Olavin merireittiä [2]. Monelle on myös tuttu Jorma Kallenaution ja Aaro Söderlundin Yle radio ykkösen suursarja länsimaisen kulttuurimme perustasta[3].

Söderlundit pääsivät vauhtiin jo orientoitumistilaisuudessamme. Yleisönsä lumosi myös luonto-oppaaksemme lupautunut Itä-Suomen yliopiston ympäristötieteen dosentti, sedimenttitutkija ja Suomen Luonnonsuojeluliiton aktiivi Heikki Simola, joka herätti kalkkikivenkappaleiden siluurikautiset eliöt virtuaalisesti eloon. Kämmeköiden harrastajana Simola onnistui todistamaan, kuinka muinaiseliöiden tuottama kalkkikivi selitti Gotlannin orkidealoiston. Saimme kuulla paleo-ekologin syvästi eläytyviä kommentteja kuten: ”Tuossa on planktinen hentoinen eläin, jonka pääjakso on kadonnut.” Simola katseli luonnontieteellisen ympäristöhistorian näkökulmasta ihmisen vaikutusta ympäristöönsä.

Aamiaispöydän piiristä toiseen siirtymällä saattoi osallistua kiihkeään keskusteluun lehmän ruuansulatusbakteerien merkityksestä ja jatkaa piilevien ihmeellisen maailman kautta oikeuslääketieteen perusteisiin. Kauempana käytiin kädenvääntöä siitä, edetäänkö matkareitillä mieluummin kulttuurihistorian kuin fossiilien ehdoilla. Näiden yhdistelmä osoittautui parhaaksi vaihtoehdoksi.

Luonto-oppaamme Heikki Simola tarkastelee löytämäänsä fossiilia. Taustalla kulttuurihistoria-oppaamme Aaro Söderlund.
Kuva: Pirjo Peltoniemi

Silja Europa -risteilylaivan pienoismaailma ja oma ryhmämme tämän kelluvan kuplan sisällä valmisti meitä siirtymään osaksi saaren rajattua ekosysteemiä. Meitä odotti hyvin erikoinen Itämeren keskipiste, menneiden aikojen aarresaari, jonka historia julmine vaiheineen tulisi hämmentämään kokeneenkin tiedetoimittajan.

Kaupungin eheän, pohjoismaiden suurimman muurin suojassa moderni aika katosi. Vuosittaisen keskiaikaviikon (Medeltidsveckan) osuminen matkapäiväämme siirsi ajatukset 1300-luvulle (varsinkin kun käsitys tuosta ajanjaksosta Gotlannissa oli vielä mielissämme kiteytymättä). Sadat nuoret olivat tulleet saarelle eri puolilta maailmaa. Nyt he kulkivat itse ompelemissaan puvuissa ja pärekori tai nyytti kainalossaan kauniisti maalattujen talojen ja rehevien lehvästöjen katveessa, hakeutuivat romanttisiin rauniokirkkoihin kuuntelemaan eksoottisin instrumentein soitettua keskiaikaista musiikkia.

Vasta kotiin tultuaan suomalainen tiedetoimittaja katselee karttaa ja miettii, millaisessa paikassa tuli käytyä. ”Suomen kannalta Itämeren jännitteisyys on yksi keskeisiä huolia. Kenraalitkin tuijottelevat näitä karttoja Krimin kohtaloa miettien. Venäjän informaatiosodasta epäilty Sputniknews on ollut kiinnostunut alueesta” (Satu Lipponen).

Visbyn Fornsalen museo oli pieni mutta kadehdittavan monipuolinen. Saaren geologinen historia, kolmiulotteinen kuvaus Itämeren syvänteistä, pronssikautiset arkeologiset löydöt, rautakautisen Gotlannin kukoistuksen ajoilta 500-luvulta saakka säilyneet kuvakivet ja keskiajan erikoinen kirkkotaide olivat kaikki muutaman askeleen päässä toisistaan. Välimerenalueen kulttuureilta pohjoiseen kulkeutunut riimukirjoitus ja kuvasymboliikka tekee tuossa museossa maailman pieneksi.

Suomalaisen nuorisotutkimuksen uranuurtaja pysähtyy myöhäisrautakauden hautalöydön äärelle, tutustuu selitystekstiin ja pohtii: ”Nainen hymyilee meille leveästi vuosisatojen takaa ja hänessä näkyy pohjoismaisten naisten vahva asema. Suomessa hautaustavat ovat vastanneet pitkälti skandinaavien tapoja. Esivanhempamme ovat saattaneet vainajansa Tuonelaan hautaamalla heidät tarvekalujen kanssa. Tietyt esineet hautalöydöissä on yhdistetty sukupuoleen, mutta en ryhdy tulkitsemaan tätä sukupuolten työnjaon kannalta” (Helena Helve). Aaro-oppaamme lisää, että arabikronikoitsija Ibn Fadlan on kuvaillut vuonna 921 Volgan mutkan paikkeilla kohtaamiaan samanlaisin rasiakoruin varustettuja viikinkinaisia. Tämä on hyvä aikalaistodiste siitä, miten kauas itään Gotlannin tasavallan talonpoikaiskauppiaiden (‘farmannabönder’) vaikutus saattoi ulottua aivan henkilötasollakin. Ruotsin virallisessa historiankirjoituksessa sivuutetaan mielellään todisteet, joiden mukaan Gotlannissa vallitsi tasavalta jo kauan ennen keskiaikaa ja moni ulkomaailman vaikute kulki saaren kautta Skandinaviaan eikä päinvastoin. Gotlannin kauppiaille sopi mainiosti yhteistyö ja avunanto viikinkien kanssa. Saari oli luontainen kokoontumispaikka ja välietappi. Gotlannin vaarallisilla ranta-alueilla ei juuri lainkaan asuttu, mutta miehittämättömiä ‘kaupung’-satamia siellä oli paljon.

Jo ennen kuin indoeurooppalaiset saapuivat, Gotlanti kukoisti. Mutta heidän saavuttuaan viimeistään pronssikauden alussa Itämeren meripihkakauppaa alettiin käydä Mesopotamiaa ja Egyptiä myöten. Väki vaurastui, kun kultaa, hopeaa ja korukiviä tuotiin kauppareittejä pitkin. Suomen myöhemmän pronssikauden röykkiöhaudat osoittavat, kuinka merkittävällä tavalla Gotlannin vauraus heijastui tänne saakka. Oman ‘rahamme’ eli oravan vaaleanharmaiden talviturkisten kauppamonopoli oli Gotlannilla, joten saaren kauppiaita saamme syyttää ja kiittää niiden huimasta kansainvälisestä kysynnästä ja ylipäänsä siitä, että tänne kannatti asettua.

Annan jälleen puheenvuoron Aaro-oppaallemme, jonka tyhjentävä selvitys talouden ja uskonnon vaikutuksesta kaupungin muotoutumiseen saattaa vaatia useampia lukukertoja:

Rautakauden lopulla n. 970-luvulla Abbasididynastian vaikeuksiin liittyen katkesivat kauppatiet Samarkandiin ja Buharaan arabihopean lähteille. Tämän jälkeen itämeren johtovaltiot Venäjä, Puola, Tanska, Ruotsi ja Gotlantikin kristillistyivät vuoteen 1030 mennessä. Periaatteessa kristityt saivat käydä kauppaa vain kristittyjen kanssa. Taloudelliset seikat olivatkin keskeinen vaikutin kääntymyksiin. Bysantti oli tuohon aikaan yhä kiistaton maailmanvalta, ja siksi Gotlannissakin oli ensin vallalla sen säteilemä itäinen kristillisyys. Tänä aikana Visbyn kauppakaupunki rakennettiin hirrestä katuja myöten, novgorodilaiseen tapaan. Saksalaisen Lyypekin satamakaupungin perustamisen (1143) jälkeen Itämeren markkinat aukesivat myös saksalaisille. Heidän vaikutuksestaan Visby rakennettiin uudestaan, nyt kokonaan kivestä, ja linnoitettiin (1270-l). Tähän keskiajan Pohjolan suurimpaan kaupunkiin ahtautui peräti 40 % saaren asukkaista (paljolti saksalaisia maahanmuuttajia). Keskiajan Skandinaviassa urbanisaation aste vaihteli 5-10%, eikä se antiikin Rooman keskeisimmilläkään alueilla kohonnut yli 20%. (Aaro Söderlund)

Ryhmämme liikuntakulttuurin ja avoimen tieteen puolestapuhuja pohdiskeli, kuinka yhdyskuntien rakentuminen ja rakentaminen kertoo ajastaan. Hän teki ajatuskokeen Visbystä nykysuomalaisiin ratkaisuihin: ”Visbyssä tehtiin jo varhain tiivistä kaupunkirakentamista. Kerrostaloja – kun muurien sisällä tarvittiin tilaa uusille toiminnoille ja asukkaille. Samalla rakennustekniikka kehittyi. Toimiva ja ilmeisen kustannustehokas konsepti aikanaan. Ja kestävää kehitystä. Korkeaa rakentamista ja sillä tiivistämistä on meillä Suomessa nyt liikkeellä. Mittakaava ja aika on toinen. Onko tämä kestävää kehitystä?” (Leena Nieminen)

Gotlantilaiseen ”konseptiin” ei tosin alunperin kuulunut kerrostaloasuminen, mutta rantavarastoiksi rakennettiin jopa kymmenkerroksisia ’packhus’-pilvenpiirtäjiä, jotka on nyt muunnettu asuintaloiksi.

Visbyn katuverkosto on säilynyt ennallaan.
Kuva: Outi Lauhakangas

1270-luvulla Ruotsin kuningas Mauno Ladonlukko määräsi Visbyn kaupungin maksamaan veroja aivan Saksan keisarin Lyypekkiin ja Hampuriin soveltaman hallintomallin mukaisesti. Paljolti juuri Visbyhyn asettuneet saksalaiset kauppiaat loivat alkuperäisen, ns. ‘Kauppiaiden Hansan’. Musta surma levisi keskeisiä kauppareittejä pitkin erityisen tehokkaasti saarelle vuonna 1350. Ruton jälkeen vei viisitoista vuotta korottaa liiton organisaatiotaso siksi mahtavaksi ’Kaupunkien Hansaksi’, joka on koulukirjoista tutumpi. Ei pidä unohtaa myöskään Novgorodia, joka oli vuosisatojen ajan yksi tärkeimmistä hansakaupungeista, ja idänkauppa sen kanssa oli koko järjestelmän olemassaolon syy. Puolet Novgorodin kaupungista, ns. ‘Torgovaja Storona’ oli varattu kansainvälisille kauppiaille. Gotlantilaisilla ja saksalaisilla kauppakilloilla oli siellä tärkeät kauppa-asemansa.

Vallansiirrot eivät olleet kivuttomia, sillä vieläkin Gotlannissa muistetaan tanskalaisten raaka ryöstö- ja valtausretki vuonna 1361. Tanskalaisten valtaukseen loppuivat gotlantilaisen kauppatasavallan loiston vuosituhannet, ja samalla saksalaisen Visbyn vauraus. Varojen puutteessa ei enää rakennettu. Siksi saari onkin säästynyt niin hyvin keskiaikaisessa asussaan. Ensin mecklenburgilaiset ja sitten tanskalaiset merirosvot terrorisoivat runsaan vuosisadan ajan Itämeren kauppalaivoja ja rannikkoseutuja – Turkuakin. Tanskalaisia koskeva kuvaus tuntui nykynäkökulmasta yllättävältä ja sai erään matkalaisen toteamaan: ”… nythän siellä ollaan ’hyggen’ vallassa” (Marjatta Näätänen).

Vuonna 1645 Brömsebron rauhassa ruotsalaiset saivat Tanskalta ensin hetkeksi ja kolmekymmentä neljä vuotta myöhemmin lopullisesti pahoin köyhtyneen Gotlannin osaksi valtakuntaansa. Visbyn idyllisillä kaduilla käyskennellessä saaren pitkällinen kamppailu olemassaolosta ei heti tule mieleen. Suosittua keskiaikaviikkoakin tuntuu kerääntyvän viettämään sangen rauhanomaista ja luomuhenkistä nuorisoa. Käytännössä saari elää kalkkikivilouhosten ja sementtiteollisuuden lisäksi turismista, jossa turkisten, tervan, meripihkan, rauta-aseiden – ja tietysti orjien – vienti on vaihtunut kulttuurielämysten vienniksi. Kun oppaanamme on sekä Välimeren että Itämeren asiantuntija, yhteydet näiden kahden meren kulttuurien välille vedetään vaivatta merirosvosankareille ja päälliköille pystytettyjen pyhien paikkojen kautta – esimerkiksi gotlantilainen merirosvopäällikkö Severin Norby kuoli Italiassa Firenzen piiritykseen 1530.

