Miten yhdistää tieteen popularisointi ja luova kirjoittaminen samalle kurssille?

Markku Soikkeli

Vuosituhannen vaihteessa Turun yliopistoon oltiin perustamassa luovan kirjoittamisen oppiainetta. Vaihtoehdoksi ammattimaiselle kirjailijakoulutukselle ehdotettiin kaikkia oppialoja hyödyntävää, kielenhuoltoon ja tieteen yleistajuistamiseen tähtäävää kurssitusta. Amerikkalaistyyppinen kirjailijakoulutus voitti tiedekuntien sisäisen kamppailun, mutta opintovaatimuksiin jäi kuitenkin kaksi tietokirjoittamisen kurssia. Ne erottuvat perinteisten, taiteenalalle ominaisten oppisisältöjen joukosta jo pakollisuutensa vuoksi. Esimerkiksi Jyväskylässä vastaavat kurssit ovat valinnanvaraisia lajikohtaisten erikoiskurssien rinnalla.

Tietokirjoittaminen osana taideopintoja tuntuu hämmentävän yhtä lailla yliopistojen hallintoa kuin oppilaita. Miten yhdistää tieteen popularisoinnin yleiset vaatimukset ja luova kirjallinen ilmaisu? Eivätkö ne ole oikeastaan vastakohtia? Kurssien profilointia ei lainkaan helpota se, että viime vuosina on ilmestynyt erinomaisia oppaita tieteen popularisoinnista. Oppaiden painottaessa kielenhuoltoa ja asiaproosan tarkkuutta niistä ei ole ollut paljoakaan hyötyä oppilaille, jotka etsivät ensisijaisesti omaa ääntään kirjoittajina.

Niinpä kurssit painottuvat pakostakin sen mukaan, millainen opettaja niitä saadaan vetämään. Jotkut ovat painottaneet akateemisten tai journalististen tekstiformaattien harjoittelua, jotkut tietokirjakritiikistä lähtevää esseekirjoittamista.

Itse olen pitänyt luovan tietokirjoittamisen kursseja nyt viiden vuoden ajan. Kurssit järjestetään turkulaisten vaatimuksilla Tampereen kesäyliopistossa, mutta osa oppilaista tulee hyvinkin kaukaa. Niin vähän akateemista luovan kirjoittamisen opetusta on Suomessa edelleenkään tarjolla, varsinkaan aineopintojen tasolla, syventävistä puhumattakaan.

Selittämistä voi oppia fiktiosta

Omilla kursseillani painopiste on tukevasti tekstilajiharjoittelun ja esseistiikan välissä. Kerron ensimmäisellä kurssitapaamisella, että tarkoitus on oppia ”epäpuhdasta” kirjoittamista, näkökulmia ja tyylejä risteyttävää ilmaisua. Asiaproosan asiapitoisuudesta ei tarvitse tinkiä, mutta lukijaa sopii miellyttää kontekstoimalla tietämystä uuteen asianyhteyteen: esitellä aivotutkimusta musiikinharrastajille tai käsitellä uusioperheitä matkakertomuksessa.

Asiaproosan asiapitoisuudesta ei tarvitse tinkiä, mutta lukijaa sopii miellyttää kontekstoimalla tietämystä uuteen asianyhteyteen.

Tietokirjoittamisen oppitunneista puolet on luennointia. Tyypillisellä perusopintojen kurssilla aloitetaan siitä, miten fiktiossa on hyödynnetty tietotekstejä, etenkin viime vuosikymmenten kaunokirjallisuudessa. Sitten siirrytään journalistiseen kaunokirjallisuuteen ja tieteellisen tiedon yleistajuistamiseen sekä kriittisiin tekstilajeihin.

Yleistajuisuudesta pääsee hyvin kärryille, kun toistaa esimerkkejä abstraktiotasoltaan erilaisista teksteistä ja metaforien hillitystä käytöstä. Teemu Keskisarjan kehuttuja tietoteoksia en käyttäisi esimerkkeinä, kun en yllytä oppilaitakaan riehaantumaan aineistonsa kustannuksella. Käytän diasulkeiset tekstiesimerkkien läpikäymiseen ja niiden selittämiseen. Suurin osa esimerkeistä perustuu tiedettä popularisoiviin teoksiin, mutta myös kaunokirjallisuudesta löytyy tyylikeinoja, jotka helpottavat esseistisen ilmaisun treenaamista.

Esimerkiksi sanataiteilijan helmasyntinä pidetty selittävä kerronta muistuttaa tietokirjallisuuden kriittisiä tyylilajeja. Selittävässä kerronnassa on siinäkin kyse itsekriittisestä, kommentoivasta tyylistä. Sujuva selittäminen on nykypäivänä tärkein esseenkirjoittajan ominaisuus. Mehän elämmekin niin esinemaailman ehdoilla, että moista ”arjen barokkisuutta” voi lähestyä vain pienimmistä konkreettisista yksityiskohdista.

Suuren yleisön kannalta kiinnostavia tiedejulkaisuja, jotka vain odottavat selittäjäänsä, ilmestyy jatkuvasti. Jos aihe tuntuu kuivalta, siihen täytyy zoomata vain totuttua kapeampi tai laveampi näkökulma. Miten ihmisen napaa on esitetty kuvataiteessa? Miten urbanisoitumisen historia on oikeastaan jäähallien rakentamiseen historiaa?

Hyvin omatunnoin voin väittää oppilaille, että länsimaisen kirjallisuuden kaikki keskeiset teokset ovat kommentaareja. Yksikään klassikko, varsinkaan Raamattu tai lakikirja, ei ole olemassa vain kansiensa sisässä, vaan pitkänä selittävien kommenttien perinteenä. Lupaan oppilaille, että luova tietokirjoittaminen on käytännössä kriittistä ja itsekriittistä kommentaaria.

Perusopintojen lopputyönä on tehty esseitä, joissa täytyy olla vahva tiedollinen pohja, mutta lähestymistapa on täysin vapaa. Jos oppilas osaa kontekstoida lukemaansa tietoa uusiin asiayhteyksiin, hän toimii samalla tavoin kuin tiedetoimittaja ja asennoituu yleisönsä ymmärryksen tasolle. Sen enempää ei voi tällaiselta kurssilta toivoa.

Kriittisyyden haasteena tietokirjan johdanto

Luentopuoliskon jälkeen kurssitunnit käytetään oppilaiden taidekritiikkien ja tietokirjakritiikkien käsittelyyn. Piilotavoitteena on saada oppilaat paljastamaan makunsa ja mielipiteensä, etsimään argumentteja puolustuksekseen ja laventamaan kritiikkinsä ydinajatus esseeksi. Taidekritiikit johdattelevat väistämättä keskusteluun asiantuntijatiedon tarpeellisuudesta ”totuuden jälkeisessä” maailmassa.

Tietokirjakritiikkien vertailu onkin paljon vaikeampaa kuin taidekritiikkien, vaikka niistä oppimiseen ja niiden formaatteihin totutteluun kurssi tähtää. Paras esimerkkimateriaali on löytynyt Agricola-verkkolehdestä, ehkä siksikin, että ani harva oppilaista on aiemmin törmännyt niihin. Toimiipahan se samana todistuksena siitä, miten laadukaskaan tietokirjakritiikki ei välttämättä löydä yleisöään.

Taidekritiikit johdattelevat väistämättä keskusteluun asiantuntijatiedon tarpeellisuudesta ”totuuden jälkeisessä” maailmassa.

Osana tiedon kriittistä käsittelyä olen halunnut esitellä erikseen digitaalisten alustojen epähierarkkisia tekstirakenteita. Aihe on osoittautunut yllättävän hankalaksi muuttaa teoriasta käytännöiksi. Ajatus perinteisten linkkilistojen purkamisesta vuorovaikutteiseksi teokseksi on vaikea havainnollistaa. Eipä silti, kirjoitusoppaatkaan eivät tällaiseen luovuuteen haasta. Printtimedian tarjoamat rakenteet ovat ainoat vaihtoehdot mihin ne opastavat.

Aineopintojen kurssilla, sen sijaan, lähdetäänkin liikkeelle aivan toisesta suunnasta: tietokirjojen tyylistä ja rakenteesta. Kurssin lopputyönä on laatia tietokirjan johdanto tarkkaan harkittuine sisällysluetteloineen. Kirjan ei tarvitse perustua akateemiseen tutkimukseen, mutta siinä täytyy näkyä samaa lähdekriittisyyttä, keskeisten aiheiden ja käsitteiden jäsentämistä. Eniten oppilaat tuntuvat kiinnostuneen taiteentutkimuksesta ja psykologiasta. Molemmat oppialat tarjoavat kyllä liiankin helppoja esimerkkejä siitä, miten akateemista tutkimusta ei pidetä olennaisena kriteerinä tiedon luotettavuudelle.

Yleistaitavien esseistien perusta

Paras tunnusmerkki luovasta tietokirjoittajasta on se, että tämä osaa johdatella lukijaa tutuista aiheista uusiin ja yllättäviinkin aihepiireihin. Kynnystä madaltaakseni olen kirjoituttanut aluksi kolumneja, joita on tarkoitus yhdistellä esseeksi ja esseetä laventaa kirjan luvuksi tai johdannoksi.

Esimerkkeinä olen suosinut Mary Roachin tietokirjoja. Ne ovat lähes sietämättömän viihdyttäviä käsitellessään analyyttisen järjestelmällisesti banaaleilta tuntuvia kysymyksiä kuten patologin ammattietiikkaa ja astronauttivaippojen tuotekehittelyä. Tiedejournalismia havainnollistaakseni olen pari kertaa kutsunut vieraaksi tamperelaisen tiedetoimittajan. Hänen esimerkkinsä ovat valaisseet varsin tyhjentävästi sitä, mitä kaikkea kovan tieteen popularisoija joutuu taustoittamaan uutista varten ja miten hyvin kirjoittajan täytyy tuntea yleisönsä perussivistys.

Tiedejournalismista sinänsä en juurikaan luennoi, vaan journalistista teksteistä yleisemmin, etenkin kriittisten tekstilajien hupenevasta osuudesta. Kurssien tarkoitus on koulia yleistaitavia esseistejä, jotka osaavat kirjoittaa mistä tahansa oppialasta, mutta siirtää näkökulman itselleen läheisen viiteryhmän puolelle. Mukavuusalueeltaan ei tarvitse poistua, kunhan sieltä käsin osaa kiinnostua kaikesta mitä julkaistaan.

Keille tiedettä yleistajuistetaan seuraavan sukupolven aikakaudella, voi olla hyvinkin näiden yleistaitavien esseistien varassa.

MATKALLA MAAILMALLA

Arja-Leena Paavola: Oikeusmurhan jäljet Rouenissa

ESSEE

Elina Hiltunen: Mahdoton tulevaisuuden ennustaminen?

Kolumni

Salla Nazarenko: Keskiluokan korpivaellus

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin