Minkälainen tulevaisuus odottaa vapaita toimittajia ja mitä härpäkkeitä pitäisi opetella selvitäkseen? Näitä ja muita kohtalonkysymyksiä pähkäiltiin syksyllä pohjoismaisessa freeseminaarissa Helsingissä.

The New York Times on jo löytänyt oman tapansa tuottaa digiajan sisältöjä ja lisätä digitaalisten tuotteiden tilaajakuntaa, toimittajia uusiin työskentelytapoihin kouluttava Kim Perry sanoo.

The New York Times on jo löytänyt oman tapansa tuottaa digiajan sisältöjä ja lisätä digitaalisten tuotteiden tilaajakuntaa, toimittajia uusiin työskentelytapoihin kouluttava Kim Perry sanoo.


New York Timesissa toimittajille digitaitoja kaksi vuotta kouluttanut Kim Perry on vakuuttunut, että 165-vuotias mediatalo on päässyt jujulle siitä, mitä sen kannattaa tehdä digiaikana. Käsitystä vahvistaa se, että digituotteiden tilaajamäärä kasvaa.
Perryn ykkösteesi on, että nykytilanteessa eivät auta mitkään listat uusista taidoista tai työkaluista, vaan pitää olla herkkyyttä nähdä tärkeät asiat.
NY Times kehittää nykyään uusia sisältöjä pienissä tiimeissä, joissa erityistaitoja hallitsevat ihmiset tekevät yhteistyötä. Esimerkiksi Etelämantereesta teki monimediakokonaisuutta toimittajien ja kuvaajien kanssa graafikoita, videotoimittajia ja ilmastoasiantuntijoita.
”He yhdessä päättivät, mitä tehdään. Eikä tekstiäkään säästelty”, hän kuvaa.
Keskiössä on yleisönäkökulma eli mietitään, mikä on paras tapa kertoa juuri tämä asia, miten kohderyhmä tavoitetaan ja mitkä ovat tärkeimmät asiat, jotka pitää pystyä välittämään.
Näkökulman vaihdos on muuttanut sisältöä aikakauslehtimäisempään suuntaan. Esimerkiksi Mayweather vastaan McGregor -nyrkkeilyottelusta olisi aiemmin tehty 10–20 erillistä uutista. Nyt päätettiin tehdä kaksi hyvin taustoitettua juttua.
”Nykyään kerromme myös selkeästi sen, mitä jutusta löytyy. Olemme ottaneet eräänlaisen selittäjän roolin eli autamme lukijoitamme sulattamaan asioita.”
Toimittajalta tämä ei välttämättä edellytä edes valokuvaus- tai videointitaitoja, vaikkakin hänen pitää pystyä välittämään paikan päältä oma kokemuksensa tavalla tai toisella. Rosoinen videokuva voi olla se, mitä yleisö odottaa äärioloista pikemminkin kuin siloteltua monikamerateosta.
Lisäarvoa tuo myös se, että toimittaja on aidossa vuorovaikutuksessa omalla äänellään myös yleisön kanssa.
”Emme halua kaikkien kuulostavan samalta. Yleisömme osaa nykyään odottaa meiltä, että seuraamme asioita ja kerromme niistä heille sitten, kun olemme itse tajunneet asian.”
NY Times käyttää laajasti some-alustoja, kuten Facebookia, Instagramia, Pinterestiä ja Youtubea. Mediatalolla on oma viiden henkilön Snapchat-tiimi, jonka tehtävänä on välittää juttuja eri alustoille. Lehti myös opastaa käyttäjiä sovelluksen pariin verkkosivulla, jonka nimi on kuvaava: älä huolestu, et ole viimeinen snapchatissä. Eli ”oppaan” rooli näkyy kaikessa tekemisessä.
National Public Radio -kanavalla aiemmin työskennellyt Perry uskoo, että podcast-tyyppisellä tuotannolla on edessään lupaava tulevaisuus.
”Palkkaamme sille puolelle lisää ihmisiä ja käytämme myös paljon freelancereita.”

Startup-kulttuuri tuli journalismiin

Toimittaja Hanna Nikkanen on nähnyt, miten startup-yritysten toimintatavat hiipivät journalismin puolelle. Hän kuuluu hitaan journalismin edelläkävijän, LongPlay-alustan, kehittäjiin.

Toimittaja Hanna Nikkanen on nähnyt, miten startup-yritysten toimintatavat hiipivät journalismin puolelle. Hän kuuluu hitaan journalismin edelläkävijän, LongPlay-alustan, kehittäjiin.


Hitaan journalismin LongPlay-alustan kehittäjiin kuuluva Hanna Nikkanen on elänyt viime vuodet mediastartupien maailmassa. Erilaisia rahoitusmalleja testanneita verkkomedioita on syntynyt ja kuopattu vauhdilla. Edelläkävijät kipuilevat sen kanssa, miten voi tienata rahaa samaan aikaan, kun yleisöt ympärillä muuttuvat.
Nikkanen uskoo, että startup-yrityksille tyypillinen kulttuuri on tullut jäädäkseen myös journalismin puolelle eli rahaa tulee vain, jos sisällölle on kysyntää.
Vapaille toimittajille tämä voi tarkoittaa mahdollisuuksia luoda omia mediabrändejä ja tekijäkollektiiveja. He voivat toimia myös itsenäisinä tekijöinä, kunhan tunnustavat, mitä projekteja edistävät.
Rahavirtojen Nikkanen arvioi tulevan myös jatkossa uusista kokeiluista, yhteistyökuvioista, koulutuksesta sekä taustayhteisöjen tuesta, joka voi olla yhtä hyvin liiketoimintaan, ammatillisuuteen kuin vaikkapa juridiikkaan liittyvää.
Freelanceriutta hän ei pidä helppona tienä näissä oloissa, eikä varsinkaan kannusta pistämään kaikkia munia samaan koriin.

Blankspot syventyy aiheeseen kerrallaan

Kun tutkiva toimittaja Martin Schibbye lähti kehittämään joukkorahoituksella toimivaa verkkomediaa, hänen työajastaan nappasi puolet yrityksen pyörittäminen.

Kun tutkiva toimittaja Martin Schibbye lähti kehittämään joukkorahoituksella toimivaa verkkomediaa, hänen työajastaan nappasi puolet yrityksen pyörittäminen.


Ruotsalainen Blankspot edustaa tälle ajalle tyypillistä kansalaisilta rahoituksensa saavaa mediaa. Alkupääoma kerättiin vuonna 2015 joukkorahoituskampanjalla ja niin tutkivana journalistina profiloitunut Martin Schibbye päätyi tahtomattaan yrittäjäksi.
Blankspot haluaa kertoa perusteellisesti maailmalla tapahtuvista asioista, jotka jäävät valtamedialta huomiotta. Toisaalta kotimaassakin riittää raportoitavaa, sillä arviolta joka neljännessä ruotsalaiskunnassa ei enää ilmesty omaa paikallislehteä. Nykyään Blankspotilla on tiimejä eri puolilla Ruotsia. Paikallistiimit olivat hyödyllisiä vaikkapa silloin, kun tehtiin laajaa juttusarjaa afgaaniturvapaikanhakijoista.
Kahdessa vuodessa on Schibbyen mukaan tapahtunut paljon. Kun Blankspot aloitti, puhuttiin journalismin kriisistä, muttei laatujournalismista. Nyt ollaan huolissaan laadukkaasta journalismista ja sitä halutaan myös rahoittaa. Nykyään myös kotimaisen ja kansainvälisen tekemisen rajat ovat hävinneet eli aineistoja ja näkökulmia yhdistellään.
Schibbye uskoo, että journalismin suurin käyttämätön voima on yleisö.
”Yleisö on fiksua, muttei kirjoita itse journalismia.”
Blankspot tekee jokaista juttuaan varten FB-ryhmän, josta yleisö voi seurata, mitä toimittajat ovat menossa tekemään ja minne. Ihmiset jakavat heidän kanssaan vinkkejä paikan päältä, vinkkaavat tulkeista ja ilmaisista majapaikoista.
”Journalistin tehtäväksi jää vetää keskustelua Facebookissa. Se on toimittajalle haasteellista, kun oma rooli muuttuu ja on tultava alas norsunluutornista. Sanommekin toimittajillemme, että työstä puolet on yleisön kanssa Facebookissa oloa ja toinen puoli toimitustyötä.”
Nyt toimitus pohtii 360-kuvausta. Osan mielestä journalismi on kuin kuorisi sipulia eli tarvitsee näyttää tärkein, ei kaikkea. Parissa vuodessa on myös opittu, ettei yksi juttu ole vielä ratkaisu mihinkään.
Etiopiassakin vangittuna olleen Scibbyen työajasta menee nyt puolet bisneksen pyöritykseen ja rahoituksen hankintaan. Blankspot ei käytä maksumuuria vaan uskoo siihen, että kun toimittajat ottavat riskejä omassa työssään ja rahoittajat uskovat heihin, sisältöjen ja toimintatapojen pitää olla avoimia. Maksumuureissa toimitus näkee myös demokratiaongelman.
”Kerromme ihmisille, mitä teemme heidän rahoillaan eli mitä lentoja, vakuutuksia, palkkoja ja laitteita hankimme. Joskus näitä selvityksiä jaetaan jopa enemmän kuin itse juttuja.”
Blankspotille rahoittajat eivät ole tilaajia, vaan jäseniä eli osa yhteisöä. Heille järjestetään tapaamisia ja tehdään nykyään paperilehteä, johon parhaat jutut kootaan.
Kahdessa vuodessa ruotsalaistoimittajat ovat oppineet, että ihmiset rahoittavat mielellään itselleen kiinnostavien sisältöjen tekemistä, pienilläkin kertasummilla on merkitystä, joukkorahoituskampanjat kannattaa lopettaa juuri ihmisten palkkapäivän jälkeen, kolme viikkoa on riittävä kesto joukkorahoituksen keräämiseen ja tee valmiiksi suunnitelma rahoituskampanjan jälkeiselle ajalle.
”Äläkä stressaa. Tee sisältöjä ajan kanssa mieluummin kuin julkaiset kiireellä.”

Sukupolvi Z haastaa journalistit

A-lehtien Demi ja Trendi kuuntelevat herkällä korvalla nuoria lukijoitaan ja tarjoavat vuorovaikutusmahdollisuuksia somen puolella. Julia Thurén on kerännyt aineistoa nuorten naisten median käyttötavoista.

A-lehtien Demi ja Trendi kuuntelevat herkällä korvalla nuoria lukijoitaan ja tarjoavat vuorovaikutusmahdollisuuksia somen puolella. Julia Thurén on kerännyt aineistoa nuorten naisten median käyttötavoista.


Julia Thurén on tuottanut kahdeksan vuotta Demiä, Trendiä ja demi.fi-verkkopalvelua. Hän on ollut lisäksi youtube-vastaava. Nuorten naisten median käyttötavat ovat tulleet hänelle tutuiksi vuosien varrella ja hän on kerännyt niistä aineistoa.
Esimerkkimimmi Elisa 22 vuotta huomasi Instagramissa kuvan, jossa pyydettiin rukoilemaan Tukholman puolesta. Hän meni välittömästi youtubeen Roni Backin kanavalle katsomaan, mistä on kyse.
Nykyään 23-vuotias Back aloitti tekemällä vuoden ajan joka päivä yhden videon youtubeen päästäkseen Googlen pääsivulle. Hänen ideansa oli lukea uutisia, kerätä uutisklippejä ja kertoa seuraajilleen, mitä on tapahtunut ja mitä mieltä hän on siitä. Hänen youtube-kanavallaan on liki 300 000 tilaajaa, ja miestä nähdään nykyään myös seminaarijuontajana. Thurén arvioi, että pääosa seuraajista on teinejä, joille Back on kuin isoveli.
Nykyään Demi ja Trendi pyörittävät monia somekanavia, joten selkeitä ohjeitakin löytyy muille jaettavaksi. Videot kannattaa tehdä älypuhelimella, koska myös loppukäyttäjät katsovat ne puhelimistaan. Myös yhteisöjen rakentamiseen kannattaa käyttää aikaa.
Muutama sosiaalisen median alustakin kannattaa muidenkin toimittajien noteerata, jos haluaa pysyä jyvällä nuorten maailmasta.
Thurén vinkkaa, että Jodel-sovelluksen chattihuoneessa nimettömät nuoret purkavat negatiivisia tunteitaan. Snapchatin välityksellä toimitus keskustelee nuorten tyttöjen kanssa ja siellä päivystävät niin lääkäri Miila Halonen kuin tunnetut laulajatähdet vastaillen lukijoiden kysymyksiin. Ja jos Snapchat vaikuttaa kimurantilta, helpompi käyttää on Instastories.
Sosiaalinen media on myös synnyttänyt uuden lehden. Youtube-lehteä julkaistaan kaksi kertaa vuodessa. Painos on 12 000 kappaletta ja lehden teko aloitetaan kysymällä nuorilta, kenestä youtube-tähdistä he haluaisivat lukea juttuja paperilehdestä.
Thurén muistuttaa, että nuoret eivät ole massaa, vaan monimuotoisuus on muistettava. Lukijapalautteen jälkeen toimitus ei enää käytä tyttö- tai poikaystävä-sanoja, vaan puhutaan sanalla kulta (darling).
Thurén kannustaa, että nuorille sisältöjä tekevien on oltava niissä kanavissa, missä yleisökin liikkuu, tehtävä heitä kiinnostavia juttuja ja luotava kiinnostavia yhteisöjä.
”Kannattaa välillä kokeilla jotain uutta, niin omakin elämä pysyy tuoreena ja kiinnostavana.”

Yhteiskunnan jakautuminen A- ja B-työläisiin vaarantaa demokratian

Elämme kilpailuyhteiskunnassa, missä yksilöt kilpailevat kaikilla tasoilla keskenään. Muutos vaikuttaa pohjoismaisen hyvinvointivaltion ytimeen, tanskalaistutkija Janne Gleerup varoittaa.
Vaikka globaalilla tasolla jo pidempään nähty kehitys rantautuu Pohjoismaihin hitaammin ja vähemmällä ryminällä, se muuttaa maailmaamme. Ay-liike tai lainsäädäntö eivät pysy perässä, kun työn kysynnästä ja tarjonnasta tulee entistä enemmän pistemäistä, ns. keikka- ja projektitaloutta.
Tyypillistä tälle kehitykselle on, että kaikesta ja kaikista pitää saada hyötyä itselle. Jokainen kohtaaminen arvotetaan. Kaikkea arvioidaan ja mitataan.
”Kaikki menee hyvin siihen saakka, kunnes jäämme yksin. Silloin olemme todella haavoittuvaisia.”
Kun aiemmin puhuttiin osa-aikatyöstä, freelancereista ja itsensätyöllistäjistä, nyt puhutaan määräaikaisista työntekijöistä, startupeista, keikkatyöläisistä ja projekteista.
”Ihminen saattaa sanoa, että hänellä on meneillään projekteja, mutta ei paljasta, maksetaanko niistä, ovatko ne vasta suunnitteluvaiheessa vai jotain henkilökohtaisia projekteja.”
Hän muistuttaa, että nykyään ihmiset käyttävät usein paljon aikaa jonkin keikan tekemiseen, vaikka palkkio jää mitättömäksi. Esimerkiksi hänen tanskalaistuttavansa, yliopiston opettaja, siivoaa ja työskentelee postissa osa-aikaisen akateemisen työnsä lisäksi päästäkseen samaan tulotasoon kuin saman koulutuksen omaavat kollegansa, jotka ovat vakituisessa täysipäiväisessä työssä.
Monet ns. itsensä työllistävistä keikkatyöläisistä ovat joutuneet nykyiseen tilanteeseensa, kun heidät on irtisanottu tai ulkoistettu. Käytännössä heidän tulotasonsa on tippunut, eläkettä ei kerry, turvattomuus ympäröi heitä kaikilla tasoilla, eikä työhön tai työoloihin pysty vaikuttamaan.
”He ovat yhtä hyviä akateemisia osaajia edelleen, mutta joutuvat nyt tekemään muiden paskahommat.”
Pätkätyöläisen koulutusmahdollisuudet vähenevät, sosiaaliset suhteet kärsivät, ajankäytön suunnittelu hankaloituu ja oman elämän pitkän aikavälin suunnittelu ei onnistu, kuten lasten tai asunnon hankinta. Toki työyhteisökin kärsii ulkoistuksista, kun tieto ei enää kumuloidu ja välity eteenpäin.
Gleerup opastaa toimittajia, etteivät he syyllistäsi pätkätyöläisiä tai tekisi heistä uhreja.
”Pätkätyöläisyyskään ei välttämättä ole staattinen tila. Kannattaa olla tarkkana kielenkäytössään, kun määrittelee, mikä on ongelma. On tärkeää antaa ääni pätkätyöläisille ja tuoda keskusteluun mukaan myös vakituisissa työsuhteissa olevat. Kannattaa myös uutisoida pienetkin positiiviset voitot pätkätyöläisten asemassa.”
Tilastokeskuksen Anna Pärnänen kommentoi tanskalaiskollegansa puheenvuoroa muistuttamalla, että freelancerit ovat Suomessa tyypillisesti alle 35-vuotiaita ja heitä oli vuonna 2013 noin 10 000. Tutkijana hän kysyy, ovatko freet uuden työn pioneereja vai ovatko he riippuvaisia 1-2 työnantajasta, jolloin heille jää vähän neuvotteluvaraa.
Joka tapauksessa eniten itsensä työllistäjiä löytyy tällä hetkellä Suomesta etenkin rakennus- ja media-alalla.
Kirjoittaja on mikkeliläinen tiedetoimittaja
Lähde: Future of Freelancing / Nordic freelance seminar Suomenlinna 14.-15.9.2017.