Kalle Päätalo, vaihtoehtoiset faktat ja hyvinvointipolitiikka

Antti Maunu

Tiesin itsekin olevani yli kykyjeni yrittäjä ja usein liian hätäinen koheltaja. Se, että olin varttunut nuorukaiseksi isäni viisivuotisen [mieli]sairauden aikana (-) ja se, että olimme silloin sortuneet yhteiskunnan eläteiksi (-), oli kasvattanut nämä luonteeni ominaisuudet suhteettomiksi. Minut oli lapsena ja nuorena hätäännytetty niin monta kertaa, että en vieläkään jaksanut aina käyttäytyä harkiten töissäni. Olin saanut kasvuiässäni työnantajiltani ja työkavereiltani kehuja vain ahkeruudestani ja että repiydyin yli kykyjeni ja voimieni töissä. Ja mitä muita keinoja minulla olisi ollut lapsena ja nuorukaisena päästä arvoon kuin yrittää aina kaikkeni! Olin eteenpäin pyrkivä.

Näin kuvaa Kalle Päätalo omaa lapsuuttaan ja nuorukaisaikaansa omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan teoksessa Ratkaisujen aika (1986). Päätalo lähti materiaalisesti tyhjästä, mutta varttui pian eturivin metsätyömieheksi, sitten kirvesmieheksi ja lopulta arvostetuksi rakennusmestariksi. Nelikymppisenä hänen onnistui vielä toteuttaa lapsuudenhaaveensa ja kohota menestyväksi kirjailijaksi. Silti Iijoki-sarjan tunnetila on kaksijakoinen. Päätaloa ajavat eteenpäin lapsuuden nälkä ja häpeä sekä se, ettei hänen enää koskaan tarvitsisi kokea samaa. Mutta milloinkaan hän ei vapaudu pohjimmaisista tunteistaan saavutuksista huolimatta. Suhteellisen nuorella iällä Päätalo särkee terveytensä ja saa elinikäisen sydänsairauden yliyrittämisen ja työhulluuden takia.

100 vuotta yhteisöjä

2000-luvun Suomi on inhimillisempi ja parempi yhteiskunta kuin sotia edeltävän ajan Koillismaa, jossa Päätalo kasvoi. Meillä ei kuolla nälkään eikä aiheuteta elinikäisiä traumoja ”kunnan jauhojen” eli sosiaaliturvan vastaanottamisesta. Sen sijaan meillä on toisenlaisia ongelmia. Hyvinvoinnin keskellä kymmeniltä tuhansilta ihmisiltä puuttuu suunta, jota edetä. Opiskelu ei aina johda ammattiin, ammatti ei johda töihin eikä työ takaa toimeentuloa. Syrjäytyminen on sitä, että ei kuulu mihinkään eikä oma toiminta johda minnekään. Tämä ilmiö oli täysin tuntematon Päätalon maailmassa, jossa jokaiselle riitti töitä ja tekemistä yli kaikkien rajojen, ja menestys oli verrannollista oman ponnistelun määrään.

Joillekin voi olla houkuttelevaa tehdä johtopäätös, että ilmainen raha laiskistaa ja alkaa patistaa laiskureita risusavottaan. Mutta Päätalon opetus on, että ilmaiseen risusavottaan pakottaminen ja ”kirotun leivän” syöminen (paheksutun sosiaaliturvan vastaanottaminen) ei auta, vaan se tuottaa elinikäisen tuskan ja vie terveyden.

Tämän päivän syrjäytyminen aiheutuu paljolti siitä, että selkeät sosiaaliset paikat sekä niiden tarjoamat toimintatavat ja asemat ovat kadonneet. Kylät, talot, suvut, ammatit tai valtiot eivät enää tarjoa kaikille sellaista paikkaa maailmassa ja yhteiskunnassa, joka ottaisi ihmisen ehdoitta vastaan tai johon hän voisi omilla ponnisteluillaan varmasti päästä.

Yhteiskunta koostuu erilaisista ryhmistä ja muista yhteisöistä, jotka toimivat konkreettisissa paikoissa kuten töissä, kouluissa, virastoissa, kodeissa ja harrastuspaikoilla. Yhteiskunnasta syrjäytyminen on sitä, että yksilö ei kuulu näihin eikä toimi niissä tai niiden kanssa.

Päätalolta puuttui paljon, mutta sosiaalisten paikkojen suhteen hän oli rikas. Päätalon elämäntie ja koko Iijoki-sarja voidaan lukea pyrkimisenä ja pääsemisenä erilaisiin ryhmiin ja yhteisöihin. Ensin hän pääsi täyden tuntirahan tukkijätkien kastiin, sitten timpureiden ja työmaamestarien, ja lopulta Pirkkalaiskirjailijat ry:n sekä Kirjailijaliiton jäseneksi. Päätalo onnistui, koska nämä piirit ja niiden tarjoamat paikat olivat selkeitä ja pysyviä, ja niihin pääsemisen edellytykset olivat tiedossa ja kaikkien ulottuvilla. Nyky-yhteiskunnassa tällaiset ryhmät ja yhteisöt ovat yhä useammin kangastuksia, jotka katoavat kun niitä lähestyy, tai ne ovat rakentuneet sellaiseksi, että niihin pääsemiseen ei voi itse vaikuttaa.

Kuva: Ulla Järvi

Yksilöllisyydestä yksinäisyyteen

Ryhmiin ja yhteisöihin liittyvän epävarmuuden lisääntyminen näkyy myös viimeaikaisessa nuorisotutkimuksessa. Omat tutkimukseni ammattiin opiskelevista nuorista osoittavat, että he eivät juurikaan arvosta yksilöllisiä valintoja tai valinnanmahdollisuuksia, vaan pysyviä, turvallisia ihmissuhteita sekä arjen jatkuvuutta turvaavia rutiineja. Nuoret eivät halua kohota tähtiin ja loistaa itse, vaan kiinnittyä maailmaan ja kohdata toisiaan. Heidän on ollut jo pienestä pakko valita itse kaikki, mikä tekee valitsemisesta arkista näkkileipää eikä jatkuvaa elämän huippuhetkeä. Nykyään harvinaista herkkua ovat selkeät ja pysyvät sosiaaliset paikat.

Nuoret ovat myös nähneet omassa elinpiirissään, kuinka parhaatkin valinnat voivat johtaa vaikeuksiin. Jokaisella kohtaamallani nuorella on syrjäytyneitä tai masentuneita ystäviä, tuttavia tai sukulaisia, ja he näkevät ongelmien ytimessä yksinäisyyden. Yksilöllisyys ei ole 2010-luvun nuorille itsetoteutuksen juhlaa, vaan siinä on yhä enemmän irrallisuuden ja ulkopuolisuuden makua.

Vaihtoehtoiset faktat ja sosiaaliset paikat

2010-luvulla on kuitenkin syntynyt yksi uusi ja merkittävä yhteisötyyppi, tai pikemminkin yhteisöjen alusta: sosiaalinen media. Vielä vuosikymmenen alussa sitä pidettiin ratkaisuna lukuisiin sosiaalisiin ja poliittisiin ongelmiin, mutta nykyään varsinkin tiedeyhteisön piirissä se nähdään paremminkin pahuuden pesäksi. Somessa tosiasiat ja mielipiteet pannaan samanarvoisiksi, kovimmin huutavat saavat eniten tilaa, vain yksinkertainen on siellä uskottavaa jne. Tämä keskustelu on kiteytynyt ’vaihtoehtoisen faktan’ sinänsä nerokkaaseen käsitteeseen.

Sosiaalisen median suosio voidaan nähdä suorana seurauksena muiden sosiaalisten paikkojen heikkenemisestä. Some tarjoaa rajattoman tilan koetuille, symbolisille yhteisöille, joilla ei ehkä ole reaalisia puitteita tai toiminnallisia tavoitteita, vaan ne yhdistävät ihmisiä jaettujen ja samalla tavalla rakentuvien tunteiden kautta. Ne tarjoavat virtuaalisia Päätalon maailmoja, joissa asioilla ja ennen kaikkea ihmisillä on selkeät paikkansa ja sen myötä toivoa ja turvallisuutta yhteiskunnassa, joka jättää muuten helposti ulkopuolelleen.

Vaihtoehtoisten faktojen vaihtoehtoisuus on sitä, että niiden merkitys ei tule totuusarvosta, vaan siitä sosiaalisesta paikasta, johon ne esittäjänsä ja seuraajansa kiinnittävät. Ne eivät ole faktoja perinteisessä mielessä, vaan toiveita, uskomuksia ja intohimoja, emotionaalisia faktoja. Oikea fakta ei kykene sytyttämään tunnetta ja kiinnittämään ihmistä muiden samoin tuntevien joukkoon, mutta vaihtoehtoinen fakta kykenee. Siinä on sen voima, ja se tulee olemaan sitä vahvempi mitä heikompia muut yhteenkuuluvuuden ja yhteiskuntaan kiinnittymisen kanavat ovat.

 

Kuva: Shutterstock

Leirejä vai ymmärrystä?

Tulkinta vaihtoehtoisista faktoista ei ole omani, vaan mukaelma sosiologian perustajan Émile Durkheimin ajatuksista. Teoksessaan Uskontoelämän alkeismuodot (suom. 1980) Durkheim esittää, että ihmisen tietojärjestelmien tärkein tehtävä ei ole tuottaa tietoa maailmasta, vaan tarjota yhteisöille väline tunnistaa itsensä ja omat jäsenensä sekä erottaa itsensä toisten yhteisöjen ja tietojärjestelmien kannattajista. Yhteisöjä yhdistävät, mutta myös erottavat kaikkein vahvimmin jaetut ajattelemisen ja kokemisen tavat. Tämä pätee paitsi vaihtoehtoisten faktojen harrastajiin, myös tiedeyhteisöön. Tiedeyhteisöllä on oma käsityksensä siitä, mitä tieto ja faktat ovat (vertaisarvioiduissa artikkeleissa tuotettuja näkemyksiä), ja tiedeyhteisöä yhdistää juuri jaettu käsitys tästä tietojärjestelmästä sekä sen oikeellisuudesta.

Ehkä johtuu tästä, että tiedeyhteisössä on viime aikoina asetuttu yhä enemmän puolustamaan omaa tietojärjestelmää ja arvostelemaan toisenlaisia järjestelmiä sen sijaan, että oltaisiin otettu vaihtoehtoiset faktat ja niiden logiikka tutkimuskohteeksi. Tietysti tieteellä on poliittinen ulottuvuutensa ja pitääkin olla, eikä tutkiminen tietenkään tarkoita kaikenlaisten poliittisten ja moraalisten näkemysten hyväksymistä. Mutta ajattelen, että tieteen tulee viime kädessä palvella yhteiskuntaa ja tarjota välineitä sen parantamiseen. Tämä ei toteudu paheksumalla yhä uudelleen näkemyksiä, jotka on osoitettu tieteen piirissä epäpäteviksi. Tieteen palvelutehtävä toteutuu tutkimalla, mistä syntyy luja usko humpuukiin ja voisiko emotionaalisten faktojen tyydyttämiä tarpeita täyttää vähemmän haitallisilla keinoilla.

Vaihtoehtoisilla faktoilla ylläpidetään ja luodaan ihmisille sosiaalisia paikkoja. Sosiaalisten paikkojen dynamiikka liittyy vahvasti myös esimerkiksi nuorten syrjäytymiseen. Tämä tekee vaihtoehtoisten faktojen tutkimisesta myös hyvinvointipolitiikkaa. Tätä perustelee myös se, että vaihtoehtoiset faktat johtavat usein harhaan ja niiden tarjoama toivo perustuu usein valheelle, joskus tietoiselle hyväksikäytölle.

Vaihtoehtoisillekin faktoille tulee tarjota vaihtoehtoja, ja näiden pitää perustua kestäville ja pysyville toivon ja turvallisuuden lähteille. Niiden pitää tarjota mahdollisuus todelliseen toimintaan, toisiin ihmisiin ja maailmaan kiinnittymiseen sekä eteenpäin pääsemiseen.

 

Linkkejä:
Antti Maunu: Töihin ja vapaalle
Antti Maunu: Yhteisojen aika

KONFERENSSEISSA – VANHAN NORMAALIN AIKAAN

Jessica Haapkylä: Merikonferenssi San Diegossa
Jari Mäkinen: Kolme aata ja Seattle (missä on monta syytä olla uneton)

MUSEOKIERROKSELLA JAPANISSA

Niklas Bengtsson: Ylevyyden ylistys – Tokion Kansallismuseo
Niklas Bengtsson: Japanilaista mediahistoriaa metsästämässä

Kolumni

Salla Nazarenko: Koronakriisi ja läskikammmo

TÄSTÄ RIITTÄISI PUHUTTAVAA…

Katri Karasma: Tiedonvälitys ongelmana äidinkielen opetuksen kehittämisessä

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin