Ulla Järvi

Journalistin ohjeissa on meillä lause, jossa todetaan, että ”kaikki julkinen ei välttämättä ole julkaistavissa” (JO 30).
Entä kun julkisesti esitetty lounaspuhe muuttuu kansainväliseksi selkkaukseksi, jossa päädytään väittelemään siitä, mikä on huumoria, mikä seksistinen loukkaus ja siitä, olisiko ”periaatteessa mukavaa ihmistä” pitänyt mieluummin suojella kuin taluttaa teloituspaikalle? Mikä on journalistien vastuu heidän julkistaessaan varomattomia lausumia?
Tästä on väitelty erityisesti tiedetoimittajien keskuudessa Soulissa järjestetyn maailmankongressin jälkeen. Kongressin ensimmäisen päivän kutsuvieraslounaalla puhunut britti-nobelisti Tim Hunt lausui kuuluisiksi tulleet kommenttinsa naistutkijoiden labarotorioissa aiheuttamista ongelmista: ”Joko sinä rakastut heihin tai he rakastuvat sinuun, ja kun kritisoivat heitä, he purskahtavat itkuun”. Tämän vuoksi Hunt laittaisi miehet ja naiset eri labroihin.
Tim Huntin vieressä lounaspöydässä istuneet amerikkalaistoimittaja, viestinnän professori Deborah Blum ja brittiläinen tiedetoimittaja Connie St Louis järkyttyivät nobelistin puheesta ja kysyivät, oliko tämä tosissaan. Mies kertoi olevansa. Hän sanoi olevansa riittävän vanha, 72-vuotias, puhumaan suunsa puhtaaksi hankalista ihmissuhteista, jotka rasittavat tutkimustyötä. Vasta tämän tarkistuksen ja vakaan harkinnan jälkeen toimittajat julkaisivat twiittinsä.
Nämä some-viestit levisivät todella nopeasti. Tim Hunt on anglosaksisessa maailmassa tunnettu ja ahkera tieteenedistämistyötä tekevä ihminen. Siinä missä osa nobelisteista on introverttejä julkisuutta kaihtavia puurtajia, Hunt on sanavalmis ja kysytty puhuja ja yhteiskunnallinen keskustelija. Hänellä itsellään on siis tietty julkisuusarvo, mutta osansa on myös ajankohdalla. Luonnontieteilijöiden ammattikunta on kasvanut voimakkaasti viime vuosina ja erityisesti naisten osuus on kasvanut. Silti esimerkiksi professorikunta, nobelisteista puhumattakaan, on yhä kovin miehinen. Laboratorioissa naisten lasikatto säröilee, ja tähän kriittiseen saumaan Tim Huntin kommentit osuivat kuin kipinä rutikuivaan maahan.
Tim Huntin kokema suoranainen vaino ja ajojahti olivat uskomattoman nopeita. Jo parissa päivässä kongressin käytävillä kerrottiin, että Tim Huntin puhekutsuja on peruutettu. Vielä kongressin aikana meidät tavoittivat uutiset instituutioista, jotka pesivät kätensä Huntin mielipiteistä ja oma yliopistokin ilmoitti ”irtisanovansa” eläkeläisen.
Tiedetoimittajien parissa, mutta etenkin toisten julkkistiedemiesten keskuudessa, Hunt on kohdannut myös myötätuntoa. Parhaillaan väitellään siitä, oliko journalistin etiikan mukaista julkistaa varomattomia kommentteja. Olivatko kommentit irrotettuja asiayhteydestään? Olisiko ollut kypsempää sivuuttaa koko juttu, koska Tim Hunt on muutoin niin mediamyönteinen tutkija?
Jotakin siitä tietäisin, olinhan siellä minäkin. Istuin tuolla korealaisten naistutkijoiden kunniaksi järjestetyllä lounaalla ja kuulin Huntin muutaman minuutin puheenvuoron sanasta sanaan. Asiayhteydestä irrottamisesta ei ollut kyse, koska Huntilla ei ollut puheessaan muuta viestiä kuin tämä. Hän tunnustautui olevansa sovinisti (”chauvinist monster”), vaikkakin arvostavansa naisten tieteellistä panosta Korean nopeassa talouskasvussa. Lisäksi hän kannusti naistutkijoita tekemään työtään huolimatta hänen kaltaisistaan sovinisteista.
Kysyin myöhemmin kongressissa Deborah Blumilta, miksi hän päätyi twiittaamaan. Deborah kertoi harkinneensa asian sivuuttamista, mutta kun hän oli erikseen tarkistanut Huntilta, oliko mies tosissaan, ja kun tämä sanoi ehdottomasti olevansa, muuta vaihtoehtoa ei toimittajalle jäänyt.
Sosiaalinen media on luonteeltaan nopeiden viestien leviämisalusta. Nopeus ja äkkipikaisuus kuuluvat näköjään some-tuomioihinkin.
Kun kerran toimittajatkin harkitsivat Tim Huntin puheen julkistamista, myös Huntin yhteistyökumppaneiden olisi suonut harkitsevan omia toimiaan vuorokautta pidempään. Yhtä vähän kuin ihminen saa möläytystään otetuksi takaisin, yhtä vaikeaa on instiuutioiden ja organisaatioiden nyt peruuttaa äkkipikaistuksissa tekemiään ratkaisuja.
Vaikka ihmisen puheet olisivat tuomittavia, ihmistä itseään ei välttämättä tarvitsisi tuomita.