’Vi’ eli pyhän nimitys esiintyy niin Viipurin kuin Visbyn nimessä. Kautta aikojen ovat vallitsemaan pyrkivät pyhyyksien pystyttäjät löytäneet edeltäjiensä palvontapaikat. Visbyn keskiaikaisten Pyhän Johanneksen ja Pyhän Pietarin kirkkojen raunioiden alla on muinainen uhripaikka eli ‘vi’. Ennen saksalaisia kivikirkkoja paikan oli jo vallannut puinen Kaikkien pyhien -kirkko. Nyt komeat kirkonrauniot on pyhitetty ravintolakulttuurille.

Keskiaikaviikko Visbyssä
Kuva: Leena Lodenius

Seistessämme retken loppupuolella ryhmäkuvassa hautalaivan äärellä, tuntuu käsittämättömältä, että tämä myöhäispronssikautinen kivilatomus on säilynyt kosketeltavaksemme kolmen tuhannen vuoden takaa. Mielellään uskoo, että se on Gutasagassa ylistetyn saaren perustajaheeros Tjelvarin hauta muinaisen itärannan tuntumassa. 1200-luvulla tallennetun saagan muisti ulottuu 200 luvulle. Saagassa viitataan saaren ylikansoittumiseen ja siitä seuraavaan nälänhätään. Päätös arpoa joka kolmas perhekunta lähtemään maanpakoon kuulostaa varhaiselta demokratialta.

Gotlannin Gutalagen poikkeaa muun Ruotsin maakuntalaeista. Konkreettisesti tämän havaitsi bussin ikkunoista katsellen. Ohitimme järeitä kivisiä maataloja. Itsenäisten perhekuntien talot ovat pysyneet samoilla sijoillaan tuhatkin vuotta; kyliä ei näy missään. Kylät ovat yleensä käteviä verotuksen ja hallinnoimisen kannalta. Mutta kun Gotlannin tasavallassa kukin saarelainen oli oman maatilansa ylin herra, ei kyliä tarvittu mihinkään, eikä näy tarvittavan vieläkään. Ryhmämme pääsi käymään muinaisen tasavallan keskuksessa Romassa, jossa hallinnon ja käräjöinnin ylin keskus, parlamentti Gutnalthinget sijaitsi arkeologisten jäänteiden perusteella arvioiden ainakin 500-luvulta alkaen. Sen tiedetään kokoontuneen vielä kauan tasavallan päättymisen jälkeenkin saaren paikallisena hallintoelimenä. Roman nimi perustuu sen sijaintiin saaren merkittävimmän vesiväylän eli ‘rauman’ keskikohdalla [4].

Saaren halkaisee luonnonkanava, joka selittää sen vironkielisen nimityksen Ojamaa tai suomalaisen Vuojolan. Itse asiassa koko saaren nimi Gotlanti kuvastanee kuinka keskeisiä vesireitit sille ovat olleet, sillä nimi tulee kaatamista, valuttamista, myös valamista tarkoittaneesta protogermaanisesta sanasta ’geutana’ (vertaa ‘gjuta’). Saaren alkuaan laajat sisävesistöt (‘myrar’) on 1800-l loppuun mennessä kuivatettu pelloiksi.

Tekniikasta, ympäristöstä ja energiakysymyksistä kiinnostunut insinöörihuuhkamme on löytänyt perusteellisen nettilähteen guteinfo.com: ”Sivuston taustalla on ilmeisesti yksi ainut henkilö, Romassa asuva innokas historianharrastaja. Historiaosuuksissa on runsaasti sekä tietoa että tarinaa. Näkökulmasta voi sanoa, että se on reippaasti ’gutecentrisk’” (Harriet Öster).

En ihmettele, että gotlantilaiset rakastavat saartaan ja tarinoitaan. Ohitimme juuri raukkeja, eli kymmenen tuhatta vuotta vanhoja jäännöskivimuodostumia, jotka toivat mieleen Pääsiäissaaren moai-patsaat. Bussinkuljettajamme Roland muisti, että nimitys tuli viron kielestä ja pian singahti erään matkalaisen virolaiselta ystävältä tekstiviestivastaus: viroksi ’raug’ todellakin tarkoittaa vanhaa miestä. Ihmisen taipumus hahmottaa ympäristössään omia kuviaan tuli taas todistetuksi. Samalla saatiin muistutus Gotlannin muinaisista, paikannimiin piiloutuvista suomalais-virolaisista asutusvaiheista.

Meitä tiedetoimittajien matkailevia huuhkajia oli oppainemme lähes yhtä monta kuin luonto- ja kaupunkikuvaajamme Markku Lappalaisen bongaamia lintuja. Erityisesti lepakoihin erikoistunut Markku ei päässyt kurkistelemaan kellareihin mutta ehti kirjata muistiin 25 lintulajia. Puolisukeltajien, merimetson ja lokkilajien lisäksi maanantaipäivänä näyttäytyivät mm. musta- ja punakylkirastas, pähkinänakkeli, pulujen ja varpusten kaupunkinaapureiksi asettuneet uuttu- ja sepelkyyhkyt. Kukin pressikorttilainen olisi voinut valita Markun listalta sielulintunsa: korppi vai räystäs- tai haarapääsky vai suorastaan ruskosuohaukka? Historiaoppaallemme Söderlundin Aarolle varattakoon kiitäjiin kuuluva tervapääsky, sillä sen verran vauhdikasta oli meno Visbyn mukulakivikaduilla.

Torsburgen Gotlannin ’itäniemessä’. Skandinavian kaikkein suurimpiin kuuluva muinaislinna, kansanvaelluksen lähtöpiste Gutasagan mukaan.
Kuva: Aaro Söderlund

Opimme maailmanhistoriaa Gotlannin näkökulmasta katsottuna. Samalla se, mitä olemme tottuneet kutsumaan Suomeksi ja suomalaisuudeksi, sai uusia kiinnekohtia. Gotlanti osoittautui paikaksi, johon oli kerrostunut ja limittynyt niin runsaasti erilaisten voimien vaikutusta, että tuntui kuin ryhmämme olisi astunut historian ja tulevaisuudentutkimuksen laboratorioon. Oppaamme Aaro Söderlund, itsekin tiedetoimittaja, tilitti matkan jälkeisenä päivänä omaa tunnelmaansa: ”Mielessä poukkoilee kulttuurihistoriallisia kytkentöjä, jotka vielä jäivät pohtimatta.” Tiedetoimittajaveteraanien ryhmä teki opastamisesta intensiivisen kokemuksen, jossa sinkoili vaihtoehtoisia, rinnakkaisia ja täydentäviä tulkintoja luonnonolosuhteiden ja ihmisen valta- ja selviytymistaistelujen vaikutuksista.

Gotlannin matka oli liiton Huuhkajien eli 60+-vuotiaiden jäsenten oma-aloitteinen ryhmämatka, jota Suomen tiedetoimittajain liitto tuki apurahalla. Apuraha kattoi mm. opas- ja matkanjohtajakuluja sekä yhteisen bussin. Matkakuluista osallistujat vastasivat itse.

Viitteet:

1. Artikkelin kirjoittaja kiittää opastamme Aaro Söderlundia lukuisista ystävällisistä korjauksista ja selvennyksistä!
2. ‘Euroopan kulttuurin juurilla Vähässä-Aasiassa’ (KOURA 2004 kunniamaininta / paras tiedeohjelma). Kuuntele Ylen elävässä arkistossa.
3. www.stolavwaterway.com
4. Söderlund tarkentaa etymologiaa: Vertaa Protogermaanin käsitteeseen ‘straumaz’, joka johtuu protoindoeuroopan sanasta ’strowmos’, ‘virta’. Samasta muinaiskäsitteestä oletetaan juontuvan niin Italian ‘Roma’ kuin Suomenkin monet ‘Raumat’, esimerkiksi Krampinrauma.

Pääkirjoitus

Tuukka Tammi: Tiedeviestinnän tärkein kohderyhmä olemme me kaikki

OPEN ACCESS HAAStaa tiedeyhteiSÖN

Sanna Kivimäki: Mitä ajatella tieteen avoimuudesta?

MAAILMANKONGRESSISTA UUSIA URIA AJATTELUUN

Suvi Uotinen: Lisätty todellisuus tuo uusia havainnollistamisen keinoja tiedeviestintään
Riikka Hopiavaara: Tiedeviestijän työ muutoksessa
Carita Pettersson: Tekoäly, taide ja hybridit
HUUHKAJAT GOTLANNISSA

Outi Lauhakangas: Itämeren keskipiste löytyi

Kolumni

Salla Nazarenko: Apokalyptinen Aasia ja suomalaisen omatunto

Näin sen luin

Kalevi Rantanen: Langattoman värähtelyn opetuksia

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin