Saksalainen kenraali Suomessa

Kalle Virtapohja

Touko Perko: Haastaja Saksasta – von der Goltz ja Mannerheim. Docendo 2018. (431 s.)

Dosentti Touko Perkon (s. 1940) ajankohtainen tietokirja Haastaja Saksasta – von der Goltz ja Mannerheim nostaa Suomen historiankirjoituksessa vain pienessä sivuroolissa aikaisemmin olleen kreivi Rüdiger von der Goltzin keskeiseen rooliin siinä prosessissa, jossa Suomen tuore itsenäisyys vakautettiin.

Valkoisen Suomen historiassa vapaussodan kiistaton sankari oli ratsuväenkenraali C.G.E. Mannerheim, joka järjesti pääkaupungissa voitonparaatin 16. päivä toukokuuta. Saksalaiset olivat ratsuväenkenraalille alistettuja apujoukkoja, kun valkoinen armeija kukisti punakapinan. Tämä on ollut vallitseva tulkinta.

Punaisen Suomen historiankirjoituksessa on harrastettu tämän Mannerheimin johtaman valkoisen armeijan syyllistämistä viimeistään 1960-luvulta lähtien, kun alettiin käsitellä punaisten ja etenkin valkoisten terroria. Perko päättää oman kirjansa voittajien syyllistämisen käsittelyyn. Se olisi sopinut hyvin myös teoksen aloitukseksi, sillä tämä valkoisten ja punaisten välinen kaksinapainen jännite, lahtarit vs. punakaartilaiset huligaanit, on tähän asti pyyhkinyt historian kartalta lähes tyystin von der Goltzin johtaman Itämeren divisioonan ja laajemminkin Saksan merkityksen vuoden 1918 tapahtumissa.

Yhtenä Perkon tavoitteena on selvittää kahden aatelismiehen, Mannerheimin ja von der Goltzin, välistä jännitteistä suhdetta. Molemmat olivat ristiretkellä bolsevismia vastaan. Mannerheimista tuli tammikuussa Suomen valkoisen armeijan ylipäällikkö. Hän perusti päämajansa Vaasaan ja Seinäjoelle, kun taas koko Etelä-Suomi oli helmi-maaliskuussa punaisten hallussa.

Yksi jännitteen aiheuttaja oli syntyperä. Vapaaherra Mannerheim ei ollut aatelismittarilla aivan yhtä korkealla kuin kreivi von der Goltz. Kenties tämän vuoksi Mannerheimin asemaa haluttiin korostaa nimittämällä hänet maaliskuun alussa ratsuväenkenraaliksi takautuvasti 28. tammikuuta eli vapaussodan alusta lukien. Näin varmistettiin, että komentosuhteet kenraalimajuri von der Goltziin olisivat kohdallaan.

Hotelli Kämpissä toimi kreivi Rüdiger von der Goltzin ensimmäinen päämaja Helsingissä vuonna 1918. Tämä kuva oli valittu kansikuvaksi, kun Suomen Kuvalehti ilmestyi sisällissodan jälkeen ensimmäisen kerran 27. huhtikuuta,  (Kuva: Eric Sundström / Helsingin kaupunginmuseo)

Hotelli Kämpissä toimi kreivi Rüdiger von der Goltzin ensimmäinen päämaja Helsingissä vuonna 1918. Tämä kuva oli valittu kansikuvaksi, kun Suomen Kuvalehti ilmestyi sisällissodan jälkeen ensimmäisen kerran 27. huhtikuuta, Kuva: Eric Sundström / Helsingin kaupunginmuseo

Mannerheimin ja von der Goltzin välinen jännite syntyi jo siitä, että Mannerheim oli taistellut ensimmäisessä maailmansodassa tsaarin armeijassa saksalaisia vastaan. Tällä taustalla Mannerheim suhtautui Saksaan varauksellisesti. Tunne oli molemminpuolinen. Jännitteitä kuvaa, että Mannerheimille Goltz oli ”poliittinen kenraali”, kun taas Goltzille Mannerheim oli ”operettikenraali”.

Kirjan jännitteet eivät rajoitu vain päähenkilöiden välille. Jännitteitä on havaittavissa myös historiantutkijoiden välillä. Seppo ja Marjaliisa Hentilä kirjoittivat kaksi vuotta sitten teoksen Suomi on saksalainen (Siltala 2016). He nostavat ensimmäisen kerran Saksan vuoden 1918 marginaalista tarkastelun keskiöön. Perko tarkastelee samaa ilmiötä, saksalaisvaikutusta Suomessa, erityisesti von der Goltzin henkilökohtaisesta näkökulmasta. Perko viittaa omassa kirjassaan 32 kertaa Hentilöiden kirjaan. Kun viitteitä on kaikkiaan 332, Seppo ja Marjaliisa Hentilän kirja saa lähes kymmenen prosenttia kaikista viittauksista. Perko ei selvästikään katsele historiaa ihan aina samalla tavalla kuin Hentilät.

Perkon kirja keskustelee myös Martti Häikiön kirjoittaman Svinhufvudin elämäkerran Suomen leijona – Svinhufvud itsenäisyysmiehenä (Docendo 2017) kanssa. Tässä tapauksessa Perko tukeutuu varauksettomammin Häikiön tekemään perusteelliseen elämäkertaan. Svinhufvud oli von der Goltzin ja Mannerheimin tavoin aatelinen. Hän valitsi viimeistään toukokuussa omaksi suosikikseen von der Goltzin. Kaikki meni erinomaisesti niin kauan, kun Saksa soti länsirintamalla menestyksellisesti. Mutta Yhdysvaltojen liittyminen Saksan vihollisiin kallisti vaakakupin kohtalokkaalla tavalla. Saksan armeijan tappioihin liittyi keisarivallan luhistuminen ja näiden seurauksena von der Goltzin joukot kotiutettiin. Samalla myös Svinhufvud ymmärsi valtionhoitajakautensa päättyvän. Niinpä Mannerheim kutsuttiin Englannista takaisin kotimaahan, valtionhoitajaksi, eikä meille jo valittu saksalainen kuningas saapunut koskaan Suomeen.

Muutamat historiankirjoittajat ovat halunneet nähdä saksalaisvaikutuksen niin voimakkaana, että Suomen itsenäisyydestä tuli vain irvikuva, kuten professori Anthony Upton aikanaan esitti, kun porvaristo oli valmis tekemään Suomesta Saksan vasallivaltion. Tässä hengessä kirjoitti aikanaan jo Mannerheimin lähipiiriin kuulunut kenraali Hannes Ignatius Berliiniin lähettiläs Edvard Hjeltille: von der Goltzista on tullut Suomen todellinen valtionhoitaja. Tällaiset väitteet von der Goltz itse voimakkaasti kumosi. Luonnollisesti. Hän vakuutti, ettei puuttunut missään vaiheessa Suomen sisäpolitiikkaan.

Hieman yllättäen Perko jättää tässä kohtaa viittaamatta Hentilöiden teokseen, jossa Suomesta tehdään, Uptonin hengessä, Saksan protektoraattia, suorastaan siirtomaata. Sen sijaan Perko kuittaa Uptonin näkemyksen anakronismina, jälkiviisaana tulkintana, johon historiantutkija voi kapsahtaa, jos unohtaa tutkittavana ajankohtana käytössä olleet tiedot. Historiaa tutkittaessa olisi aina asetuttava tutkittavien asemaan.

Perko painottaa, että Saksa ei sentään miehittänyt Suomea, vaikka sen vaikutus olikin merkittävää monella saralla. Suomessa ajateltiin, että pieni Suomi tarvitsee vahvan selkänojan. Saksalaissukuiseen monarkkiin liitettiin kesällä 1918 mielikuva lujasta järjestysvallasta ja poliittisten olojen vakaudesta. Mikäli Suomesta olisi tullut saksalaisen kuninkaan hallitsema monarkia, johtavien monarkistien Svinhufvudin ja Paasikiven taito maan etujen puolustamisessa olisi joutunut todelliseen puntariin.

Apua piti saada

Touko Perkon mukaan (s. 402) Suomi ei olisi selvinnyt ilman Saksan apua. Tämän sotilasavun ruumiillistumana oli ”saksalainen kenraali Suomessa”, Rüdiger von der Goltz. Hän toimi kahdeksan kuukauden ajan Suomessa huhtikuusta joulukuuhun. Hänen johtamansa Itämeren divisioona teki huhtikuun alussa maihinnousun Hankoon ja marssi viikossa Helsinkiin. Tieto saksalaisten maihinnoususta vaikutti lamaannuttavasti punaisten taistelutahtoon. Itse asiassa saksalaiset tekivät neljä maihinnousua. Ahvenanmaan ja Hangon maihinnousujen lisäksi erittäin suuri merkitys oli myös maihinnousuilla Helsinkiin ja Porvooseen. Näistä Helsingin maihinnousua on Perkon mielestä suorastaan vähätelty (s. 327), vaikka se varmisti pääkaupungin valtauksen onnistumisen ja avasi huoltotien saksalaisten hallussa olleesta Tallinnasta von der Goltzin joukoille.

Samaan aikaan, kun saksalaiset nousivat Hangossa maihin, punaisten pääjoukot oli sidottu Tampereelle, jota on tavattu pitää Suomen sisällissodan ratkaisutaisteluna. Se oli nimenomaan merkittävin Mannerheimin voittama taistelu. Perko haluaa korostaa myös Helsingin valloitusta ja saksalaisten voittamia Hämeenlinnan ja Lahden taisteluita. Jälkimmäistä hän kuvaa ”Suomen Sedaniksi” rinnastaen sen Preussin-Ranskan sodan Preussin eduksi kääntäneeseen ratkaisutaisteluun vuonna 1870. Perko näkee (s. 211) von der Goltzin muistelmiin tukeutuen 28 000 punaisen, joukossa naisia ja lapsia, antautumiseen päättyneen Lahden taistelun osana isoa operaatiota, jota edelsivät Riihimäen ja Hämeenlinnan voitot.

Saksalaisten nopea eteneminen Helsinkiin ja pääkaupungissa järjestetty voitonparaati yli kuukautta ennen Mannerheimin voitonparaatia ovat tuottaneet pieniä ongelmia suomalaisessa historiankirjoituksessa, kun Saksan joukoille ei oikein ole löydetty luontevaa roolia. Niiden avulla on monesti korkeintaan vähätelty Mannerheimin talonpoikaisarmeijan menestystä ja voittoa.

Perko ei katso minkään yksittäisen taistelun olleen yksinään sodan ”ratkaisutaistelu” vaan korostaa, että kokonaisuudessaan Saksan mukaantulo varmisti sodan lopputuloksen. Mannerheim olisi saattanut saavuttaa voiton ilman saksalaisapua, mutta se olisi vaatinut paljon enemmän aikaa, paljon enemmän verta ja kärsimystä. Eikä lopputuloskaan välttämättä olisi ollut sama. Perko huomauttaa (s. 336) myös, että sisällissodan uhreja eivät olleet vain vuonna 1918 taisteluissa, teloituksissa ja vankileireillä kuolleet. Tietyllä tavalla tuon sodan uhreiksi voi laskea myös ne tuhannet vuoden 1918 jälkeen Neuvostoliittoon siirtyneet suomalaiset, jotka Stalinin 1930-luvun vainoissa ”puhdistettiin”. Tuota ajatusta olisin kehittänyt ehkä vielä pidemmällekin: Mikäli vuoden 1918 sota olisi päättynyt punaisten voittoon, Stalinin vainoharhaiset puhdistukset Neuvosto-Suomessa olisivat suurella todennäköisyydellä kohdistuneet Helsingin, Turun ja Tampereen sivistyneistöön.

