Seuraihmisistä seksihelteeseen: kesä, kansa ja kulttuuri

Antti Maunu
Kuvat: Anne Nenonen

DSC04994-pieni

Muistatteko Seuraihmiset? 1970−80-luvulla Seura-lehteä markkinoitiin mielikuvilla hauskojen ja lämminhenkisten ihmisten Seura-porukasta. Seuraihmisten maailmassa joka talon pihaan on katettu pitopöytä, jossa jutellaan mukavia kevyissä kesävaatteissa. Vauvat kiertävät sylistä syliin. Ruuan päälle miehet tuuppaavat järvelle itse tehdyn ponttoonilautan, jolla lauletaan hupaisia lauluja. Yönhämyssä mennään kahden kesken soutelemaan tai aitan suuntaan. Erkki Liikanen pistää tahtia ja muistuttaa, että meistä jokainen on jollain lailla Seuraihminen. Niin olikin, sillä Seurasta tuli Suomen suurin aikakauslehti.

Seuraihmiset elävät yhä keskuudessamme. Varsinkin kesä on Seuraihmisten aikaa. Kun kesä koittaa, me arjen harmaannuttamat tehtaiden, toimistojen ja palvelutiskien työntekijät alamme ylittää omien nahkojemme ja oman elämämme rajoja. Parasta on, jos sen voi tehdä helposti ja halvalla. Kyllä oopperajuhlat ja kalliit festarit ovat hienoja, mutta parasta kesässä on sittenkin, kun tutun mökillä juodaan korppukahvit sortseissa eikä tarvitse vetää vatsaa sisään. Tai kun virallisen juhlaosuuden jälkeen mennään uimaan ja saunaan.

Kesä on jokamiehen karnevaalia, iloista sekundaa, vapautta ja vaivatonta yhteyttä toisiin.

Vanhastaan tuttu havainto on, että kesä-etuliite tekee asiasta kuin asiasta kevyemmän ja hupaisamman. Kesätyö, kesäheila, kesäauto tai kesäteatteri ovat vähän sinne päin, eivät aivan täysivaltaisia ja vakavasti otettavia. Silti tai juuri siksi ne tarjoavat erityistä iloa ja hetkeen tarttumista. Juuri se, mikä erottaa kesä-alkuiset ilmiöt niiden oikeista vastineista, on suomalaisen kesän ytimessä. Kesä on jokamiehen karnevaalia, iloista sekundaa, vapautta ja vaivatonta yhteyttä toisiin.

Yhdessäolo salongista karnevaaliin

Sosiologi Georg Simmel esitti 1900-luvun alussa, että kaupungistuvassa yhteiskunnassa sosiaalinen kanssakäyminen muuttuu muodolliseksi ja kevyeksi, ja alkaa vältellä emotionaalisia ja intiimejä teemoja. Näin onkin käynyt esimerkiksi ruuhkabusseissa, ostoskeskuksissa ja myös monilla työpaikoilla, asiakaskontakteissa tai virastojen kahvihuoneissa. Simmeliläinen sosiaalisuus ei tarkoita ulkokohtaisuutta tai negatiivista pinnallisuutta, vaan monet viihtyvät ja virkistyvät myös kepeän small talkin äärellä. Mutta koko kulttuuria moderni salonkisosiaalisuus ei ole valloittanut. Seuraihmisten sosiaalisuus ei ole sellaista, eikä myöskään kesä-etuliitteen määrittämä kesäsosiaalisuus. Ne periytyvät paljon vanhemmasta maailmasta kuin kaupungistuvalta 1900-luvulta.

Kesäsosiaalisuus on karnevaalia, ja karnevaalin ytimessä on irtautuminen arjen rajoista ja ahtaudesta. Karnevalismin teoreetikon Mihail Bahtinin mukaan karnevaalin kulta-aikaa Euroopassa oli keskiaika. Silloin ihmisten elämää puristivat monenlaiset rajoitukset ankarista luonnonoloista vielä ankarampaan feodaaliyhteiskuntaan, jossa väärä sana paikallisesta pikkuruhtinaasta saattoi tuottaa kuolemantuomion. Lisäksi tulivat kulkutaudit, nälänhädät ja kiertelevät ryövärijoukkiot. Karnevaali tarjosi vapautta tästä kaikesta sekä tätä kaikkea oikeuttavista poliittisista ja uskonnollisista järjestelmistä. Bahtin kuvaa:

[Karnevaalista] tuli kansan toisen elämän muoto, jossa vallitsee tilapäisesti universaaliuden, vapauden, tasavertaisuuden ja runsauden utopistinen valtakunta. [-] Virallisen juhlan vastakohtana karnevaali juhli ikään kuin tilapäistä vapautumista hallitsevasta totuudesta ja vallitsevasta järjestyksestä: kaikkien hierarkkisten suhteiden, etuoikeuksien, normien ja kieltojen tilapäistä kumoamista. (Bahtin 2002, 11).

Karnevaali ei ole vain negatiivista vapautta arjen ahtaudesta, vaan sen ydin on positiivinen vapaus itse elämään, sen vapaaseen ja kosmiseen virtaan. Karnevaalin positiivisia merkkejä ovat elämän keholliset puolet, niiden hyväntahtoinen liioittelu sekä tämän tuottama nauru. Syöminen, juominen, seksuaalisuus, pulleat vatsat, tekonenät, laulaminen ja mölyäminen − kaikki se, mikä ihmisiä yhdistää hierarkioiden ja sääntöjen alla, sitoo heitä maahan ja maailmaan. Tämän voiman varassa karnevaali kääntää myös sovinnaisia tapoja ja sääntöjä tilapäisesti nurin, korottaa helpon ja halvan korkeimmalle ja nauraa tälle kaikelle. Kuulostaa Seuraihmisten leikkimieliseltä kisalta, jonka pääpalkintona on kangaslippis.

28072011120-pieni

Paitsi kesänviettoa ja Seuraihmisiä, karnevaaliset piirteet ovat säilyneet Suomessa vahvoina myös muualla elämäntavassa. Suomalainen alkoholikulttuuri, etenkin humalahakuiset juhlatilanteet ovat hyvin karnevaalisia. Jääkiekon MM-kisat ja liigafinaalit ovat karnevaalisia tilanteita etenkin, jos oma joukkue voittaa (usein myös alkoholi kuuluu kuvaan). Lauantai-illan viihdeohjelmat jatkavat karnevaaliperinnettä alapää- ja viinahuumoreineen sekä poliitikkojen ja muiden vakavasti otettavien henkilöiden pilkkaamisineen. Vaikka elämme myöhäismodernissa yhteiskunnassa ja meillä on huipputehokas infrastruktuuri sekä korkeat PISA-tulokset, sosiaalinen tunne-elämämme toimii yhä keskiaikaisin menoin.
Tämä summaa karnevalismin ytimen: yhteiskunta syöttää meille vakavia teknis-taloudellisia teorioita ja väittää kansakunnan pelastuvan vain niiden avulla, mutta silti seksihuumori, hassut ilmeet ja suihkulähteessä pulahtaminen voittavat.

2000-luvun karnevaali: liitto arjen kanssa

Karnevaali ei kuitenkaan ole pelkkä outo muinaisjäänne. Se kykenee uudistumaan ja muuttumaan muun maailman ja yhteiskunnan mukana. Jokainen sukupolvi tekee karnevaalista uuden version ja päivityksen. Tämä säilyttäminen kertoo, että suomalaisessa kulttuurissa arvostetaan vuosisadasta toiseen karnevaalin perusarvoja: maanläheisyyttä, tasavertaisuutta, konkreettista ja hyväntuulista viisautta abstraktien ja totisten teorioiden alla.

2000-luvun karnevalismi on onnistunut myös liittoutumaan virallisen yhteiskunnan sekä sen kaavioiden ja muiden hierarkoiden kanssa. Kummallekin on oma paikkansa 2000-luvun yhteiskunnassa ja sen rytmeissä. Kun talvella ja viikolla palvellaan järjestystä ja tuottavuutta, kesällä ja viikonloppuna voidaan olla Ellun kanoja ja Turhapuroja. Kun talvella ja viikolla arjen projektit ja paineet ajavat ihmisiä erilleen, helpon ja hupaisan avulla palataan taas yhteen toisten ihmisten, maailman ja pohjimmaisen itsen kanssa.

Kesällä ja viikonloppuna voidaan olla Ellun kanoja ja Turhapuroja.

Arjen ja karnevaalin liittoon kuuluu sekin, että karnevaalissa ei ylitetä kaikkia rajoja. 2000-luvun karnevaali on kontrolloitua kontrolloimattomuutta. Se ei nurinkäännä kaikkea silmittömästi, vaan suhtautuu kohteisiinsa yleensä lempeästi ja armollisesti niin kuin kaikkeen muuhunkin. 2000-luvun karnevaalissa huolehditaan, että myös tie takaisin arkeen pysyy auki.

2000-luvun arkinen karnevalismi toimii nykyaikaisen tehokkaasti ja täsmällisesti. PISA-taitajien some-aikana pienikin vihje tai viittaus riittää karnevaalisen kokemuksen sekä sen kantamien arvojen jakamiseen. Ilmaisuvoimainen esimerkki 2000-luvun karnevaalista on seksihelle, joka kenties taas alkavana kesänä hyväilee meitä ja mediaa. Seksihelteessä on kaikki karnevaalin ominaisuudet. Se sijoittuu kesään ja siinä on sisäänrakennettuna kesä-etuliite, vaikka sujuvuuden vuoksi ei puhutakaan kesäseksihelteestä. Mutta eihän seksihelteellä voi harrastaa muuta kuin kesäseksiä. Seksihelle viittaa myös sääntöjen ja sovinnaisuuden ylittämiseen, kehollisten toimintojen voittoon ylevästä ja tärkeilevästä. Seksihelle tarjoaa hauskaa ja helppoa nautintoa, joka on kaikille pohjimmiltaan samanlaista ja muistuttaa, mistä me olemme tulossa ja minne lopulta menossa. Vakavista teemoistaan huolimatta seksihelle huvittaa silti, koska siinä on se seksi.

Seksihelle on nerokasta semiotiikkaa niin kuin karnevaali yleensä. Se tarjoaa kokonaisen maailmankuvan ja -tuntemuksen yhdessä sanassa, vieläpä samanlaisena jokseenkin kaikille suomalaisille. Samalla voimalla mielikuva Seuraihmisistä nosti lehden markkinajohtajaksi. Luulisikin päättäjien ja heidän konsulttiensa tutkivan seksihelteitä ja Seuraihmisiä, jos he haluaisivat saada viestinsä perille ja ihmisten hyväksymiksi. Toisaalta maailmanjärjestyksen kannalta voi olla parempi, ettei näin käy. Silloin kesäyöt, nakuilu ja laulunmölinä voittavat kilpailukykysopimukset ja liikennekaaret myös tänä kesänä. Tämä on ehkä miellyttävämpi tulevaisuudenkuva.

Viite

Bahtin, Mihail (2002): Francois Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru. Helsinki: Like.

Tiedetoimittaja 3/2017

Kannen kuva Sini Silvan.

Pääkirjoitus
Mikko Myllykoski: Tunnustan
EROTTAUTUMISEN IDEOLOGIAA JA KÄYTÄNTÖJÄ
Sini Silvan: Tieteentekijän uniformu Antti Maunu: Kalle Päätalo, vaihtoehtoiset faktat ja hyvinvointipolitiikka Kalle Virtapohja: Paavo Nurmi ja toimittajat
Tiedetoimittamisen ääret ja äänet
Mia Rönkä ja Vesa-Matti Väärä: Videojuttusarjan osa 4: Tieteen matkassa
Kirjat
Pekka Wahlstedt: Mallimaa Suomi Pekka Wahlstedt: Aineen kritiikki Pekka Wahlstedt: Propaganda ja sen voima eivät katoa

Tiedetoimittaja-lehti

Julkaisija

Suomen tiedetoimittajain liitto ry.
Finlands vetenskapsredaktörers förbund rf.

Toimitus

Päätoimittaja Ulla Järvi

ISSN

ISSN 2242-4237 (Verkkolehti) | ISSN 1235-0338 (Painettu)