Tynkäeduskunta kokoontui Heimolan talossa 15. toukokuuta 1918. von der Goltz seisoo sotilaspuvussaan käsi lanteilla oikeistoa edustavien kansaedustajien edessä. Svinhufvud seisoo tyhjillään olevien vasemmiston penkkien edessä. (Kuva: Gunnar Lönnqvist / Museovirasto - Musketti)

Tynkäeduskunta kokoontui Heimolan talossa 15. toukokuuta 1918. von der Goltz seisoo sotilaspuvussaan käsi lanteilla oikeistoa edustavien kansaedustajien edessä. Svinhufvud seisoo tyhjillään olevien vasemmiston penkkien edessä.
Kuva: Gunnar Lönnqvist / Museovirasto – Musketti)

Perko kuvaa hyvin, kuinka Suomen poliittinen johto, erityisesti valtionhoitaja Svinhufvud ja pääministeri Paasikivi, joutuivat kevään ja kesän aikana von der Goltzin pauloihin. Eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran sodan jälkeen vain päivää ennen Mannerheimin voitonparaatia. Kun istuntosalista puuttuivat vasemmiston edustajat lähes tyystin, salissa puhemiehen oikealla puolella istuntoa seurannut von der Goltz oli käytännössä istuntosalin keskeisimmällä paikalla. Asetelma näkyy myös kirjassa julkaistusta valokuvasta. Kun Svinhufvud kutsui von der Goltzin kehittämään Suomen armeijaa neuvottelematta Mannerheimin kanssa, ei valkoisella kenraalilla ollut muuta vaihtoehtoa kuin luopua ylipäällikkyydestä ja poistua maasta. Mannerheim oli entente-mielinen, kun taas Svinhufvud uskoi lujasti Saksaan.

Kun sisällissota päättyi valkoisten voittoon, oli vihdoin aika miettiä Suomen hallitusmuotoa. Suomi ei ollut koskaan ollut tasavalta. Toisaalta Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa oli kuningas. Samoin Puola, Italia, Kreikka ja Balkanin maat olivat päätyneet monarkiaan. Oli ymmärrettävää, että voittajat siinä ajassa kallistuivat monarkian puolelle. Yhtä ymmärrettävää oli etsiä hallitsija Saksasta, joka näytti vielä keväällä ja kesällä 1918 olevan Euroopan johtava kansakunta, ja jolta saattoi odottaa tukea, mikäli Suomen itäinen naapuri lähtisi hyökkäämään Suomen kimppuun, niin kuin se oli vuosisatojen saatossa niin monet kerrat tehnyt.

Suomen ystävä

Touko Perko kuvaa ansiokkaasti von der Goltzin henkilökohtaisen vaikutuksen jatkumista myös 1920- ja 1930-lukujen Suomessa. Hänen johtamansa saksalaiset sotilaat eivät tulleet valloittajina, vaan heidän tehtävänsä oli auttaa maan virallista hallitusta, joka oli pyytänyt heidät avukseen. Saksalaismieliset suomalaiset, kuten Maila Talvio, vaalivat ystävyyttä von der Goltzin kanssa vuodesta toiseen juuri sen vuoksi, että hänet nähtiin pyyteettömänä Suomen auttajana.

Perko muistuttaa (s.285), että von der Goltz ei ollut vain pelastajakreivi. Hän oli suurvallan kenraali, jolla oli suurvalta-armeijan tehtävä, joka jatkui punaisten kukistamisen jälkeenkin. Saksalaiset harkitsivat Pietarin valtausta ja toisaalta Brest-Litovskin rauhan jälkeen he halusivat liittää Suomen ”Ludendorffin puskuriin” bolsevismia vastaan. Kenraali Erich Ludendorff oli von der Goltzin esimies, joka halusi keskittää saksalaiset sotajoukot länsirintamalle. Muurmannin suunta piti tiedustella kuitenkin siltä varalta, että englantilaisten pelättiin valkoisten venäläisten kenraalien kanssa kukistavan bolsevikit. Saksan merkittävin vihollinen Englanti olisi päässyt silloin Pietariin ja sieltä käsin se olisi voinut avata itärintaman uudelleen.

Ylipäälliköt tapasivat Mannerheimin päämajakaupungissa Mikkelissä 10. toukokuuta 1918 ja onnittelivat toisiaan voitollisista taisteluista. Kuva: Veckans Krönika / Museovirasto – Musketti

Saksalaisten intresseissä oli siis tukea suomalaisten heimoaatetta, ajatusta Suur-Suomesta. Jos Itä-Karjala olisi liitetty Suomeen, Muurmannin radan yhteys Pietariin olisi luontevalla tavalla katkennut. Mannerheim oli heti valmis jatkamaan punaisten suomalaisjohtajien jahtaamista Pietariin asti, sillä hän halusi jatkaa bolsevismin vastaista taistelua ja palauttaa Venäjän keisarikunnan. Tämä ei kuitenkaan sopinut Suomen poliittiselle johdolle etenkin, kun von der Goltz halusi vielä lykätä hyökkäyksen aloittamista.

Saksan sotaonnen käännyttyä von der Goltzin joukot vedettiin joulukuussa takaisin kotimaahansa. Seuraavana vuonna kreivi komennettiin uudelleen taisteluun bolsevismia vastaan. Tällä kertaa hän komensi saksalaisia joukkoja Latviassa ja Kuurinmaalla. Tämä vaihe tulee dosentti Perkon kirjassa vain nopeilla vedoilla käsitellyksi. Kirjan julkistamisen yhteydessä hän totesikin, että tämä alue kaipaisi perusteellista historiallista tutkimusta niin, että venäläisiin ja mielellään latvialaisiinkin alkuperäislähteisiin päästäisiin käsiksi.

Muistomerkit

Suomen vapaussodassa kuolleiden saksalaisten sotilaiden muistomerkkejä on Suomessa yllättävänkin paljon. Tunnetuin hautamuistomerkki on Helsingissä Vanhan kirkon puistossa. Haudassa lepää yhteensä 93 saksalaista sotilasta. Lukumäärä herättää hämmästystä, kunnioitusta ja suruakin.

Toinen erityismaininnan ansaitseva muistomerkki on varsinkin Hangon suunnalla hyvin tunnettu ”Hangon vapaudenpatsas”, joka on pystytetty saksalaisten muistoksi peräti kolme kertaa. Muistomerkin kohtalo kertoo osittain siitä, miten kipeä ja ongelmallinen suhde Saksaan on ollut varsinkin toisen maailmansodan aikana ja sen jälkimainingeissa.

Saksalaisen kirkon lähellä Helsingin Tähtitorninmäellä on lisäksi kolmas huomattava muistomerkki, vuonna 1939 paljastettu obeliski Suomen maankamaraan haudattujen 393 saksalaissotilaan muistoksi. Obeliski kunnioittaa lisäksi niitä 123 saksalaissotilasta, jotka hukkuivat höyrylaiva Habsburgin ajettua miinaan lokakuussa Saarenmaan lähistöllä.

Merionnettomuudessa pelastui silti 500 sotilasta lähistöllä olleen Lorelain kuultua hätäkutsun. Pelastuneiden joukossa oli Suomesta häämatkalle lähtenyt kapteeni Max Wedde suomalaisen puolisonsa kanssa. Sain selville, että Weddestä tuli yksi niistä saksalaisista, jotka asettuivat sodan päätyttyä Suomeen. Hän toimi useita vuosia suojeluskunnan sotilasohjaajana Uudellamaalla. Hääpari oli saanut loistohytin käyttöönsä sen jälkeen, kun kreivitär Hannah von der Goltz päätti siirtää omaa paluumatkaansa Saksaan.

Kreivi von der Goltz on ollut merkittävä henkilö Suomen historiassa. Hänen johtamansa Itämeren divisioona ei ollut Mannerheimin apujoukko, vaan itsenäisesti, Mannerheimin kanssa yhteisin tavoittein, operoinut pelottava pienoisarmeija, joka otti haltuunsa Helsingin ja ajoi punakaartin päälliköt käpälämäkeen, ensin Viipuriin ja sieltä Pietariin. Näin säästyttiin sisällissodan pitkittymiseltä.

Suomessa ei taida kuitenkaan olla yhtään katua, tietä, polkua, puistoa tai edes pienen pientä aukiota, joka olisi nimetty kreivi von der Goltzin muistoksi.

MATKALLA MAAILMALLA

Arja-Leena Paavola: Oikeusmurhan jäljet Rouenissa

ESSEE

Elina Hiltunen: Mahdoton tulevaisuuden ennustaminen?

Kolumni

Salla Nazarenko: Keskiluokan korpivaellus

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Tiedetoimittaja-lehti on Kulttuuri- ja mielipidelehtien Kultti ry:n jäsen

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)

Tiedetoimittaja-lehti on sitoutunut vastuulliseen journalismiin